KOLMAS LUKU.
Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.
Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme chuloa [härkätaistelijan apulainen. Suom.], jotka haastoivat niin äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan. Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset — kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen jatkaa oikkuaan.
»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»
»Mutta tänään oli siellä joku…» aloitti eräs toisista. »Minä kuulin sen Alfonsolta… hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano nimittäin, ja koetti ottaa selvää…»
Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa, joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä, koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen, jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.
»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»
Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä jännittävämmäksi.
Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, — joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin sisaren» nimellä.
Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.
Tänä iltana hän oli menettänyt tavanmukaisen tyyneytensä samoin kuin Josékin. He olivat tavanneet Sebastianon — olivat puhuneet hänen kanssaan, ja ystäväjoukon läsnäollessa hän oli juonut viiniä heidän kanssaan.
»Menimme kahvilan ohi ja näimme hänet», selitti Manuelo, »ja pistäysimme sisään vähän katsellaksemme häntä ja kuullaksemme hänen puhuvan. Eräs siellä seisovista chuloista kuiskasi meidät nähdessään hänelle, jotakin — ikäänkuin olisi tiennyt, keitä olimme — ja heti senjälkeen tuli sama chulo luoksemme Joséta puhuttelemaan, ja sitten tuli Sebastiano itse ja jutteli meidän kanssamme. Ensiksi tullut oli eräs niistä, jotka istuivat viiniä juoden viereisessämme pöydässä härkätaistelupäivän iltana. Kerran lapsuudessaan oli Sebastiano asunut kotikylänne läheisyydessä — tunsi padre Alessandron ja joitakuita muita siellä päin. Hänestä oli hauska tavata José ja jutella sikäläisistä henkilöistä; tuntui aivan kuin heistä heti olisi tullut ystävät.»
»Hänellä on hyvä sydän», lisäsi José, »kuten muuten kaikki hänestä sanovatkin. Hän muisti kaikki — jopa vanhan Juaninkin, joka eli satavuotiaaksi ja kävi aivan koukussa. Hän kysyi, elikö hän vielä. On ihmeellistä, että hän kerran on asunut niin lähellä meitä, jolloin hän oli pieni, köyhä poika ja sai osakseen huonoa kohtelua. Hän ei ole liian ylpeä sitä muistaakseen. Hän olisi hyvä ystävä hätään joutuessa, tuo Sebastiano, vaikka hän on rikas ja vaikka hänestä puhuu koko maailma.»
Sellaisen kuuluisuuden täytyi Josén mielestä olla tunnettu kaikissa maailman äärissä.
Sinä iltana, kun Pepita valmistausi nukkumaan, katseli häntä Jovita, joka jo oli vuoteessa.
Tyttö seisoi kirkkaassa kuutamovirrassa, joka tulvi sisälle valaisten osan vaatimatonta huonetta. Hänen paljaat käsivartensa olivat ylöspäin kohotetut hänen irroittaessaan tumman tukkansa pehmeitä suortuvia, missä vielä riippui muutamia valkeita jasmiinitähtiä. Hymyily leikki hänen huulillaan ja hän hyräili jotakin säveltä.
»Mitä hän Josésta tahtoo, tuo Sebastiano?» sanoi Jovita riidanhaluisesti.
»Kuka tietää?» vastasi Pepita.
»Jotakin hän tahtoo», jatkoi Jovita samaan sävyyn. »Eivät ne kaikessa typeryydessäänkään tyhjän tähden tekeydy sellaisten ystäviksi, jotka ovat heitä alempia; mutta hän tekee tuttavuutta tavatakseen sinua.»
»Mitä he minusta sanovat?» kysyi Pepita välittämättä katsahtaa isoäitiin.
»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»
»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo tän'iltana, jos tahtoo.»
»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo, ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan kanssa.»
Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa, samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:
»Jasmiineill' on valkokukat, loistavat kuin tähdenlento. Niiden anna askeleesi johtaa tänne kotihini. Täällä sua aina varron. Jasmiineill' on valkokukat, punaa hehkuu ruusunkukka, hehkuvat on huulet mulla…»
Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.
»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».
Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.
»Sinun veljesi tulee…», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»
Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.
»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo mennä kotiin.»
Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että hän oli tuollainen… ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä oli häneltä livahtamaisillaan.
Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin, he eivät saaneet lähteä.
»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.
Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi, tarvitsematta yrittää puhella.
Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.
»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.
Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan, ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei näkynyt huomaavankaan.
»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti…»
»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»
»Miksi sitten niin sanoit?» kysyi Isabella syystä kummastuneena.
»Siksi että itse tahdoin mennä kotiin.»
»Todellako!» huudahti Isabella. »No minkätähden?»
»Minusta ei täällä enää ole hauskaa», vastasi Pepita.
»Pidämme huolta siitä, että tulee hauskempaa», sanoi Sebastiano innokkaasti. »Kyllä tulee hauskempaa…»
»Tuolla on Jovita sen vanhan akkansa kanssa», keskeytti Pepita. »Minä menen juttelemaan heidän kanssaan.»
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa — hänen liikkeensä muistuttivat linnun lentoa. Sebastiano seisoi ja katseli häntä ääneti, kunnes Juan kunnioittavasti puhutteli häntä.
»Perin kummallista», sanoi hän. »Sen tytön mielentilat muuttuvat aivan aavistamatta. Juuri ennen tuloanne hän sanoi, että täällä oli hänestä hauskaa, ja halusi viipyä.»
»Ehkä», aloitti Sebastiano hiukan hämillään, »ehkä minä…»
»Oh, señor», vakuutti Juan hyvin kohteliaasti, »mahdotonta! Sanotaan hänen aina tekevän niinkuin häntä huvittaa, ja hänellä on tuhansia päähänpistoja.»
»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»
»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse välittää kestään».
»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi…»
Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.
»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.
»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei koskaan».
Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.
Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.
»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»
»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.
»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.
»Hän ei puhu minulle.»
José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta lapsuudesta ja perustui kokemukseen.
»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän huvittelee, niin…»
Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään voinut.
»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät härkätaistelussa.»
»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi kerralla?» tiedusti Sebastiano.
»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»
Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan, nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille, se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle. Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään viivähtänyt hänessä.
Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen, hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli kuin poika.
Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.
Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.
Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää — ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.
Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut: hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen, torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit käsivartensa.
»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»
Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.
Sebastiano nousi hitaasti.
»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.
Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä, kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.
»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.
»Oli, oli toki», vastasi José. »Hänellä on ollut hauskaa kaiken päivää.
Ja hän huvittelee mielellään.»
»Hän sanoi, että tässä päivässä oli ollut liian monta tuntia.»
José puristi hetkisen miettivästi päätänsä, mutta sitten hänen katseensa kirkastui.
»Hän tahtoi vain huvikseen hiukan ilvehtiä», sanoi hän hyväilevän hellästi. »Ei hänessä ole mitään häijyä, Pepitassa, mutta toisinaan hän saattaa huvin vuoksi lausua pienen valheen, mitään pahaa tarkoittamatta, sillä hän tietää, että hänet ymmärrämme. Hän ei odota, että sitä uskoisimme. Me, jotka olemme häneen tottuneet, tunnemme hänet paremmin. Tekin joudutte ajan mittaan hänet paremmin tuntemaan.»
»Saan siis tulla toistekin?» kysyi Sebastiano.
Josén raskas ruumis ihan vapisi ilosta.
»Kaikki on teidän, señor», sanoi hän tehden kädenliikkeen, johon sisältyi pieni mökki ja koko pieni puutarha. »Se on köyhä ja vähäinen, mutta se kuuluu teille… ja me…»
Sebastianon tummat silmät viipyivät hetkisen pienessä ikkunassa räystään alla, missä valkoisten kukkien peittämä todellinen jasmiini kierteli tuuheassa vihannuudessaan. Ja hänen katsahtaessaan ylös tunki ääni tuoksuvan uutimen läpitse, huolettomasti laulaen muutaman säveleen:
»Jasmiineill' on valkokukka,
suo sen johtaa askeleesi…»
»Pepita siellä on», sanoi José. »Hän laulaa aina, kun on tyytyväinen.
Se on hyvä merkki.»