Kaunotar

by Frances Hodgson Burnett

TOINEN LUKU

Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon, loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön. Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa, vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.

Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.

Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta. Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi, ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä, siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä vaaralliseksi ja sekä härkäin että toreadorien osoittaessa erityistä rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan areenalle syöksyviä picadoreja, banderilleroja heittokeihäineen ja nauhoineen sekä matadorin uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.

Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi areenalla! Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja sanoi: »Minä kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän näytelmän korkea-arvoisen ja mainion presidentin kunniaksi» ja viskasi hattunsa ilmaan astuessaan eteenpäin ja heiluttaessaan punaista viittaansa, niin millaista ihastusta hän herättikään! Hänestä laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan koristettiin viuhkoja ja hänen rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille vallasnaisille, jotka rakkaudesta häneen olivat itkeneet silmänsä päästä. Mitä taas hänen oman säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut ainoatakaan tyttöä Madridissa, joka ei hänestä uneksinut.

»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.

»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi Manuelo liioitellen.

»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.

»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä kysymyksessä esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä kaikkien luonnollisten syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi, että hän on kookas ja vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän on rohkeampi ja notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on Sebastiano.»

Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.

»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela, »hän on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan, joka aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran härkätaistelussa eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän ei voinut ajatella ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman yksinkertainen sitä salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi Sebastianoa tämän näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun Sebastianon tuttavista, ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi hänelle suositellakseen hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle Sebastianosta. Pari kertaa hän tapasi Sebastianon, ja koska hän oli niin pieni ja herttainen tyttönen, puhutteli Sebastiano häntä ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen silmistään ja tanssistaan. Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen rakastunut.»

Pepita nauroi taas.

»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan; ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin voi.»

Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä. Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa kertomustaan.

»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut», sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»

»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä välinpitämättömämpänä.

»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi… siksi että niin käy kaikille.»

Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin hänen pieni pilkallinen suunsa.

»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle divisansa [härkätaistelijan kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita, mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»

»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään, »mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä voikaan.»

Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään maalaistyttö!

Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä vähääkään häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko mahdollista, että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin kaunis? Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys. Hän välitti siitä paljon.

Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja lähteen vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja pehmeine huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat lapselliset kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja vanhemmaksi tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin, nimittäin sen, että hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima — voima, jota ihmiset tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille mitään nimeä eikä vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt. Usein hän sitä ihmetteli ja usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa, että paholaisella oli siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman pienintäkään ponnistusta, vain syrjässä seisoen ja katsellen muita, pienellä hymyllä oli esiin loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka häntä suorastaan tympäisivät. Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä Maria eikä Isabella, vaikka hekin olivat kauniita. Ja vaikka he olivat kauniita, täytyi heidän luoda silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia ja haastaa tullakseen huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi olla Pepita.

Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa, missä ilma oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien tuoksusta, teki hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli varmaan jotakin suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous, niin koreita värejä, tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä paremmin kuin Manuelo. Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä niistä tiesi.

Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän vastaanottamisekseen, oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa eikä mikään yksityiskohta ollut jäänyt hänen miettiväiseltä luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti kaikki, se José.

»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me menemme sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»

Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja pyörähti muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.

»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu kuningas ja kuningatarkin!»

»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.

»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.

»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.

»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»

Pepita kohautti olkapäitänsä.

»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun vain saa hänet nähdä.»

»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»

»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on tyhmä ja itserakas.»

Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras säästää sitä vielä vähän kauemmin.

Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää salata.

Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa tanssivat hänen liikkuessaan.

Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia, mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.

Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä, samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.

»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis. Kukaan muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida…»

Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin Candida.

José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan — huokeahintaisen, mutta heleävärisen.

»Kas tässä…» aloitti hän.

Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä. Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti koristellussa puvussa.

»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.

Pepita nyökkäsi ja hymyili.

»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi tuollaiselta.»

»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi José.

»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita ja löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme kasvoillansa.

Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen, tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin — kaikki kohotti hetken jännitystä.

Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin. Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».

Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.

Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa; kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä, jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja soitonsäveleet täyttivät ilman.

Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli loistavaan näytelmään.

Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja kättentaputusten kaikuessa.

»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»

Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa, kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin, hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas — olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua — siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista. Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.

»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.

Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä. Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä, mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen. Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä — tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja joustavinta valppautta.

Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden, voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen, joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.

Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu: härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.

»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette nähnyt Sebastianon!»

»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».

Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet; hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:

»Hän katsoo tännepäin… katselee meitä… teitä!»

Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville, missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen joukossa.

»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.

»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi kasvonsa pois.

Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus. Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.