KAHDESKYMMENES LUKU.
Ylhäinen naiminen.
Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.
Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella rakkaudella sulki hänet syliinsä.
— Armaani, armaani! kuiskaili hän. — Elämäni! Elämäni ja sieluni!
— Oma Geraldini! vastasi hän, — oma Geraldini — anna minun rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!
— Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.
— Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, — mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.
Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton. Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut mitata.
Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi ollutkaan.
— Olen vasta luotu olento, sanoi hän; — ennenkuin sinä kutsuit minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli!'
— Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. — Sanasi asettavat minut liian lähelle Jumalaa.
— Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. — Mitäs muuta? Rakkauden me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja kelvolliseksi tulemista.
Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan, mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia vuosia pimittäisi.
— En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, — en voi valhetella ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät — — ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu, ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan — niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista maatakseni.
Oli todella ihmeellistä — vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää — että hän Geraldinsa kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla, vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.
— Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. — Se tuntuu lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun hetki tulee — sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni — sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.
— Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi
Osmonde.
Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.
— Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. — Tahdon täyttää kaikki käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee, erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi — joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle — että voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän laskee minut sisään.
Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.
— Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. — Ennen kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt — —
— Mutta nyt — —? sanoi Anne.
— En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.
Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja tyytymättömäksi.
— Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella. — Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia kysymyksiä.
Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.
Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.
— Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. — Ja silmäisi katse on kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen. Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina nähnyt.
— Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. — Etkös tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi. Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja palvelijasi.
Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein luuli vain uneksivansa.
— Varmaan, sanoi hän, — on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.
Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa, harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa, ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla; pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu viileässä iltatuulessa.
— Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. — Jumala suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala, miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi, ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!
Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle herttaisesti.
— Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. —
Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.
— Onhan koko maailma sinua rakastanut?
— Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.
Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja; puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus, ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja koivukujanteista.
Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin nämä molemmatkin nyt kävelivät, — he eivät enää olleet herttua ja herttuatar vaan mies ja nainen — niin lähellä paradiisia kuin inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.
Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, — kenties he tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt ja olivat laulajien heimoa.
— Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, — että vihdoinkin olla nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi', 'kaunottareksi', 'kuningattareksi', — mutta ei koskaan 'naiseksi'. Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä — Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja minä jumaloin sinua — — jumaloin sinua — —
Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.
— Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.
— Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.
— Me olemme yksi, sanoi hän; — yksi sydän, yksi sielu ja yksi halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi, etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä; yhdistyneinä, olemme — — tätä. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti.
— Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, — olen minä osa, niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten, ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.