YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kova kohtalo.
Hienon maailman seurapiireissä kadottaa kummallisen helposti ja nopeasti etevän aseman tahi anastaa sen joku kilpailija niin täydellisesti, että usein se, joka jonkun aikaa on ollut kaikkein katseiden esineenä ja kaikkein puheenaineena, niin täydellisesti unhotetaan kuin ei häntä enää olisi olemassakaan. Ainoastaan muutamia vuosia tätä ennen olisi jokainen hieno juhla ollut epätäydellinen, ellei nuori lumoava kavaljeeri John Oxon olisi sitä läsnäolollaan kunnioittanut. Naiset suosivat häntä ja herrat rupesivat hänen tovereikseen. Lausumiansa sukkeluuksia kerrottiin, ja vaatetustapaansa mukailtiin. Alussa hän oli kyllin rikas ja iloinen ollakseen kaikkein suosima; mutta tuhlattuaan omaisuutensa ja kun naimisensa perintöläisenkin kanssa meni myttyyn, niin hänen huonot ja kelvottomat ominaisuutensa paremmin huomattiin. Sitä paitsi esiintyi uusia keikareita, joilla oli suurempi varaisuus ja olivat varovaisempia, ne alkoivat muoteja määrätä, voittaa naisten sydämiä ja tehdä valloituksia, niin että huomio kiintyi heihin, sittenkuin Oxon vain oli yksi monesta sen yksinvaltiaan sijasta, joksi kohtalo ensimältä näytti hänet aikoneen. Hänen kevytmielisestä elämästään kerrottiin todella niin monta juttua, että kun uutuuden viehätys kerran hälveni, niin eräät henkilöt joko aran omantunnon kiihottamina tahi tuuman takeen esiintyivät tapojen tuomareina ja alkoivat puhua hänestä vähemmän suvaitsevasti.
Sanottiin ettei naisen, jolla on naimaikäisiä tyttäriä ja valvontaa kaipaavia nuoria poikia, sovi usein kotiinsa suvaita nuorta aatelismiestä, joka pelissä ja irstaisuudessa on omaisuutensa tuhlannut, ja jonka tiedetään saaneen rukkaset kunnioitetulta, rikkaalta nuorelta naiselta.
Ylhäiset naiset alkoivat karttaa häntä ja henkilöt, joilla oli valtaa hovissa ja seuraelämässä, katselivat häntä yhä karsaammin. Hänen velkansa olivat niin isot ja velkojansa ahdistelivat häntä niin armottomasti, että vaikka hän olisi voinutkin maailman suosiossa pysyttäytyä, niin hänen kuitenkin täytyi muuttaa elämäntapoja. Hänen asuntonsa ei enää ollut loistavimpia pääkaupungin hienoimmassa osassa, käyttämänsä brokaadit ja pitsit eivät enää olleet kalliimpia eikä hänen pukunsa viimeisintä muotia; hänen ajoneuvonsa eivät enää kaikkien katseita kiinnittäneet kun hän kävi ajelemassa, eikä hänellä ollut koreaa palvelijaa, joka kerskailevassa käytöksessä voitti kaikki virkaveljensä. Kohta naimisensa myttyyn mentyä kuoli hänen äitinsä, ja kun hänellä oli vain harvoja sukulaisia, eivätkä nekään näyttäneet tahtovan suosia köyhää tuhlaavaa sukulaistaan, niin hänellä ei ollut juuri minkäänlaisia sukulaissuhteita. Muita suhteita hänellä kyllä oli, mutta ne eivät olleet senlaatuisia, että hän itse tahi sukulaisensa olisivat pitäneet niitä laillisina tahi huomiotakaan ansaitsevina.
Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen aikaan olisi tehnyt.
— Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin iloista, julkeata käytöstä. — Hän peijasi minulta yli neljä sataa puntaa, sanoi muuan. — Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. — Ja minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! — Hän peijasi meidät kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.
— Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä pelokkaasti. — Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen rahoistaan näin — mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.
— Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt, sanoi räätäli.
Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti pettyneitä toiveitaan.
— Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.
— Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista, vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki pakoon.
Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin. Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin kellareihin vievä käytävä.
— Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja kuivemmaksi, sanoi hän, — ja siitä on etua koko rakennukselle jos haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet ummehtuneet ja pahanhajuiset.
Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin, huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino; vihdoin puhutteli hän häntä:
— Onko sinulla, neito, jotakin asiaa? Kiitollisena tyttö lähestyi, ja hän näki silloin, että silmänsä olivat punaiset kuin itkusta.
— Luuletteko, että hänen armonsa kreivitär suvaitseisi tyttö paran puhua kanssaan muutamia sanoja? sanoi hän. — Luuletteko minun uskaltavan kysyä sitä joltakin palvelijalta? — — tahi kenties ne vihastuvat ja ajavat minut pois. Oletteko nähnyt häntä? Näyttääkö hän kovalta, häijyltä naiselta?
— Ei hän siltä näytä, vaikka kaikki pelkäävät häntä, vastasi mies, hyvillään kun sai niin kaunista tyttöä puhutella. — Näin häntä vain vilahdukselta, kun hän käski sulkea erään kellarikäytävän tuolla alhaalla. Hän on pitkä ja korea ja pulska, mutta hänellä on kaksi niin lempeää silmää, kuin mies, olkoon hän sitten herttua tahi ojankaivaja, koskaan voi toivoa katseltavakseen.
Kyyneleet alkoivat vierähdellä pitkin tytön kasvoja.
— Niin, sanoi hän; — sanotaan kaikkien miesten rakastavan häntä. Monen tyttö raukan armas on hänen tähtensä tullut uskottomaksi — ja minä luulin häntä julmaksi ja häijyksi. Tunnetteko palvelijoita, jotka palvelevat häntä? Uskaltaisitteko joltakulta kysyä, luulisikko hän kreivittären alentuvan ottamaan vastaan muuatta tyttö raukkaa, joka pyytää suosiota saadakseen puhua hänelle eräästä — eräästä aatelismiehestä, jonka hän tuntee?
— Palvelijat ovat lakeijoja, ja kyllä minä uskallan kysyä niiltä mitä tahansa. Mutta hän pitää kohta häitä ja miten vähän minulla onkin tietoja morsiamista ja sen semmoisesta, niin arvelen, ettei hän mielellään nyt tahdo tulla häirityksi.
— Sitäpä juuri pelkäänkin, sanoi tyttö, — mutta minä pyydän, kysykää kumminkin joltakulta — joka on kiltin näköinen.
Nuori mies vilkasi ympärilleen. — Sepäs hyvästi sattui, sanoi hän. — Tuossa tulee juuri muuan päivää paistattamaan kun hänellä ei ole muutakaan tekemistä. Tässä on nuori tyttö, joka haluaisi kreivitärtä puhutella, sanoi hän pitkälle, puuteroidulle palvelijalle.
— Lienee parasta, että hän menee tiehensä, sanoi tämä tyttöä läheten. — Luuletteko kreivittären joutavan ottaa vastaan kuljeksivia tytön hetaleita.
— Pyytäisin vain tuokion aikaa, sanoi tyttö. Minä tulen — tahtoisin puhua hänelle — John Oxon herrasta — jonka hän tuntee.
Palvelijan kasvojen sävy muuttui. Se oli Jenfry.
— John Oxon herrasta, virkahti hän. — Minä käyn kysymässä. Jos olisitte maininnut jonkun toisen nimen, niin en olisi uskaltanut häntä tänään häiritä.
Kreivitär istui Anne neidin kera uudessa arkihuoneessaan, ja lakeija lähti sinne asiaansa toimittamaan.
— Ulkona on eräs nuori maalaistyttö, rouva kreivitär, sanoi hän, — joka sanoo tulevansa herra John Oxonin luota — —
— Herra John Oxonin luota! huudahti Anne äkkiä vavahtaen.
Kreivitär ei vavahtanut, vaan käänsi rauhalliset kasvonsa palvelijaan, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
— Hän on siis tullut takaisin?
— Tullut takaisin! kertoi Anne.
— Sen aamun perästä, kun hän ratsasti kanssani, sanoi kreivitär, — sanottiin hänen pötkineen tiehensä. Hän jätti asuntonsa mitään sanomatta. Tuntuu siltä kun olisi hän tullut takaisin. Mitä sanottavaa sillä nuorena naisella on?
— Hän tahtoo rouva kreivitärtä puhutella, vastasi palvelija — herra
Oxonista itsestään, sanoo hän.
— Tuo tänne hänet, käski Klorinda.
Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö, seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja vaaleakutrinen.
Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin, että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen seisomaan.
— Elä pelkää, sanoi kreivitär. — Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin polvilleen.
— Teidän armonne, sanoi hän, — en tiedä kuinka rohkesin tulla, mutta minä olen vallan epätoivossa — ja teidän armonne on niin onnellinen, jotta arvelin — — arvelin, että kenties säälisitte minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.
Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.
— Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.
— Ei hänen luotaan, rouva kreivitär, — mutta — mutta maalta hänen luokseen, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän on.
— Sinä tulit hänen luokseen, — oletko sinä — — kysyi hän hitaasti ja säälivästi, — oletko sinäkin niitä, joita hän on — turmioon saattanut?
Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.
— Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen herra, änkytti hän.
Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana.
— Oliko hän niin? kysyi hän.
— Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen — ja kun hän tuli kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.
— Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.
— Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö. — Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan kauneus, joka pian katoaa.
— Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä äänellä: — Jumalan huone — Jumalan rukoukset — Jumalan virret — kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen viatonta olentoa turmioon — — eikä hän kuolleena maalian kaatunut.
Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.
— Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, — enkä minä ollut kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia, jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi hänet vaimokseen.
— Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen puheensa. — Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?
— Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin, mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta meidät vihittäisiin hänen luonaan — muutoin avioliitto ei olisi laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.
— Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet heruivat, — sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.
— Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi kumartuen eteenpäin. — Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen luonaan — tuntikaudenkaan?
Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.
— Hän ei ollut kotona! huudahti hän. — Minä tulin yksin, kun hän sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu, laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin tuolille.
— Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili rajusti.
— Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja hiivin tieheni.
— Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei tullut? sanoi kreivitär.
Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille ristittyinä.
— Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat silmistään. — Minä olen niin köyhä ja alhainen, minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin minulta — ja teidän armonne kiittää Jumalaa.
Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.
— En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta, sanoi hän. — Minä en ole julma — sen Jumala itse tietää, ja kun hän minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin, ja kumminkin — sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?
— Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. — Se oli kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi, koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää, että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.
Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.
— Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. — Sinä et ole tavannut häntä?
Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.
— Ei hän ole tullut, huudahti hän, — enkä tiedä mitä tehdä — ja tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja tahtovat minua häpeään saattaa — ja äitini luo takaisin en voi mennä.
— Miksikä ei, lapsi raukka?
— Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan uskoisi kertomustani ja — ja hän voisi tulla takaisin.
— Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.
Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana valuivat.
— Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, — minä rakastan häntä — en voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän kuin ketään muita — enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä valvon itkien yöt — kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla hänen ääntään — ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään, olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua — — ja että kadottaisin hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä — ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi, joka rakastaa häntä — joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? — voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle — sanokaa Jumalan nimessä!
— Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas kalpenevin kasvoin.
— Ei, ei, sanoi hän, — murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka, hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.
Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui vavisten hänen hameessaan.
— Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. — Jumala auttakoon sinua sitä kantamaan — Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.
— Ei! Ei! huusi tyttö, — ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei voi olla. Hän rakasti minua — hän rakasti minua — niin kuin se ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!
— Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, — ja pahaa hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto — — roisto, joka aikoi pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet hyvin.
Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet sisaruksia samasta verestä.
— Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. — Hän toipuu kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä — minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä tehnyt ja hylännyt.
* * * * *
Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.
Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja puhuivat keskenään siitä työskennellessään.
— Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. — Sillä naisten ei ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua, vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar, ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät, joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain. Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä. Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.