KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kreivitär istuu kirjoittamassa.
Kreivitär tiesi vallan hyvin, että hänen tavallisella ajalla täytyi lähteä paneilisalongista, ellei hän tahtonut huomiota herättää, sillä hän oli elämänsä järjestänyt täsmällisen säännöllisesti. Milloin hän söi päivällistä kotona, ruokailivat Anne ja hän yhdessä isossa ruokailuhuoneessa kimmeltävien hopea- ja lasiastiain alla notkuvan pöydän ääressä, ja puuteroidut, kultasilaiset lakeijat palvelivat heitä, kuin olisi huone ollut vieraita täynnä. Lordin kuoltua istui kreivitär usein myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä ja lukien tilojaan koskevia asiakirjoja, joiden hoitoa hän ei muitten ylhäisten naisten tavalla huolettomasti uskonut isännöitsijäin ja lakimiesten käsiin. Hän tarkasti itse kaikki paperit ja luki tarkoin arentikontrahdit ja kauppa-asiakirjat, ennenkuin hän kirjoitti nimensä niiden alle, ja kun hän huomasi niissä jotakin, mikä häntä ei tyydyttänyt, kutsutti hän sekä isännötsijät että lakimiehet luokseen asiaa selvittämään.
— En minä — eikä kukaan toinenkaan — koskaan ole nähnyt senlaista päätä naisen hartioilla, sanoi hänen asianajajansa. Ja Dunstanwolden ja Helverslyn ylin isännöitsijä vapisi nähdessään kreivittären reippaan käsialan kirjeen päällä.
— Senlainen nainen! sanoi hän. — Senlainen nainen! Koeta valhetella hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas, lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä, oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.
— Minä en Jumalan tähden saa näyttää kalpealta, sanoi hän, rohkeasti maalaillen punaruusuja poskilleen. Hän näyttikin tavallistaan kukoistavammalta kun hän komeassa puvussaan astui ulos huoneestaan. Pikku Nero virnisteli ihastuksesta hänet nähdessään ja lakeijat kuiskailivat keskenään, että hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä kai oli tuonut hyviä uutisia, ja että herransa kai kohta oli odotettavissa. Anne istui kalpeana ja syömätönnä päivällispöydässä, sillä hän ei ollut kasvojaan maalannut, eikä hänellä ollut ruokahalua. Hän näytti kuin jollakin ihmeellisellä tavalla kutistuneen ja kasvot näyttivät kurttuisilta ja rypistyneiltä. Ei kreivittärelläkään ollut ruokahalua, mutta hän maistoi joka ruokalajia, jota heille tarjottiin, hän pakotti itseään syömään eikä antanut keskustelun katketa — vaikka hän sai puhua melkein itsekseen, Anne kun ei paljon mitään virkkanut. Mutta se ei huomiota herättänyt, sillä hän oli tavallisesti aina harvapuheinen.
Lumoovalla sulolla ja sukkeluudella kreivitär jutteli vieraistaan. Hän kertoi kuulemiansa sanasutkauksia ja somia juttuja eräistä hienoista muotinaisista ja herrasmiehistä; valtiomiehistä ja valtiollisista henkilöistä tiesi hän huvittavia kaskuja ja lasketteli sukkeluuksia hennosta kaunottaresta, jonka hieno kalvonen oli liian hento raskasta ruoskaa nostamaan. Puhuessaan oli Annen lempeä katse häneen kiintynyt ihmetyksen sekaisella hämmästyksellä, mutta kun toinen näistä sisarista aina toista ihmetteli, niin sekään ei ollut mitään outoa.
— Kun sinä olet tuonlainen hiljainen pieni hiiri, sanoi kreivitär hurmaavalla hymyllään, — niin sinä et koskaan näytä olevan tiellä; ja kumminkin minä sinua kaipaisin, ellen tietäisi sinun olevan talossa. Kun herttua vie minut Camylottiin, niin sinun täytyy sinnekin seurata minua. Talo on niin iso, että minä kyllä sielläkin löydän sinulle sopen, jossa voit viihtyä, vaikka et meitäkään usein näkisi. Minulle on kerrottu, että se on ihana paikka ja komea ja kaunis. Puisto ja kukkastarha ovat komeimpia koko Englannissa.
— Sinä tulet hyvin onnelliseksi, sisko, sanoi Anne, — ja niin — niinkuin kuningatar.
— Niin, virkahti Klorinda, — niin, ja hän hengähti syvään.
Päivällisen jälkeen meni hän takaisin paneilisalonkiin.
— Maata panolle asti voit jäädä luokseni Anne, jos niin tahdot, sanoi hän, — mutta ehkä sinä ikävystyt minun kun täytyy tehdä työtä. Minulla on näet tärkeitä papereita tarkastettavina ja sitä paitsi koko joukko muuta kirjoittamista, niin että minun täytyy valvoa myöhään. Ja hän kääntyi ovea avaavalle lakeijalle sanomaan: — Jos John Oxon herralta tulee mitään viestiä ennen puolta yhtätoista, niin tuo se viivyttelemättä minulle; mutta myöhemmällä en tahdo tulla häirityksi — se saa silloin jäädä huomeneen.
Mutta puhuessaan näki hän selvästi edessään sen, joka makasi odottamassa siinä huoneessa, johon hän meni.
Kello kahteentoista istui hän pöytänsä ääressä, johon asiakirjoja ja papereita oli levitetty. Sohva oli tuskin kolmenkaan jalan päässä hänestä, mutta hän ei siihen katsahtanutkaan, hän vaan kirjoitti ja luki ja vertaili asiakirjoja. Kello kaksitoista nousi hän soittamaan.
— Minun täytyy valvoa pitempään kuin luulinkaan, sanoi hän. — Minä en tarvitse ketään teistä siellä alhaalla. Sanokaa kammarineitsyelleni että hänkin voi siihen asti levätä. Minä soitan kun menen ylös makuuhuoneeseni ja tarvitsen häntä. Eikö vielä ole tullut mitään sanaa herra Oxonilta?
— Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota, eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja, jolloin voivat juomarahoja ansaita.
Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa. Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus, niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin oli liian äänekästä.
— Mene levolle, Anne, sanoi hän. — Olet nyt jo liiaksi valvonut.
Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.
— Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, — anna minun jäädä.
Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä, jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui melkein kiusalliselta.
— Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen katsoessaan. — Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.
— Mutta — mutta — änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, — enkö voisi auttaa — tehdä jotakin — siitä työstä — jota sinun täytyy lopettaa — vaikkapa kuin vähä. Enkö millään — voi sinua auttaa?
— Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja katseensa synkistyi. — Mitäpä sinä ymmärtäisit?
— Ehkä jotakin vähän — jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän. — Sisko, minä olen sinua niin rakastanut — minä olen sinua niin rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin käsittää enemmän kuin luulisikkaan — — kun toivon voivani sinua palvella. Kerran sinä sanoit — — kerran sinä sanoit — —
Ei silloin eikä sittemminkään hän voinut selittää miten se tapahtui, että hän äkkiä tunsi itsensä sisaren syliin suljetuksi ja painetuksi vasten hänen rajusti sykkivää sydäntänsä; ja kun hänellä ei ollut taipumusta syvällisiin mietteisiin, niin hän ei myöskään voinut tajuta sitä melkein rajua suuteloa, jonka sisar hänen poskelleen painoi eikä niitä kuumia kyyyneleitä, jotka sitä kostuttivat.
— Minä sanoin, että jos näkisit minun vaikka murhaavan, huudahti Klorinda, — niin rakastaisit minua kumminkin ja olisit ystäväni ja lohduttajani.
— Niin olisin, niin olisin! huusi Anne.
— Minä luotan sanaasi, rakas, uskollinen sielu — minä uskon sinua, sanoi kreivitär ja suuteli häntä uudelleen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo laski hänet irti ja nauroi. — Mutta sinua ei panna koetukselle, sanoi hän, — sillä minä en ole mitään tehnyt. Parin päivän päästä on jo Geraldini täällä, ja minä olen silloin turvassa — turvassa ja onnellinen ainiaaksi. No mene nyt! Tahdon työskennellä itsekseni.
Ja hän meni taas pöytänsä ääreen ja istuutui kirjoittamaan, ja Anne tiesi ettei hän enää uskaltaisi mitään virkkaa, vaan lähti hitaasti huoneesta ja ovessa mennessään näki hän viimeiseksi pitkän, komean vartalon työnsä yli kumartuneena ja valo haarakkaista kynttelijaloista kimmelti punaisissa timanteissa, jotka ympäröivät lumivalkoista kaulaa ja purppuraisen nauhan tavoin kiemurtelivat mustassa, korkealle kammatussa tukassa.