Klorinda

by Frances Hodgson Burnett

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs vastaanotto ja eräs kirje.

Se seikka, että palvelijansa pelkäsivät häntä ja olivat oppineet pitämään tätä huonetta, joka oli talon komeimpia ja kauniimpia vaikka ei suurimpia, jonkinlaisena pyhyytenä, teki että ei kukaan käskemättä tohtinut astua sinne. Siellä kreivitär aamupäivillä luki ja kirjoitti. Iltapäivillä avattiin ovet, ja hän vastaanotti siellä jokapäiväisemmät vieraansa. Kun hän tänä päivänä lähti sieltä mennäkseen pukuhuoneesensa, katseli hän päättävästi ympärilleen.

— Täällä on hiljaista kuin haudassa, kunnes kaikki lörpöttäjät saapuvat muoteista ja teaattereista jaarittelemaan. Mutta silloin täytyy minun seisoa vieressä ja hyvin osaani näytellä, olla viehättävä ja iloinen, etteivät he jouda katsomaan muuta kuin minua.

Ne, joilla oli vain ajan kuluttaminen työnä, vierailivat iltapäivillä toistensa luona, joivat teetä, juttelivat lähimmäisensä heikkouksista, tuumailivat uusista näytelmistä ja viimeisistä muoteista ja arvostelivat joko huvikseen tahi vakavissa aikeissa. Kreivitär Dunstanwolde oli näihin aikoihin vielä enemmän saarrettu ja suosittu kuin ennen. Ylhäiseksi herttuattareksi tulemaisillaan olevaa suosittua kaunotarta eivät tuttavansa juuri laiminlyö, ja niin kreivitär voi pitää komeita, iloisia vastaanottoja, joita ylhäiset tyhjäntoimittajat ihailivat.

Nyt niitä kokoontui tavallista enemmän. Pirun kesyttäminen, Osmonden herttuan odottamaton palaaminen ja häiden valmistukset kiinnittivät huomiota kreivittäreen vielä tavallista enemmän. Yllykkeenä olivat vielä nuo huhut John Oxon herran silmiin pistävästä käytöksestä ja kreivittären selvästi osottama paheksuminen, kun hän uskalsi näyttää vihastuneensa asiasta, johon hänen sotaonnen voittamana ritarillisesti olisi pitänyt taipua. Ne, jotka aamulla olivat nähneet näiden kahden ratsastavan yhdessä kotiin, olivat kovin uteliaita, vaihtoivat silmäyksiä, joista selvästi huomasi kuinka halukkaita he olivat saada tietää enemmän ja että he toivoivat sattuman saattavan nämä kaksi yhdessä julkisemmalle paikalle, että uusia, huvittavia erityiskohtia voitaisiin huomata. Tuntui otaksuttavalta, että herra Oxon ilmestyisi tähän iltaseuraan, ja kreivittären huone oli kenties juuri siitä syystä tänä iltapäivänä tavallista täydempänä iloisia ja juorunhaluisia vieraita.

Mutta he löysivät siellä ainoastaan kreivittären ja Anne neidin, joka harvoin tuli tänlaisiin iltaseuroihin, hän kun ei halunnut ottaa osaa juoruihin ja pintapuolisiin sukkeluuksiin. Anne neiti oli maailman silmissä vain ikävä, ruma olento, jolle parempiosainen sisarensa armollisesti antoi suojelustaan, ei kukaan kaivannut häntä milloin häntä ei näkynyt, eikä hänen läsnäolostaankaan paljon välitetty. Tänä päivänä häntä kenties kumminkin tavallista enemmän huomattiin, sen tähden että hänen kalpeutensa oli niin räikeässä ristiriidassa kreivittären loistavaan väriin ja kukoistukseen. Ristiriitaisuus heidän välillään oli ainakin suuri, mutta nyt olivat Annen kalpeat kasvot valkoiset kuin aaveen, silmäin alla oli mustat juovat ja muutoinkin hän näytti riutuneelta. Kreivitär oli puettu karmosiinipunaisesta, kukkaisesta silkkikankaasta tehtyyn pukuun, kaulaa ja käsivarsia ympäröi kalliit, keltaiset pitsit, ja sankka tukka oli korkealle muovailtu, niin että hän oli tavallistaankin komeampi ja kauniimpi, ainakin vieraat niin päättelivät ja sanoivat sen kreivittärellekin. Mutta eihän se ollut mitään outoa, kreivitär kun oli niitä naisia, joilla on se ihmeellinen ominaisuus, että he aina kun heitä näkee, näyttävät entistään kauniimmalta ja suloisemmalta.

Tullessaan portaita alas pukuhuoneestaan, vavahti portaiden juurella seisova Anne, nähdessään hänen kauniin pukunsa ja verevät kasvonsa.

— Miksi sinä vavahdat, Anne, aivan kuin olisin aave? kysyi hän. —
Näytänkö minä aaveelta? Ei peilini ainakaan sitä sanonut.

— Et, virkahti Anne, — mutta sinä olet — niin — korea ja punakka — ja minä — —

Kreivitär riensi portaita alas Annen luo.

— Sinä et ole korea etkä punakka, sanoi hän.

— Sinähän se oletkin aave. Mitä tämä on?

Hetkisen viipyi Annen lempeä, raukea katse avutonna sisaressa, sitten sanoi hän heikolla äänellä:

— Luulen, sisko, olevani sairas. Minua värisyttää ja pyörryttää.

— Rupea sitten vuoteesen ja haeta lääkäri. Sinun täytyy pitää huolta terveydestäsi, sanoi kreivitär. — Sinä näytät todella sairaalta.

— Ei, vastasi Anne, — minä pyydän sinua, sisko, anna minun jäädä luoksesi tänne täksi iltaa; se virkistää minua. Sinä olet niin voimakas — anna minun —

Hän tapaili kädellään sisarta, mutta käsi vaipui hervotonna alas.

— Mutta tänne tulee niin paljon lörpötteleviä ihmisiä, sanoi kreivitär kummallinen katse silmissään. — Sinähän et pidä seuraelämästä ja tänlaisina päivinä ovat huoneeni täynnä. Se vain väsyttää ja kiusaa sinua.

— Minä en välitä ihmisistä — — minä tahdon olla luonasi, sanoi Anne kummallisella itsepintaisuudella. — Minua vaivaa outo luuloitus, minä pelkään istua yksin huoneessani. Se on vain heikkoutta. Anna minun jäädä tänne luoksesi.

— Mene sitten pukua vaihtamaan, sanoi Klorinda, — ja pane hiukan punaa poskille. Tule kun tahdot. Sinä olet kummallinen olento, Anne.

Sen sanottuaan meni hän huoneisinsa. Niinkuin iskut ja kivut voivat vaikuttaa tunnottomuutta ja kuumeen houreita, niin löytyy onnettomuuksia ja kauhujakin, jotka voivat samaa vaikuttaa. Kun hän seisoi pukuhuoneessaan peilin edessä, kammarineitsyen pukiessa häntä kirjavaan silkkipukuun ja laitellessa hänen tukkaansa, tunsi hän sen hetken kuluneeksi, jolloin hän olisi voinut huutaa ja ilmoittaa itsensä, se oli häneen jättänyt kuoleman kaltaisen hiljaisuuden, ikäänkuin olisi vaara kuolettanut kivun ja kumminkin jättänyt sielunkyvyt selviksi. Hän ei unohtanut sitä, joka makasi piilotettuna sohvan alla ja tuijotti lasinkaltaisilla silmillä, — hän näki jäykkäin silmäin katseen, kiemuroivat kiharat ja veriuurteen oikeassa otsankulmassa yhtä selvästi kuin ensimäisellä kauhunhetkelläkin, jolloin hän tuijotti elottomaan ruumiisen. Mutta verensä virtasi nyt rauhallisemmin, valtasuonen raju tykytys oli tauonnut ja kova sydämentykytys, joka uhkasi tukehduttaa häntä ja pakotti häntä läähättämään ja vaikeroimaan. Rakkauden voiman voittamana oli naisellinen heikkous ensi kerran elämässään yllättänyt hänen, muutoin ei mikään maailmassa olisi voinut häntä senlaiseen ahdistukseen ja tuskaan saattaa. Ennen hän oli senlaista nimittänyt naisten hassutuksiksi, vaan nyt oli toisin — lyhyen ajan oli hän ollut nainen — nainen, joka oli levännyt sielunsa rakastetun rinnoilla, jossa entinen masentumaton voimansa herpoi.

Mutta se ei ollut tämä lempeä ja rakastava nainen, joka nyt meni huoneesensa vieraitaan odottamaan, tietoisena sen toverin läheisyydestä, joka siellä häntä odotti, — sillä toverinaan hän häntä ajatteli nyt niinkuin ennenkin, kun hän seurasi häntä milloin teaatterissa, milloin ratsastusretkillä ja kun hän seisoi hänen rinnallaan tanssiaisissa. Nytkin hän oli hänen läheisyyteensä asettunut, ja hän pysyisi siinä, kunnes hän voisi hänestä vapautua.

— Huomenna hän jo on poissa, jos voin hyvin näytellä, sanoi hän, — ja sitten voin elää vapaana naisena.

Sohvassa istuen otti hän aina vieraitaan vastaan. Kun hän tänä päivänä tuli huoneesen, seisattui hän hetkeksi sohvan ääreen. Hän tunsi kalpenevansa ja puri kovasti alahuultaan.

— Tämä on hautausmaa, sanoi hän. — Olen istunut hautakivellä ja sen alla oli — jotakin pahempaa kuin tässä, jos vain olisin voinut sen nähdä. Tässähän ei sen enempää ole.

Kun vieraat ilmoitettiin ja ne nauraen ja jutellen parveilivat sisään, kohosi hän tavalliselta paikaltaan niitä vastaanottamaan ja käytöksensä oli miellyttävän suloista. Hän kuunteli heidän juorujaan, ja vaikkei hänellä ollut tapana niihin ottaa osaa, niin hän tänään oli niin sukkelakielinen, etteivät jutut päässeet ikävystyttämään. Hänen ympärilleen kokoontui kirjava seurue, mutta hän puhutteli jokaista, ja sanoi sanoja, joita he jälestäpäin muisteleisivat. Hovin henkilöiden kanssa jutteli hän kuningattaren oikuista ja Marlboroughin herttuattaren kovakouraisesta hallituksesta; valtiomiesten kanssa puheli hän niin taitavasti ja älykkäästi, että ne erosivat hänestä kadehtien Osmonden herttuaa, jonka onni olisi riittänyt tusinamäärälle miehiä, sillä heistä oli epäoikeutettua, että hän, jolla jo ennestään oli arvoa, rikkautta ja mainetta, sen lisäksi vielä saisi senlaisen morsiamen. Keikareiden ja viisastelijain kanssa laski hän vilkasta leikkipuhetta, ja nuoria kaunottaria imarteli hän niin taitavasti, että heidän itserakkautensa kasvoi ja he unhottivat pelkonsa, että kreivitär heidän kauneuttaan himmentäisi.

Eikä hän kumminkaan nauraessaan ja puhellessaan herennyt ajattelemasta sitä, joka — niinkuin hänen ahdistetussa sielussaan tuntui — makasi siinä lähellä kuunnellen tuijottavilla, ilkkuvilla silmillä. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta vapaaksi, — että se kuuli, että se näki lasinkaltaisilla sinisillä silmillään, ja että se, tietäen olevansa kahlehdittu kuoleman ja hiljaisuuden liikkumattomilla kahleilla, voimattomana raivosi ja kiroili, kun se ei voinut niistä vapautua ja huutaa kostoaan kuuluville ja vieriä heidän keskeensä hänen ja ihailijainsa jalkain juureen.

Mutta sitä hän ei voi, sanoi hän yhä uudelleen hampaittensa takana, — sitä hän ei voi.

Muutamakseen huomasi hän Annen katseen, joka avutonna riippui hänessä. Näytti todellakin kun pyrkisi hänen heikkoutensa sisaren läheisyyteen, hänen voimakkuudestaan tukea saamaan, sillä hän oli pysytellyt sisaren läheisyydessä ja näytti nyt rukoilevan jonkinlaista suojelusta, jota hän oli liian kaino ääneensä pyytämään.

— Sinä olet liian heikko olemaan täällä Anne, sanoi kreivitär. —
Olisi parempi, että menisit huoneesesi.

— Minä olen kyllä heikko ja huono, virkahti Anne matalalla äänellä, — mutta en liian heikko täällä olemaan. Minä olen aina huonovoimainen. Toivoisin itselleni sinun voimaasi ja rohkeuttasi. Sisko anna minun istua — tähän. Hän laski vapisevan kätensä sohvan tyynyille, — kenties hän ajatteli, että tämä paikka oli kuin valtaistuin, johon ei muut kuin kuningataremäntä uskaltanut istuutua.

— Sinä olet liian nöyrä, sisko raukka, sanoi Klorinda. — Eihän tämä ole mikään kruunausistuin tahi tuomarin tuoli. Istu, istu vain! — ja minä käsken tuomaan viiniä sinulle.

Hän kutsui sisään lakeijan ja käski hänen heti mennä viiniä hakemaan, sillä kun Anne vaipui sohvalle, kalpenivat hänen kasvonsa yhä enemmän.

Kun lakeija toi viiniä, kaasi kreivitär sitä lasiin ja pakotti häntä juomaan niin paljon, että kalpeus hänen kasvoistaan hävisi. Sitten kääntyi hän lakeijalta kysymään raikkaalla, sointuvalla äänellään:

— Joko Jenfry tuli takaisin herra John Oxonin luota? ja uteliaat vieraat höröstelivät tarkkaan kuullakseen mitä hän sanoi.

— Ei hän ole tullut, teidän armonne. Hän sanoi saaneensa käskyn odottaa.

— Mutta ei koko päivää, sanoi hän laskien Annen tyhjentämän lasin tarjottimelle. — Luuliko hän minun käskeneen hänen yönkin siellä olla. Tuo viestinsä minulle, niin pian kuin hän tulee.

— Palvelijat ovat aina senlaisia, sanoi hän lähinnä seisoville. — Sukkeluutta ei livreealla ja palkalla osteta. Ne tottelevat vain sanallisesti. Herra Oxon lähti niin pian täältä aamusella, että unhotin kysyä häneltä erästä tärkeää asiaa, sentähden lähetin lakeijan kutsumaan häntä takaisin.

Anne nousi seisalleen.

— Sisko — minä pyydän — anna minulle vielä lasillinen viiniä.

Kreivitär ojensi hänelle sen heti ja hän tyhjensi sen ahnaasti.

— Saavuttiko hän hänet? kysyi eräs utelias rouva, joka tahtoi puhetta jatkaa.

— Ei, sanoi kreivitär naurahtaen, — mutta hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä palvelija lähetettiin heti hänen lähdettyään. Minä käskin hänen silloin myöhemmällä mennä herra Oxonin asunnolle ja jättää sanani hänen omiin käsiinsä, ja siellä hän nyt luulee olevansa pakotettu hänen tuloaan odottamaan.

Muutamalla pöydällä oli hänen lyijynuppuinen ratsuruoskansa; hän oli näet nähnyt parhaaksi antaa sen olla siinä ikäänkuin olisi se siihen unohtunut, hän oli alas tultuaan nähdessään sen ruvennut vapisemaan ja tuntenut vastustamatonta halua piilottaa sitä. — Ja mitä minä vapisen, sanoi hän, sitä täytyy minun uskaltaa uhitella — muutoin olen hukassa. Sentähden antoi hän ruoskan jäädä paikoilleen.

Muuan hento, sinisilmäinen kaunotar, joka aina ihailijainsa nähtäväksi koetti saattaa vahankaltaista hentouttaan, nosti ruoskaa pienellä, valkoisella kädellään.

— Kuinka teidän armonne voi tällä letkauttaa? kysyi hän. — Se on naiselle liian raskas — mutta teidän armonne ei ole — ei ole —

— Ei ole oikein nainen, sanoi Klorinda seisoen suorana ja upeana ja hymyillen katsellen hentoon kaunottareen säihkyvillä silmillään.

— Ei nainen, virkahti kaksi viisastelijaa yhtä aikaa, — vaan jumalatar — olympialainen jumalatar.

Hento kaunotar ei voinut kärsiä vertauksia, jotka näyttivät vähentävän hänen ylimaailmallista sulouttaan. Vaivaloisesti nosti hän ratsuruoskaa, niin että valkoisen kalvosen kauneus, kauniine sinisine suonineen tuli näkyviin.

— Ei, soperteli hän, — sitä nostamaan vaaditaan vankan miehen kättä. Minä en voi sitä pitää, vielä vähemmin hevosta sillä letkauttaa. Ja osottaakseen, että siihen tarvittiin raakaa voimaa, jota hänen naisellisuudeltaan täydellisesti puuttui, pudotti hän sen lattialle — ja se vierähti sohvan laidan alle.

— Nyt, ajatus leimahti hänen aivoihinsa kuin salama, — nyt hän nauraa!

Hän ei ennättänyt liikahtaakkaan ennenkuin jo pari kolme hienoa herrasmiestä oli polvillaan ja jokainen heistä olisi varmaan pistänyt kätensä sohvan alle etsiäkseen sitä, ellei Jumala olisi häntä pelastanut! Ja Jumalaa hän ajatteli tällä vaaran hetkellä — — Jumala! — Ja ainoastaan se, joka on ihmistä ylempänä, olisi voinut sanoa miksi.

Sillä Anne — kalmankalpea ja vapiseva Anne parka — ehätti ihmeteltävällä notkeudella pistämään kätensä sohvan alle ottamaan ruoskaa, jonka nosti ylös toisten nähtäväksi.

— Tässä se on, sanoi hän, — enkä minä, sisko, ensinkään ihmettele että se putosi — se kun on niin raskas.

Klorinda otti sen häneltä.

— Minä en vasta kesytä Pirun kaltaisia hevosia, sanoi hän, — ja siivommille eläimille se on liian raskas; minä panen sen pois.

Hän astui huoneen poikki ja asetti sen muutamalle hyllylle.

— Se oli aina liian raskas — muille paitsi Pirulle. Se on osansa näytellyt, sanoi hän ja kasvoihin, — jotka silmänräpäyksen ajan olivat olleet värittömät — nousi purppurahohde ja hän hymyili niin kummallisesti, että katsojat itsekseen arvelivat, että hän Osmondea ajatellessaan niin punastui. Mutta muutamien minuuttien kuluttua näkivät he niissä taas samanlaisen hohteen. Eräs lakeija astui sisään, tarjottimella kantaen kahta kirjettä. Toinen niistä oli herttuallisella kruunulla suljettu iso kirje, sen näki hän ensin ja otti sen käteensä ennenkuin palvelija ehti mitään virkkaa.

— Hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä on saapunut Ranskasta, sanoi hän, — käskyllä että kirje heti annettaisiin teidän armollenne.

— Hänen ylhäisyytensä tulee kai ennemmin kotiin kuin on voitu toivoakkaan, sanoi hän katsahtaen toista kirjettä.

— Se on teidän armonne oma kirje, selitti palvelija hiukan pelokkaasti. — Jenfry toi sen tullessaan takaisin odotettuaan siellä kolme tuntia eikä herra Oxon vieläkään ollut tullut kotiin.

— Hyvä. Asia saa jäädä huomiseen, sanoi kreivitär.

Hän piteli herttuan kirjettä kädessään ja kun vieraat huomasivat hänen odottavan heidän lähtöään lukeakseen sitä, alkoivat he hyvästellä. Yksitellen tahi pari kolme ryhmässään lähtivät vieraat. Herrat kumarsivat syvään ja veivät mukanaan kiihottavan muiston hänestä, kun hän karmosiinipunaisessa puvussaan, kauniina ja upeana seisoi heidän edessään, mutta kuninkaallista ryhtiä ikäänkuin pehmitti ja lämmitti kädessään oleva kirje. Naiset kadehtivat häntä, kun hänen eteensä, niin kauas kuin ihmissilmä voi nähdä, levisi niin täydellisen rakkauden onnellinen tulevaisuus, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan saakka oli Gerald Mertoun itseensä kiinnittänyt naisten silmät. Ja hänessä näytti ruumiillistuneen kaikki mitä nainen koskaan oli voinut unelmoida tahi mitä naisen kunnianhimo ja rakkaus koskaan voisi tavoitella.

Viimeisen vieraan mentyä kääntyi Klorinda, kiskasi auki kirjeen ja painoi sitä lujasti huuliaan vasten. Ennenkuin hän luki yhdenkään sanan suuteli hän monet kerrat intohimoisesti kirjettä, huolimatta Annen läsnäolosta. Ja suudeltuaan alkoi hän lukea hehkuvin poskin ja sykkivin sydämin, ja silmänsä ahmivat seuraavia sanoja:

"Jos tämän kirjeeni alkaisin näillä sanoilla: 'Jumalatar ja kuningatar ja sieluni hallitsijatar', niin mitäpä se muuta olisi kuin 'Rakastettuni' ja 'oma Klorindani', sittenkuin näihin sanoihin sisältyy kaikki mitä miehen sielu halajaa ja hänen ruumiinsa himoitsee? Ruumiini ja sieluni ikävöivät sinua, rakkaani, suloisin, kauniin nainen, minkä luonnon käsi koskaan on muodostanut kuolevaisten onneksi, niin että on ollut tarpeellista anoa taivaan apua voidakseni kärsiä nämä päivät loppuun, jotka vielä erottavat minut siitä hetkestä, joka tekee minut onnellisimmaksi mieheksi ei ainoastaan Englannissa, eikä maan päällä, vaan koko Jumalan avarassa maailmassa. Minun täytyy uudestaan rukoilla taivasta, ja todella minä rukoilenkin sitä antamaan minulle nöyryyttä, jotta muistaisin etten ole Jumala, vaan ainoastaan ihminen — ainoastaan ihminen — — vaikka saan jumalattaren painaa rintaani vasten ja katseeni saa vaipua silmiisi, jotka ovat syvät kuin paratiisin kaivot ja kumminkin katseilleni ilmaisevat niin ihmeellistä rakkautta, kuin senlainen sielu ainoastaan voi naisessa elvyttää ja sen kautta tehdä hänet miehen vertaiseksi. Niinä raskaina päivinä kuin etäältä katselin sinua palavalla sydämellä, tuskastutti minua, etteivät kunnian pyhät säännötkään voineet karkoittaa ja kuolettaa niitä ajatuksia, jotka valtasuonen tykytyksen kanssa kilpaa sielussani kohisivat, yhtä vähän kuin valtasuonen tykytystäkään muu kuin kuolema voi ehkäistä. Ajatukseni alinomaa kuvitteli sinua, se kiusoitti ja haavoitti minua — miten kaunis, notkea vartalosi antautuisi voimakkaan miehen käsivarrelle ja miten kaunis pääsi raskaine tukkakruunuineen lepäisi hänen olkaansa vasten, — ja miten hänen sydänjuurensa vavahtelisi katsellessaan sinua silmiin ja punaisia, täyteläisiä huuliasi suudellessaan. Tätä mieleni kuvaili yöllä ja päivällä ja se kiusoitti minua niin, että väliin pelkäsin järkeni sekaantuvan ja tulevani mielettömäksi. Ja nyt — nyt on minulla lupa sitä ajatella — valvon öisin, ajatuksissani nauttien tuosta haavekuvasta, ja joskus nousen vuoteeltani polvistuen kiittämään Jumalaa siitä, että hän vihdoin on antanut minulle sen mikä toden totta on omani! — Sillä, rakkaani, minusta tuntuu siltä, että kumpainenkin meistä on osa toisestaan, ja että meissä senlaiset luonnonvoimat rientävät toisiaan vastaan, että luonto itsekkin puhkeaisi valittamaan, jos meidät erotettaisiin. Jos väliimme nousisi joku aave, jos löytyisi jotakin, joka voisi meidät erottaa — vannokaamme, että se vain lujemmin meidät yhdistäisi, ja että toistemme syliin suljettuina ei mikään voi yhdistyneitä voimiamme lannistaa. Suloinen lemmittyni, kauniit huulesi kenties hymyilevät ja sinä sanot: 'Hän, — oma Geraldini, on mieletönnä ilosta', (sillä kunnes sydämeni sykähtää viimeisen kerran, kunnes makaan kylmänä ja kankeana kuolinvuoteellani, muistan äänesi sulosoinnun kuin sanoit: 'oma Geraldini! oma Geraldini!'). Minä pyydän sinua todella puolustamaan minua, sillä niin ilosta hurmaantunut ihminen kuin minä, ei voi olla täydellä järjellään ja joskus tuntuu kuin hoipertelisin linnan puutarhassa kävellessäni, kun onneni minua pyörryttää. Mutta kohta, kohta jalo, ihana armaani, on maanpakolaisuuteni loppunut, ja kirjeeni asiana onkin oikeastaan ilmoittaa sinulle, että neljän päivän kuluttua saavat lakeijasi avata ovesi minulle, ja minä astun sisään jalkaisi juureen polvistumaan ja sitten minä nousen ja suljen sykkivää sydäntäni vasten hänet, joka kohta on oleva oma, rakas vaimoni."

Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen lempeiksi, kovat piirteet olivat siitä täydellisesti kadonneet ja silmäripset kiilsivät kosteina. Anne istui levottomasti katsellen häntä, hän pelkäsi puhua, sillä hän tiesi ettei hän sillä hetkellä ollut maan päällä, vaan että vähin äänikin toisi hänet sinne takaisin, ja että olisi hyvä, että hän niin pitkään kuin mahdollista olisi sieltä poissa.

Hän luki kirjeen kolmeen kertaan, viipyen joka sanalla, ja päästyään viimeiseen käänsi hän kirjeen ja alkoi taas uudestaan. Kun hän vihdoin katsahti ylös oli huulilla hajamielinen hymy, sillä hän oli todellakin hetkeksi unohtanut.

— Toistensa syliin suljettuina, toistensa syliin suljettuina. Oma
Geraldini! Oma Geraldini! Mikä toden totta on omani — on omani!

Anne nousi ylös, meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän puhui matalalla, sorretulla ja pakotetulla äänellä:

— Tule pois täältä, sisko, hetkeksi vain — tule pois täältä.