KUUDESTOISTA LUKU.
Mitä paneilisalongissa tapahtui.
Oxon seurasi kreivitärtä paneilisalonkiin, samaan huoneesen, johon hän oli Osmonden vienyt heidän onnensa päivänä, ja jossa hän iltapäivillä tapasi vieraitaan vastaanottaa. Aamupäivillä siellä ei käynyt kukaan muu paitsi hän itse ja joku vasituinen kutsuvieras. Hän ei olisi sitä huonetta valinnut tätä keskustelua varten, mutta kun Oxon sanoi: — On parasta, että rouva kreivitär vie minut johonkin, jossa meitä ei kukaan kuule, niin hän tiesi heidän siellä olevan parhaiten turvassa.
Kun ovi heidän jälkeensä suljettiin oli heitä kumma katsella — kreivittären kasvoissa taisteli raju uhkamielisyys epätoivon kanssa, ja Oxon hymyili ivallisesti. Tuon saman hymyn oli jokainen niistä naisista, jotka olivat häntä rakastaneet ja häneen uskoneet, nähnyt kun kaikki oli lopussa. Löytyi harvoja hänen vertaisiaan roistoja, sillä hänen roistomaisuutensa voima oli juuri siinä, ettei hän käsittänyt inhimillisen häpeän eikä kunnian merkitystä.
— Sanokaa minulle nyt heti pahin sanottavanne, sanoi kreivitär.
— Siinä ei ole mitään pahaa, vastasi Oxon, — että vaatii omaisuuttaan takaisin ja vannoo ettei sitä kellekkään luovuta. Minä olen sen vannonut, ja minä aion valani pitää.
— Omaisuuttanne! Te uskallatte sitä omaisuudeksenne sanoa, roisto!
— Minun omaisuuteni siitä lähtien kun voin sen omakseni todistaa. Ennenkuin olitte lordi Dunstanwolden, olitte minun — omasta vapaasta tahdostanne.
— Ei, ei! huudahti kreivitär. — Oi Jumalani! Ainoastaan mielettömästä ylimielisyydestä, jonka kauhistavaa merkitystä minä en käsittänyt — — sillä minä olin niin nuori, enkä ollut koskaan nähnyt muuta kuin pahaa — — ja te olitte niin huono ja niin viekas.
— Oliko teidän armonne niin viaton? kysyi hän ivallisesti. —
Minusta se ei kumminkaan siltä näyttänyt.
— Tietämätön minä olin, tietämätön kaikesta hyvästä maan päällä — — kaikesta siitä, jota nyt tunnen, nähtyäni miehuullisuuden ja kunnian ruumiillistuneena.
— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua ei tiedä mitään tästä asiasta, sanoi Oxon, — minun tulee selittää se hänelle.
— Mitä tahdotte, perkele? ohki hän. — Mitä tahdotte?
— Ettei teistä tule Osmonden herttuatarta, vastasi Oxon siirtyen lähemmä, — vaan herra John Oxonin vaimo, joksi kerran lyhyen ajan itseänne nimititte, vaikkei mikään pappi ollut rukouksiaan meille lörpötellyt — —
— Kuka meidät erotti? Minähän pidin lupaukseni, vaikkei minulla muita avuja ollutkaan. Kuka meidät erotti?
— Minä myönnän, sanoi Oxon kumartaen, — että se olin minä — — sillä kertaa. Minä olin nuori ja kenties huikentelevainenkin — —
— Ja te hylkäsitte minut, huusi kreivitär, — ja minä sain tietää, että te olitte tullut ainoastaan vedon takia — — ja kun käyttäydyin niin, että te ette voinut voitostanne kerskata, ja kun en ollut rikas nainen, jonka omaisuudesta olisitte hyötynyt, niin seurasitte toista ja hylkäsitte minut — minut!
— Aivan niinkuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttuakin tekee, kerrottuani hänelle tuon jutun. Ei hän kärsi, että hänen lastensa äidistä senlaista sanotaan.
Huuto oli päästä hänen huuliltaan, mutta hän puristi aikanaan kurkkua käsillään.
— Kertokaa se hänelle, kertokaa se hänelle, niin saatte nähdä jos hän teitä kuuntelee. Saadaanpa nähdä!
— Ettekö usko, että minä sen varsin hyvin tiedän, vastasi Oxon, ottaen esille pienen, silkkiin käärityn kääreen. — Minkätähden minä tähän asti olen vain uhannut? Jos menisin hänen luokseen ilman todistuksia, iskisi hän miekkansa minuun kuin hulluun koiraan. Mutta löytyneekö koko Englannissa toista naista, jonka päästä rakastajansa voisi näin pitkää, mustaa kiharaa varastaa?
Hän avasi kääreen ja laski irralleen sysimustan, silkkipehmosen hiuskiharan — se ulottui maahan asti vaikka hän piteli sitä korkealla ilmassa.
— Laupias Jumala! vaikeroi kreivitär ja peitti vavisten kasvonsa.
— Minä myönnän, että tein sen vedon takia, sanoi Oxon; — kuulin niin paljon puhuttavan rajusta kaunottaresta ja miten hän miehiä ylenkatsoi, että minussa syttyi halu osottaa sekä hänelle itselleen että muille, jotta hän kumminkin oli vain nainen, ja että häntä siis oli mahdollinen voittaa. Minä vannoin yhtenä päivänä palaavani tuoden mukanani voitonmerkin — ja minä leikkasin tämän tietämättänne.
Kreivitär tarttui taas kurkkuunsa, estääkseen voimattoman kauhistuksensa huutoon puhkeamasta.
— Mokoma inhottava konna — — eikä hän tiedä sitä olevansa! sai hän sanotuksi. — Mieletön, hurja ihminen, joka ei tiedä, että kaikki hänen ajatuksensa ovat helvetistä kotoisin.
Oli todella kummallista katsella häntä, kun hän seisoi siinä niin rohkeana ja häpeämättömänä, häikäilemättä kertoen senlaista, josta muut miehet olisivat raivostuneet, jos heitä senlaisesta olisi syytettykään.
— Kun sitten lähdin tieheni sen kanssa, jatkoi hän, — elelin hurjasti jonkun aikaa ja piilotin sen varmaan paikkaan. Kun taas toinnuin olin unohtanut piilopaikan. Eilen löysin sen sattumalta. Arveletteko, että niitä voisi jonkun toisen naisen hiuksiksi luulla?
Kreivitär kohotti torjuen kättään.
— Odottakaa, sanoi hän. — Te aiotte mennä Osmonden luo, aiotte kertoa hänelle tuon, aiotte — —
— Aion kertoa hänelle koko jutun ruusutarhasta, päiväkellosta ja nuoresta kaunottaresta, joka oli kyllin viisas muiden läsnäollessa ivaamaan erästä miestä, voidakseen salassa pitää lemmen kohtauksia hänen kanssaan. Hän oli viisas ja älykäs ollakseen vain kuudentoista vanha. Miehensä pitäköön silmänsä auki kun hän on kahdenkymmenen.
Oxonin olisi pitänyt nähdä varoittava salama kreivittären silmissä, sillä niiden liekehtivässä syvyydessä oli kyllin varoitusta.
— Tiedän mitä kaikkea voitte sanoa, sanoi hän — mitä kaikkea voitte sanoa! Ja minä rakastan häntä. Maailmassa ei ole toista miestä. Vaikka hän olisi kerjäläinen, niin kuljeksisin hänen kanssaan pitkin maanteitä ja näkisin nälkää hänen kanssaan. Hän on herrani ja minä olen hänen puolisonsa — hänen puolisonsa.
— Hänen puolisonsa te ette koskaan tule olemaan, vastasi Oxon vihastuneena hänen sanoistaan. — Hän on jalosukuinen ylimys, ei hän ota vaimokseen toisen miehen hylkäämää leikkikalua.
Kreivittären rintaa kohotti raskas, sähisevä henkäys.
— Ja kerran, läähätti hän, kerran — — rakastin sinua — — katala koira!
Voitonriemuinen vihansa ja intohimonsa teki hänet hurjaksi ja hän puhkesi nauruun.
— Rakastit minua! Sinä! Niinkuin rakastit minua — — ja niinkuin rakastat häntä — — niin rakastaa katulutkakin ensimäistä parempaa miestä — — muutamista hopearahoista.
Kreivittären ratsuruoska oli pöydällä, hän tarttui siihen ja letkautti sitä ilmassa. Kiehuva verensä sokaisi häntä, hän ei nähnyt miten hän ruoskaa piteli, eikä tiennyt mitä teki — — hän vain löi!
Ja lyijynuppuinen ruoskan siima sattui toisen otsakulmaan, sitä letkautti rautainen käsi ja kun siima suhahti voihkasi hän, nosti ylös kätensä ja kaatui pitkälleen kreivittären jalkoihin.
Mutta hän oli sielussaan raivoavan myrskyn vallassa kuin vihurin vietävä taittunut oksa. Hän tuskin huomasikaan Oxonin kaatuvan tahi jos huomasi, niin hän ei siitä sen enempää välittänyt, vain juoksi kuin mieletön edes takaisin huoneessa.
— Kurja roisto! huusi hän, — ja sinun tähtesi olen koko tulevaisuuteni turmellut! Niin katalalle eläimelle lahjoitin kaikki mitä keisarinna voi antaa — koko elämäni — koko rakkauteni — ijäksi. Ja hän tulee takaisin — tuo hävytön — hieromaan kauppaa kuin viekas kauppias, sentähden että raha-asiansa ovat rappiolla ja minä — minä voisin ne jälleen kohentaa. Hän meni raivostuneena Oxonin luo. — Etkö sinä roisto luule minun tietävän, että olet niin valmis itseäsi myömään, sentähden ettei yksikään nainen enää huoli moisesta hylystä, paitse se, jota uhkauksilla voit pakottaa. Nouse ylös, konna — nouse ylös — muutoin minä surmaan sinut!
Sokeassa raivossaan löi hän häntä vielä kasvoihin. Hän ei liikahtanut — tuo liikkumattomuus ja täydellinen antautumisensa sai hänet viimein malttamaan itsensä ja läähättäen tuijottamaan edessään makaavaan ruumiiseen. Se oli eloton, ja hänen siinä läähättäen tuijottaessaan huomasi hän sen elottomaksi. Eloton olento, joka makasi siinä hervotonna, vaaleat kiharat kiemurtelivat lattialla, ja silmät nurin kääntyneinä, niin ettei teriäkään paljon näkynyt ja oikeassa kulmassa punainen uurre, josta veri tiukkui.
* * * * *
— Joku keino täytyy löytyä, oli hän sanonut, eikä hän kumminkaan suurimmassa epätoivossaankaan ollut tätä keinoa ajatellut. Mutta mielettömän raivon hetkellä, mielenkuohunsa sokaisemana oli lyijynuppuinen ratsuruoskansa keksinyt hänelle tämän keinon, joka pelasti hänet.
Mutta vaikka niinkin oli, ja hänen siinä seisoessaan tekoaan tuijottamassa — tuntui kuin olisi isku sattunut hänen omaan sydämeensä — kova, musertava isku, ja hän oli siitä tukehtumaisillaan.
— Mitä tämä on! vaikeroi hän. — Ei, ei, ei! ja silmänsä suurenivat kauhusta.
Hän vaipui polvilleen ja vapisi niin, että hampaat kalisivat. Hän ravisti häntä olkapäästä:
— Nouse ylös! Liiku, miksi makaat siinä niin rauhassa! Nouse ylös!
— Mutta hän ei liikkunut, makasi vain hervotonna ja elotonna. Suu oli kuin hymyssä, niin että valkoiset hampaat hiukan näkyivät — kuin olisi hän nauranut toisen kauheaa tuskaa. Väristen tuli hän lähemmä, silmissään kamalampi katse kuin kuolleella. Sormensa hiipivät vavisten hänen kalvoseensa ja puristivat sitä. Siellä ei liikkunut mitään — ei mitään. Hän paljasti rinnan ja painoi kättään lujasti siihen. Sydän oli yhtä liikkumaton kuin valtasuonikin, sillä henki oli poissa, eikä sata mädännystä tuottavaa vuottakaan voisi tehdä häntä enemmän kuolleeksi kuin hän nyt oli.
— Minä olen surmannut sinut, kuiskasi hän. — Minä olen surmannut sinut — vaikken sitä tarkoittanut — sen helvettikin tietää. Sinä olet kuollut mies — ja se on kaikista pahinta!
Kuolleen käsi putosi raskaasti hänen kädestään, mutta hän vain yhä makasi polvillaan tuijottaen häneen saniaisella katseella, jota ei ennen ollut hänen silmissään näkynyt — se oli kärsimisen äärimäiselle rajalle joutuneen olennon katse, kun se alkaa kohtaloa nauraa. — Minä olen hänet tappanut! sanoi hän matalalla, kammottavalla äänellä; — ja hän makaa täällä — — ja ihmiset astuvat tästä ohitse eivätkä mitään tiedä. Mutta hän tietää sen — — ja minä — — ja minusta hän näyttää tuossa maatessaan hymyilevän — — ajatellessaan mitä on tehnyt!
Hän kuuristui vielä lähemmä häntä paremmin nähdäkseen; liikkumattomissa kasvoissa näkyi todellakin ivan hymy, ikäänkuin uhitellen häntä, että koettaa nyt hänestä päästä. Näytti kuin makaisi hän siinä niin ivallisen tyytyväisenä ja sanoisi: — Nyt kun tässä makaan, niin sinä — — sinä saat pitää huolta muuttamisestani.
— Jos nyt taipuisin, puhkesi hän sanomaan, — ja tulisin mielettömäksi, niinkuin helposti voisin, sillä eihän muutoin voi käydäkkään — — niin tämä, joka on minä — — ja joka on elänyt vain pari köyhää vuosikymmentä — — ijäksi tyhjäksi raukeaisi. Minua pyörryttää. Minähän löin häntä — ja minä olen nainen — ja minä voisin kuumeen huumeessa ruveta puhumaan — — ja huutamaan niitä sisään ja osottaa häntä ja kertoa niille miten tämä kaikki tapahtui — kaikki — kaikki!
Hän oli tukehtumaisillaan ja painoi niin kovasti käsiä rintaansa vasten lieventääkseen ankaraa hengitystä, että kynnet haavoittivat sitä puvun läpi. Hän näet jo tunsi houreessa puhuvansa, ja että hänen sielussaan raivosi myrsky, jonka aallot ijäksi päiviksi nielisivät hänen, ellei hän aikanaan voisi niitä asettaa.
— Ei, läähätti hän, — sitä minä en tee, sen vannon! On aina ollut olemassa Yksi, joka on vihannut minua — — ja kironnut ja vainonnut siitä hetkestä asti, jolloin vastasyntyneenä pienenä raukkana makasin äitini ruumiin alla. En tiedä kuka se on — — tahi miksi — — tahi miten — — mutta niin se vain on! Minut luotiin pahanilkiseksi ja heitettiin avutonna pahan kohtalon saaliiksi. Ja tehtyäni kaiken sen, joka jo ennen oli määrätty ja jota ei voinut kiertää, näytettiin minulle jaloa miehuullisuutta ja kunniaa ja minut opetettiin sitä jumaloimaan, niinkuin sitä nyt jumaloin. Enkeli voisi niin rakastaa ja sen voimasta parantua. Ja taivaan portilla irvistelee minulle perkele ja raastaa minut takaisin ja kiusaa ja herjaa minua, ja minä lankean — tähän!
Hän oikasi kätensä kuin uhitellen maata ja taivasta.
— Ei toivon kipinää — ei laupeutta — ei muuta kuin helvettiä ja kadotusta, huusi hän, — ellei se, jota kiusataan ja vainotaan ole väkevämpi — ja ellei kohtalo voimallaan minua säpäleiksi muserra, niin minä olen oleva sitä väkevämpi!
Hän katseli elotonta ruumista edessään. Miten ivalliset ja ylenkatseelliset sen kivettyneet kasvot olivat! Hän vaipui taas polvilleen sen ääreen, mutta veri virtasi nyt hänen näihin asti jääkylmissä jäsenissään. Hän puhui kuin tahtoisi hän väkisin tunkea sanat sen kaikille äänille suljettuihin korviin.
— Niin, ilku sinä vain! sanoi hän hammasta purren, — ja luule minut voittaneesi — mutta minä en ole voitettu! Se oli rehellinen isku, rajattomasti vainotun olennon kädestä! Niin, ilku — ja kumminkin, ellei yhtä miestä olisi, niin huutaisin kaikki tuolta kadulta tänne sisään ja sanoisin niille: Tuossa makaa roisto, jota hetkellisessä mielettömyydessäni löin — ja hän makaa kuolleena! En pyydä armoa vaan ainoastaan oikeutta!
Yhä lähemmä häntä hän ryömi, raskaasti hengittäen ja puhuen katkonaisesti. Tuntui kuin olisi hän puhunut elävälle olennolle, joka voi kuulla mitä hän sanoi — kuin vastaisi hän hänen kysymyksiinsä.
— Englannissa on miehiä, jotka antaisivat minulle oikeutta, kuiskasi hän kuin houreissa. — Vannon senlaisia löytyvän. Mutta löytyy myös pelkureita ja hölmöjä, jotka eivät antaisi. Hän — hän antaisi sitä minulle! Ilku vain miten paljon tahansa. Mutta hänen jalon rakkautensa ja minun välille ei kuollut ruumiisi saa tulla!
Kuollut oli kaatunut hänen ison leposohvansa viereen ja niin lähelle sitä, että sen riippuvat poimeet peittivät hänen toisen kätensä. Sen hän nyt huomasi, vaikkei hän tähän asti ollut nähnyt muuta kuin kuoleman hänen kasvoissaan. Päähänsä pisti ajatus, se leimahti sinne kuin tuli, ja samassa kun se syttyi, hulmusi se jo korkealle. Se oli niin outo ja uskalias ajatus, että se häntäkin pelotti ja hänestä tuntui kuin nousisivat hiuksensa pystyyn kauhistuksesta.
— Onko senlainen uskaliaisuus järjettömyyttä? mutisi hän käheästi ja peitti hetkeksi väristen silmänsä, mutta hän otti kätensä jälleen pois. — Ei, sillä tavalla kuin minä tahdon sen uskaltaa, sanoi hän, — sillä se on tekevä minut lujaksi kuin teräs. Kaaduit hyvin, sanoi hän elottomalle ruumiille. — Tuntuu kuin neuvoisi asemasi minulle vasten tahtoasi, mitä minun tulee tehdä. Jos olisit ollut tietoinen siitä, niin et olisi auttanut minua. Nyt saan taistella kohtaloa vastaan, vainottu vaimoraukka.
Voimakkaalla kädellään tarttui hän häntä olkapäähän ja työnsi hänet taaksepäin — hän oli jo kangistunut — tuntematta pelkoa tahi vastenmielisyyttä kun tunsi jänteiden herponeina väistävän hänen kättään, sillä hän oli mennyt sen rajan poikki, joka erottaa elämän julmasta helvetistä, eikä hänellä enää ollut inhimillisiä tunteitakaan. Hän oli kuin vainottu petoeläin, jota koirat, metsästäjät, säälimättömät aseet, jopa armahtamaton luontokin joka puolelta ahdistelee — läähättäen se verestäviä silmiään mulkoilee ja sen kynnet ovat julmasta kuolemantuskasta harallaan. Se on ainoastaan vainottu eläin, mutta se on yksin ja uhittelee siten kuoleman kauhua ja tuskaa.
Kun kankea ruumis vain hitaasti liikkui, pani hän toisenkin kätensä sen kylkeen ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes se makasi leveän sohvan alla ja sen avoimet lasinkaltaiset silmät näyttivät tuijottavan tuon kummallisen vankilan matalaan kattoon. Yhä etemmä hän sitä työnsi ja järjesti sitten huolellisesti sohvavaatteen poimeet, ettei niiden alta mitään näkynyt.
— Yöhön saakka, sanoi hän, — makaat hyvin siellä. Ja sitten — — sitten — —
Hän otti hiuskiharan, joka käärmeen tavalla makasi hänen jaloissaan, heitti sen tuleen ja katseli miten se sähisten paloi.
Sitten seisoi hän painaen käsiään päätään ja silmiään vasten, ja ajatukset kiitivät hänen sielussaan. Vaikka häntä pyörrytti, niin aivot kumminkin työskentelivät selvästi ja nopeasti kuin ainakin, ne osottivat hänelle tärkeimmät tehtävät, näyttivät hänelle selvästi asemansa, huomauttivat häntä uhkaavista vaaroista ja miten hän niitä torjuisi. Se synnynnäinen tahdonvoima, jota ahkeralla harjoituksella oli kehitetty, oli kuin mahdottoman iso jättiläiskone, jonka vivun asettaminen inhimillisiin käsiin on luonnolle vastaista; mutta hänen kätensä oli nyt vivulla ja hän lupasi itselleen että hän hallitsisi sitä, koska hän ainoastaan sillä tavalla voi pelastua. Kuukausia kärsimänsä kidutus, taistelu pahan menneisyyden ja hyvän nykyisyyden välillä, hellän ja intohimoisesti rakastavan naisen ja pahan hengen välillä, oli hänen hermonsa jännittänyt siihen määrään, että kun tämä odottamaton, luonnoton isku häntä kohtasi, niin hän tuskin enää oli inhimillinen olento. Entisyyttään katsellessa näki hän itsensä syntymisestään saakka kirotuksi, ja sen tähden nousi hän hillittömään taisteluun kohtaloa vastaan, joka hänet oli perikatoon määrännyt.
— Oli jo edeltäpäin määrätty, että isku sattuisi näin, sanoi hän, — ja ne, jotka sen tekivät, nauravat — — nauravat minua.
Hetkessä muuttui hengityksensä tasaiseksi ja rauhalliseksi, kasvoihin tuli niiden entinen ilme ja hän soitti käskevän kiireesti.
Kun lakeija astui sisään, seisoi hän pitäen eräitä papereita kädessään, ikäänkuin olisi hän juuri etsinyt neuvoa niistä.
— Juokse herra John Oxonin jälkeen, käski hän.
— Sano hänelle, että unhotin tärkeän asian, ja pyydä häntä heti tulemaan takaisin. Tulee joutua. Hän meni juuri täältä, ja lienee tuskin vielä näkyvistäkään kadonnut.
Lakeija näki, että asialla oli kiire. Kaikki palvelijansa pelkäsivät tuota käskevää katsetta ja lensivät sitä tottelemaan. Kumartaen kääntyi hän lähtemään ja kiirehti käskyä täyttämään, peläten tunnustaa, ettei hän ollut nähnyt vieraan lähtevän, hänen kun samalla olisi pitänyt tunnustaa olleensa huoleton toimessaan, niinkuin asianlaita oli.
Kreivitär tiesi lakeijan kohta palaavan. Hetken päästä hän tulikin hengästyneenä takaisin.
— Teidän armonne, sanoi hän, — juoksin kadun risteykseen saakka, mutta herra Oxonia ei näkynyt.
— Hölmö, sinä kai et kylliksi kiiruhtanut, sanoi hän vihaisesti. —
Odota, saat mennä viemään hänelle kirjettä. Asia on tähellinen.
Hän meni erään pöydän ääreen — se oli niin lähellä sohvaa, että jos hän olisi jalkaansa oikaissut, olisi se sattunut sohvan alla olevaan ruumiiseen — ja kirjoitti pikaisesti muutamia sanoja. Ne sisälsivät pyynnön sille, joka jäykkänä makasi siinä hänen lähellään, että hän tulisi takaisin niin pian kuin suinkin, koska hän oli unohtanut eräitä tärkeitä kysymyksiä.
— Vie tämä herra Oxonin asunnolle, sanoi hän. — Mutta varo viivyttelemästä. Anna se hänelle itselleen ja tuo heti hänen vastauksensa minulle.
Jäätyään yksin, alkoi hän astella edes takaisin, katse lattiaan luotuna.
— Se oli hyvin tehty, sanoi hän. — Kun hän palaa häntä tapaamatta, olen suuttuvinani ja lähetän hänet takaisin odottamaan.
Hän pysähtyi ja pyyhkäsi kädellä kasvojaan.
— Se on kuin painajainen, sanoi hän, — kuin unennäköä, kun on tukehtumaisillaan ja tahtoisi huutaa, vaan ei voi. Minä en voi! Minä en saa! Oi, jos voisin huutaa ja heittäytyä lattialle ja pieksää siihen päätäni, kunnes makaisin siinä — — kuin hän.
Hetken aikaa seisoi hän raskaasti hengittäen ja silmät selällään ammottaen, heikko naisellisuus pyrki häntä valtaamaan, mutta huomattuaan sen painoi hän kovasti rintaa käsillään.
— Odota! Odota! sanoi hän itselleen. — Tämä on hulluksi tulemista.
Tämä on sen valtaan antautumista, joka vihaa minua ja nauraa tuskaani.
Hänen luonnoton tahdonvoimansa ainoastaan voi häntä hillitä ja voittaa naisellisen heikkouden, joka pyrki häntä voittamaan. Sen voima oli kaikkea muuta väkevämpi ja se voitti hänen naisellisen tuskansa ja pelkonsakkin.
— Minun täytyy elää tämä ainoa päivä, sanoi hän — ja ajatella kaikkea ja joka silmänräpäys olla varuillani. Kasvoni ja ääneni ei saa mitään ilmaista. Hän tuolla kyllä makaa rauhassa. Jumala nähköön miten rauhassa hän makaakin.
Sohvalla makasi pieni, hemmoteltu sylikoira, joka usein seurasi kreivitärtä, eikä hevillä antanut itseään pelottaa. Kreivittären ja Oxonin kiivas keskustelu oli sitä häirinnyt, niin että se harmistuneena alkoi haukkua, mutta kun se rakasti mukavuutta, niin se paneutui uudelleen maata tyynyilleen ja nukkui. Mutta kreivittären astellessa ja puhellessa heräsi se taas. Kenties joku kummallinen vaistokin, josta ihmiset eivät mitään tiedä, ilmoitti sille oudon esineen läheisyyttä. Ensin se uneliaasti nosti päätään ja päristeli. Sitten oikoi se sääriään, nousi ylös ja asettui levottomasti emäntäänsä tähystelemään. Kreivitär huomasi sen ja pysähtyi sen eteen. Hänen silmissään oli kummallinen säikähtynyt ja hämmästynyt katse; muuan ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa, mutta ne kalpenivat taas, kun pieni koira kohotti päätään ja surkeasti ulvahti. Sitten se hyppäsi alas ja alkoi nuuhkia sohvan alle.
Oli aivan selvää, että joku tajuamaton vaisto ajoi sitä, ja ettei se antaisi houkutella itseään siitä pois. Kaikissa eläimissä on huomattu sama kummallinen ilmiö, — että niillä on vaistomainen tunne siitä, joka heidät kaikki lopettaa, ja että niillä on niin suuri vastenmielisyys siihen, etteivät voi olla rauhassa niinkauvan kun se on heidän läheisyydessään, vaan heidän täytyy kiljua, hirnua tahi ulvoa, kunnes ne eivät enää sen hajua tunne. Tuo pieni koirakin näytti sen tietävän ja se teki sen araksi ja levottomaksi. Nuuhkien ja vinkuen käveli se ympäri huonetta, se ei uskaltanut pistää päätään sohvan alle, vaan se kiihottui ja aristui yhä enemmän. Vihdoin se pysähtyi, kohotti päätään ja ulvahti surkeammin ja kovemmin kuin ennen. Tuo kuului niin oudolta, että kreivitär vavahti ja kuuristui väristen ottamaan koiraa syliinsä. Hän painoi sitä lujasti itseään vasten ja pani kätensä sen kuonolle. Mutta se ei tahtonut vaieta ja ponnisteli rajusti alaspäästäkseen.
— Jos minä ajan sinut huoneesta, niin sinä tulet takaisin, Frisk parka, sanoi hän. — Sinua on mahdoton pitää täältä poissa, enkä ole koskaan ennen käskenyt viedä sinua ulos. Miksi et ollut rauhassa? Se ei tietysti ollut koiraluonteesi mukaista.
Koira vain riehui päästäkseen irti, eikä hän voinut kädellään estää sen ulvontaa kuulumasta. Silloin hän sormillaan puristi sen kurkkua ja kalpeni.
— Sinäkin, pikku raukka, sanoi hän. — Sinäkin, joka olet niin pieni, etkä koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt.
* * * * *
Lakeija palasi asialtaan hätäisemmän näköisenä kuin ennen.
— Teidän armonne, änkytti hän, — herra Oxon ei ole vielä tullut kotia. Hänen palvelijansa ei tiennyt milloin hän tulisikkaan.
— Mene tunnin kuluttua takaisin ja odota siellä, käski kreivitär. —
Hänen täytyy kohta palata ellei hän ole lähtenyt kaupungista.
Sen sanottuaan osotti hän lattialla makaavaa pientä kääryä. — Se on Frisk parka, joka sai kummallisen vetotaudin kohtauksen, se putosi alas sohvalta ja löi päänsä lattiaan. Se on monet ajat ollut sairaana ja ulvoi äsken. Vie koira raukka pois.