VIIDESTOISTA LUKU.
John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
Osmonden herttua palasi Ranskaan takaisin ja koko maailma tiesi, että kun hän sieltä palaisi, alkaisivat hänen ja kreivittären häiden valmistukset. Tiedettiin kreivittären jo neuvottelevan pitsitehtailijain, pellavakankaiden kauppiain ja kultaseppien kanssa. Silkkitavaroiden kauppiaat kävivät hänen kotonaan puotilaisiensa seuraamina, jotka kantoivat sinne silkki-brokaadi ja muita kalliita kangaspakkoja. Hänen vaununsa odottivat heidän puotiensa edustalla. Oltiin niin huvitetut tietämään mitä hän osti, että ylhäiset naiset tunkeutuivat yhtäaikaa hänen kanssaan tiskin eteen nähdäkseen mitä hän valitsi. Hänen omassa suuressa talossaan vallitsi iloista, hillittyä kiirettä. Kammarineitsyensä järjestelivät ihastuneina hänen komeita pukujaan; lakeijat oikaisivat itseään arvokkaan näköisinä, tietäen kohta joutuvansa herttuan palvelukseen, ja pieni, musta Nero tepasteli ylpeän näköisenä, turbanissaan komea sulka, eikä välittänyt tapella paassien kanssa, joilla oli hopeiset kaularenkaat, kun tiesi että omansa piakkoin olisi kullasta.
Hieno maailma sanoi kreivittären ohi ajaessa, että hänen kauneutensa oli kuin loistavan aamuauringon, ja ettei kukaan ollut häntä niin ihastuttavana nähnyt kuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
— Vihdoinkin hän rakastaa, sanoi muuankin viisastelija. — Tuonlainen nainen on kuin pilventakainen aurinko, kunnes hän oppii rakastamaan.
— Ja nyt on aurinko päässyt pilvistä paistamaan, niin että se meitä sivumennessäänkin lämmittää, sanoi toinen. — Senlaiset silmät ja senlainen suu ja tuo hymy niissä! Onko kukaan senkaltaista ennen nähnyt? Ja kukapa olisi uskonut, kun hän tuli kaupunkiin lordi Dunstanwolden kanssa, että hänen kasvoissaan koskaan olisi senlaista ilmettä?
Puhuessa olikin todella hänen kasvoissaan ja äänessään jotakin, mikä suloudellaan saattoi Annen melkein itkemään. Tuntui kuin olisi ilon aalto hänestä pyyhkäissyt pois kaiken kovuuden ja ylpeyden. Silmäin katse, joka ennen näytti kaikkea ilkkuvan, ei enää ollut ivallinen, vaan näytti hymyilevän jotakin salaista, iloista ajatusta.
Eräänä iltana, kun hän oli lähtemässä hovitanssiaisiin ja oli puettuna valkoiseen silkkiin ja koristettu Dunstanwolden jalokivillä, joiden loisteen hänen silmänsä ja hymynsä voitti, oli hän niin loistava näky, että Anne, joka katseli kuin häntä puettiin, polvistui melkein jumaloiden hänen kättään suutelemaan.
— Oi, sisko, sanoi hän, — sinä olet kuin henki toisesta maailmasta. Tuntuu kuin sinulla ei olisi mitään yhteyttä tämän maailman kanssa — ja niinkuin silmäsi katsoisivat taivasta ja Häntä, joka siellä hallitsee.
Klorindan silmät loistivat yhä kirkkaammin.
— Anne sisko, sanoi hän, — joskus itsekkin melkein luulen olevani henki, minä kun tunnen niin autuaallista onnea. Tuntuu kuin olisi Hän, johon sinä uskot, ja joka voi syntejä anteeksi antaa ja poispyyhkiä, antanut minulle anteeksi ja suonut minulle armon alkaa uutta elämää. Oi, minä tahdon elää paremmin. Tahdon koettaa elää niin enkelin tavalla kuin nainen vaan voi. En tahdo tehdä mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Tahdon uskoa ja joka päivä polvillani rukoilla — — tahdon rukoilla, että voisin niin elää, jotta kallis puolisoni — Geraldini — voi minulle entisyyteni anteeksi antaa ja näkee minun ansaitsevan häntä. Me ihmiset olemme kummallisia olentoja, Anne, jatkoi hän väräjävällä hymyllä, — me uskomme sitten vasta, kun jotakin oikein hartaasti haluamme ja tunnemme, että meidän täytyy kuolla ellei sitä meille anneta. Silloin me polvistumme ja uskomme, sentähden että meillä täytyy olla joku, jolta apua kerjäämme.
— Mutta apua on sinulle annettu, sanoi Anne hellästi ja suuteli taas sisaren kättä, — ja minä rukoilen — minä rukoilen — — —
— Niin rukoile, Anne, rukoile sielusi syvyydestä, vastasi Klorinda, — minä tarvitsen rukouksiasi — ja sinä olet aina uskonut, ja niin harvoin pyytänyt mitä olet saanut.
— Sinut on annettu minulle, sanoi Anne. — Sinä olet antanut minulle kodin ja ystävällisyyttä, jommoista en koskaan ole rohjennut toivoakkaan. Minulle olet ollut kuin loistava tähti — minulla ei ole muuta ollutkaan, ja joka ilta minä polvillani kiitän taivasta siitä kirkkaudesta, jota tähteni on ylitseni luonut.
— Anne raukka! sanoi Klorinda sulkien hänet syliinsä ja suudellen häntä. — Rukoile tähtesi puolesta, sinä hyvä, hellä sisko, ettei sen valo sammuisi. Sitten painoi hän äkkiä käden sydämelleen. — Oi Anne, puhkesi hän sanomaan, ja äänessä oli tuskaa, — Anne, maan päällä omistan vain yhden ainoan — Gerald Mertounin, minä omistan hänet — hän on minun, eikä häntä minulta oteta, sillä hän on osa minusta ja minä olen osa hänestä!
— Ei häntä sinulta oteta — ei häntä sinulta oteta, virkkoi Anne.
— Häntä ei saa ottaa, se olisi julmaa.
Hän huokasi syvään ja näytti taas rauhalliselta.
— Oletko kuullut, kysyi hän kiinnittäen kalvoseensa jalokivistä rannerengasta, — että John Oxonille olisi tarjottu paikka jossakin vieraassa hovissa ja että hän kohta lähtisi Englannista.
— Olen kuullut siitä puhuttavan, sanoi Anne, ja mielenliikutus sai hänet unohtamaan tavallisen arkuutensa tämän asian suhteen. — Suokoon Jumala, että se toteutuisi!
— Niin, sanoi Klorinda — suokoon Jumala, että hän olisi poissa!
Mutta hän ei ollut poissa, sillä kun Klorinda tänä iltana astui tanssisaliin, seisoi hän oven pielessä ikäänkuin odottaen häntä, ja hänen silmänsä kohtasivat Klorindan katseen niin voitonriemuisina, että hän tunsi kuin terävän veitsen sydäntään vihlaisevan, sillä hän tiesi tuon voitonriemun johtuvan siitä, että hän nyt oli löytänyt aseen häntä vastaan.
Aina kun heidän katseensa yhtyivät, oli hänen silmissään samaa voitonriemua, eikä hän näyttänyt voivan mihinkään katsoa, kohtaamatta niitä. Hän seurasi häntä huoneesta huoneesen ja asettui aina niin, että Klorinda katsettaan kohottaessa näki hänet. Ja kun Klorinda tanssi menuetin muutaman kuninkaallisen herttuan kanssa, seisoi hän häntä katsellen kasvoissa senlainen ilme, joka kaikkein silmät häneen kiinnitti.
— Näyttää kuin vihaisi hän häntä, sanoi muuan. — Hän on tullut mielettömäksi onnettomasta rakkaudesta.
Mutta hänen katseessaan ei ollut rakkautta, vaan halveksitun intohimon raivoa ja vihaa ja ivaa. Klorinda näki sen ja vyötti itsensä kaikilla sielunsa voimilla, sillä hän tiesi hänet vaarallisemmaksi ja rajummaksi kuin hevosensa Pirun. Siitä, että hän alussa vain etäältä katseli häntä kauniissa, ilkeissä silmissään salaista, voitonriemuista hehkua, arvasi hän hänen vihdoinkin löytäneen aseen, jota vastaan kaikki hänen uhkansa ei mitään auttaisi. Vaikka hän yksinäisyydessään oli kärsinyt ja väännellyt tuskissaan ja katkerassa häpeässä, niin hän ei tähän hetkeen saakka koskaan ollut osottanut pelkoa hänen läsnäollessaan. Hän tiesi voimansa suuremmaksi, mutta Oxonilla oli tunnottomuudessaan parhain ase, ja sen syvyyksiä ei Klorinda ollut koskaan mitannut.
Puolenyön aikana, kun hän juuri oli niiannut majesteetille, joka vetäytyi pois, tunsi hän Oxonin vihdoin lähestyvän ja seisovan hänen rinnallaan.
— Tänä iltana, sanoi hän matalalla äänellä, jonka tiesi niin hyvin Klorindan korvaan osuvan, — tänä iltanahan olette itse Juno jumalatar — todellinen taivaan kuningatar!
Hän ei saanut vastausta.
— Ja minä olen seisonut ja katsellut miten te olette liidellyt näiden pienempien jumalattarien joukossa kuin kuu tähtien seassa, ja olen hymyillyt ajatellessani mitä nämä vähemmät jumalattaret sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä tänä iltana povellani kannan.
Hän ei liikahtanutkaan, — — hän tunsi kuin muuttuisi hän seuraavat sanat kuullessaan kiveksi.
— Minä olen löytänyt sen, sanoi hän taas, — minulla on se täällä — se hävinnyt aarre — — se kuuden jalan pituinen, sysimusta hiuskihara. Löytyneekö koko Englannissa toista naista, joka voi rakastajalleen senlaista muistoa antaa?
Silloin hän tunsi kiveksi muuttuvansa. Sydän herkesi sykkimästä, ja silmät tuntuivat suurilta ja ontoilta ja tuijottavilta, kun hän ne käänsi Oxoniin.
— Minä en tiennyt, sanoi hän hitaasti ja läähättäen, sillä äkillinen mielenliikutus vaikutti hänessä ennen tuntematonta ruumiillista heikkoutta, — minä en tiennyt helvetin kaltaistanne olentoa synnyttävän.
Oxon liikahti äkkiä eteenpäin, ja seura heidän ympärillään aaltoili lähemmä ja hämmästyshuutoja kuului, sillä tuo outo heikkous sai hänet aivan valtoihinsa, ja kivettynyt ruumis oli liian raskas voimattomille jäsenille. Katsojat näkivät kummallisen näyn, — kreivitär Dunstanwolden huojuvan ja kaatuvan maahan kuin kuollut, hopeabrokadiin puettuna ja kimmeltävillä jalokivillä koristettuna makasi hän kankeana pelästyneiden katsojain jalkain juuressa.
* * * * *
Kun kreivitär tänä yönä ajoi kotiaan, niin hän ei enää näyttänyt loistavalta. Hän tahtoi ajaa kotiaan yksin ainoastaan lakeijainsa seuraamana, mutta joukko kavaljeereja saattoi häntä kumminkin vaunuille. John Oxon oli niiden joukossa ja hän tunkeutui viime hetkessä ulkonaisella kohteliaisuudella kuiskaamaan kreivittärelle jäähyväissanan.
— Ei se auta, rouva kreivitär, mutisi hän, kohteliaasti kumartaen, ja vaikka hän lausui sanat matatalla ja lempeällä äänellä, sattuivat ne kumminkin hänen korvaansa tarkoittamallaan tavalla. — Huomenna aamupäivällä saan kunnian käydä luonanne.
Anne valvoi sisartaan odottaen, toivoen vielä ennen nukkumistaan saavansa hänen kasvojaan nähdä; sillä tämä hellä olento, jolta kohtalo oli kieltänyt kaikki naisen ilot, otti niin osaa sisarensa voittoihin, että hän ikäänkuin etäältä oli niissä osallinen ja itse niiden kautta nautti iloa olla yliluonnollisesti kaunis ja yliluonnollisesti rakastettu nainen. Tänä iltana oli hän odottaessaan polvistunut nöyrällä hartaudella rukoilemaan. Joka päivä hän rukoili kauan ja hartaasti, hän kiitti taivasta vähimmästäkin jokapäiväisestä asiasta ja pyysi, että armollinen Jumala yhä eteenkin päin osottaisi hänelle, kelvottomalle, samaa laupeutta. Aamuin illoin jopa keskipäivälläkin rukoili hän sisarensa puolesta, ja tänä iltana oli hän itsensä unhottanut ja rukoillut vain Klorindan ja Osmonden herttuan puolesta, että heidän rakkautensa tulisi onnelliseksi, ettei mikään pilvi himmentäisi sitä eikä hellää ihastusta sisaren silmissä, joka tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän ajatteli sitä pyhällä kunnioituksella.
Lopetettuaan rukouksensa nousi hän ylös polvistuneesta asemastaan ja istuutui muuatta hengellistä kirjaa lukemaan, josta hänen nöyrä, lapsellinen uskonsa aina etsi virkistystä. Äkkiä kuuli hän vaununrattaiden ratinaa ja nousi hämmästyneenä seisalleen, hän kun ei vielä odottanut Klorindaa kotia tulevaksi.
— Se on sisareni, sanoi hän tunteellisella hymyllä. — Kun Osmonde ei ole vierasten joukossa, niin häntä ei huvita olla siellä.
Hän meni alas siihen huoneesen, johon kreivitär tavallisesti meni juhlista tultuaan, sieltä hän löysikin hänet hervotonna sohvan nurkassa istumassa, kädet lepäsivät ristissä sylissään, pää riippui rinnoilla ja suuret silmät tuijottivat ilmaa.
— Klorinda! Klorinda! huusi Anne rientäen hänen luokseen ja polvistuen hänen eteensä. — Klorinda! Jumala armahtakoon! Mitä tämä on?
Klorindan kasvoissa ei ollut koskaan senlaista ilmettä ollut, — ne olivat värittömät, sisäänpainuneet ja riutuneet, näytti melkeen kuin olisi erinomainen kauneutensa kadonnut. Mutta Annea se enin pelästytti, että lempeys hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut ja entinen julma kovuus rajattoman epäilyksen kanssa oli sen sijaan tullut.
— Taannoin pyörryin, sanoi hän, — pyörryin. Sentähden olen tämän näköinen. Sekin vielä on sen merkkinä, että olen nainen — — nainen!
— Oletko sairas — — pyörryitkö? huudahti Anne. — Minä laitan lääkäriä hakemaan. Etkö itse ole jo käskenyt mennä häntä noutamaan? Miten levoton Osmonde olisikkaan, jos hän olisi täällä!
— Osmonde! sanoi kreivitär. — Gerald! Onko Geraldia olemassa, Anne?
— Sisko! huusi Anne säikähtyneenä sisaren oudosta katseesta, — — oi, sisko!
— Olen nähnyt taivaan, sanoi Klorinda, — olen seissyt sen kynnyksellä ja katsellut sisään puoliavoimesta ovesta — — — ja sitten on minut raastettu takaisin helvettiin.
Anne painautui häneen ja katseli häntä epäilyksen valtaamana.
— Mutta minä en tahdo helvettiin takaisin, jatkoi hän. — Ellen olisi taivasta nähnyt, niin kenties olisivat voineet minut sinne raastaa; mutta nyt minä en tahdo — minä en tahdo, sen minä vannon. Löytyy asioita, joita ei voi sietää. Ei yksikään nainen alistuisi siihen. Minäkään, joka en naiseksi syntynyt vaan pedoksi, minäkään en sitä voi. Se ei ollut minä, se oli kohtalo — — se iso ratas, johon olemme sidotut, ja joka pyörii ja pyörii musertaakseen meidät. Minä en itseäni siihen sitonut enkä minä tahdo sen alle musertua.
Tämän hän lausui rajulla tulisuudella hampaittensa välistä ja kun hän katsoi Anneen, tuntui siinä katseessa tuota entistä ylpeyttä, ikäänkuin halveksisi hän kaikkia itseään heikompia eikä jaksaisi kärsiä niitä.
— Joku keino täytyy löytyä, sanoi hän — joku keino täytyy löytyä. Minä en vasta mene tainnoksiin. Hän nousi seisoalleen, ja seisoi siinä Annen edessä suorana ja ylpeänä ja entinen väri poskillaan. Mutta se katse, jota Anne ihaili, ei tullut takaisin, vaikka tuntui siltä kuin olisi neiti Klorinda Wildairs uudesta syntynyt.
— Aamulla varhain menen ratsastamaan Pirulla, sanoi hän, — niin etten ole kotona, jos joku vieras sattuisi käymään.
Ei kukaan inhimillinen olento tiennyt mitä hänen huoneessaan sinä yönä tapahtui. Anne, joka hiipi makuuhuoneestaan sisaren makuuhuoneen viereiseen kammariin valvomaan, kuuli hänen astuvan edes takaisin mutta ei kuullut muuta ääntä eikä uskaltanut mennä häntä häiritsemään.
Kun hän aamulla tuli huoneestaan ulos, oli hänen kasvoissaan sama ylpeä ilme kuin muinaisina aikoina kun hän vallitsi isänsä talossa ja ratsasti metsästämään isänsä iloisten juomatoverien kanssa. Silmänsä loistivat ja poskensa punottivat. Pää oli ylpeästi taaksepäin heitettynä ja hänen äänessään oli väre, joka sai kammarineitsyet vapisemaan ja palvelijat kiireesti hänen käskyjään toimittamaan.
Pirukin tunsi sen siitä tavasta, jolla hän ohjaksiin puuttui ja näytti kysyvästi vilkuilevan häneen.
Hän ei ottanut lakeijaakaan mukaansa vaan ratsasti yksin kaupungin ulkopuolelle. Tultuaan maantielle antoi hän hevosen nelistää ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt mihin ratsastaisi, mutta syyn miksi hän ratsasti tiesi hän vallan hyvin — kun raju, ankara liike oli sopusoinnussa hänen sielussaan vallitsevan myrskyn kanssa. Toinen toistaan katkerampana ja kiusallisempana kiitivät ajatukset hänen aivoissaan samoin kuin hän hevosensa selässä kiiti eteenpäin.
— Mitä minä teen? sanoi hän itsekseen. — Mitäpä voinen tehdä? Minut on hätyytetty ansaan kuin metsän otus, enkä tiedä keinoa miten siitä pääsisin.
Veri virtaili hänen suonissaan, hän oli kuulevinaan miten se hänen korvissaan kohisi, ja sydän koputteli kylkiluita vasten kun hän ajatteli entisyyttä ja nykyisyyttä.
— Mitäpä muuta olisi voinut tapahtuakaan? vaikeroi hän. — Ei mitään muuta — ei mitään muuta. Se oli vain kohtalon kepponen, jotta se sitten sitä kovemmin voisi minua rangaista.
Ratsastamaan lähtiessään ei hänellä ollut vähintäkään toivoa, että hänen älykkäisyytensä keksisi mitään pelastuksen keinoa vainoojasta, sillä hän ei luulotellutkaan Oxonin sielussa löytyvän hitustakaan kunniantuntoa, joka pakottaisi häntä myönnytyksiin. Kun hän yöllä istui pimeän huoneensa lattialla kyyristyneenä väännellen käsiään ja rajujen ajatusten mylläköidessä oli hän tuijottanut kohtaloaan suoraan silmiin ja nähnyt miten kauhistava se oli. Hänen edessään oli jalon, suuren rakkauden onni, ja niin jalo ja onnellinen elämä, joka harvoin naisen osaksi tulee — tälle ainoalle miehelle tiesi hän voivansa lahjoittaa luontonsa kaikki runsaat aarteet, tiesi voivansa tehdä hänen elämänsä autuaallisen onnelliseksi, niinkuin hän itsekkin olisi oleva. Hänen takanaan olivat nuo rajut, vallattomat vuodet ja eräs synkkä muisto, joka tulevaisuuden turmeli. Se olisi pysynyt synkkänä muistona vain, sillä ei olisi ollut turmelevaa voimaa, ellei rakkauden taivas olisi hänelle avautunut ja ellei sen valo olisi saattanut kaiken muun varjoon.
— Ellei se olisi rakkautta, huudahti hän, — jos se vaan olisi kunnianhimoa, niin voisin viimeiseen asti pelkäämättä häntä uhitella. Mutta se on rakkautta — rakkautta, ja jos minun täytyy siitä luopua, niin se on kuolemani.
Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän lähellään kavioiden kopinaa ja eräs ratsastaja kiidätti hänen luokseen. Hän puri hammasta, kääntyi ja katseensa kohtasivat John Oxon herran kasvoja.
— Luulitteko etten teitä seuraisi? kysyi hän.
— En.
— Olen näihin saakka etäältä seurannut teitä, mutta nyt aion rinnallanne ratsastaa.
Kreivitär ei vastannut, nelisti vain eteenpäin.
— Luuletteko voivanne minua jätättää? kysyi Oxon tuikeasti hevostaan kiirehtien. — Minä seuraan teidän armoanne kotiin asuntoonne. Häväistyksen pelosta ette tähän saakka ole minua julkisesti luotanne sysinyt; samasta syystä te kai ette nytkään käske palvelijoitanne sulkemaan ovia kun seurassanne astun niistä sisään.
Kreivitär kääntyi taas katsomaan häntä. Päiväpaiste kimmelsi vaaleilla kiharoilla ja sinisilmissä, niinkuin hän oli nähnyt sen tekevän ennen aikaan, ja siitä kaikesta tuntui olevan niin kauan, vaikkei siitä ollut viittäkään vuotta kulunut.
— On kummallista, sanoi hän jonkinlaisella ihmettelyllä, — että voi elää ja olla senlainen roisto.
— Tyhjää puhetta vain, rouva kreivitär — eikä tyhjät puheet meidän välillämme mitään merkitse. Jättäkäämme ne. Minä tahdon seurata teitä kotia ja puhua kanssanne kahdenkesken.
Ivallinen äänensä raivostutti kreivitärtä ja pani veren tulikuumana hänen päähänsä kohoamaan. Rajaton vimma, joka lapsena ollessaan pelästytti kaikkia hänen ympärillään, elpyi hänessä taas, vaikka hän luuli sen ijäksi sammuneen. Hän tunsi sydämensä kolkuttavan, kuuman veren syöksyvän kasvoihinsa ja silmäinsä polttelevan. Jos Oxon olisi ollut toisenlainen kuin oli, olisivat hänen kasvonsa häntä varoittaneet. Mutta hän ei valtaansa hellittänyt. Niinkuin hän pieksetyn koiran tavalla olisi hiipinyt tiehensä, kreivittären voitolla ollessa, niin hän nyt tuntiessaan valtansa riemuitsi epätoivon raivosta hänen silmissään.
— Minä vain suoritan vanhaa laskua, sanoi hän. — Siitä on paljon maksamatta. Kun kruunasitte itseänne ruusuilla ja laskitte jalkanne kasvoilleni, niin te ette tätä ajatellut. Kun annoitte itsenne Dunstanwoldelle ja syljitte minua, ette uneksinut että voi tulla aika, jolloin minä kohtelisin teitä, niinkuin te minua.
Hän letkautti Pirua ruoskansa siimalla ja se lähti täyttä karkua kiidättämään; mutta John herra seurasi häntä kintereillä. Hänelläkin oli nopea hevonen, ja hän ajoi sitä vimmatusti, jotta näytti kuin olisivat nämä kaksi ratsastaneet kilpaa elämästä ja kuolemasta. Hevoset kiitivät eteenpäin ja kaviot repivät multaa ilmaan. Kreivittären kasvot olivat kuin kivettyneet, silmät säkenöivät ja hän hengitti lyhyeen ja läähättäen hampaittensa välistä. Oxonin vaaleaveriset kasvot olivat valkeina vihasta. Hänkin läähätti mutta ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen kreivittären rinnalla.
— Jätä minut, — minä neuvon sinulle sen! huusi hän melkein vaikeroiden.
— Sinutko jättäisin! toisti Oxon vihan vimmassa. — Minä seuraan sinua helvettiin saakka!
Näin he nelistivät valkoista tietä pitkin, kunnes pensasaidat loppuivat ja he taas joutuivat kaduille ja ihmiset kääntyivät heitä tuijottamaan. Silloin kreivitär pidätti hevostaan ja vavahtaen tuskasta hän tunsi ansaa ympärillään tiukoitettavan.
— Mitä haluatte sanoa minulle? kysyi hän hengästyneenä.
— Jotakin, jota sanotaan vain neljän seinän sisässä, jotta voisitte sen tarkoin kuulla, vastasi Oxon. — Tällä kertaa ne eivät ole tyhjiä uhkauksia. Minulla on jotakin näytettävää teille.
He ratsastivat pitkin katuja, ja hevosten kavioiden kalkattaessa kivitystä vasten, ohikulkijain uteliaasti tuijottaessa kauniisen ratsastajaan ja komeaan juoksijaan, antoi hän katseensa harhailla talojen, puotien ja ihmisten yli taivaalle. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuolemaan tuomittu ja vietäisiin mestauspaikalle. Sillä kuolemaanhan hän meni, — hän ei voinut sitä muuhun verrata — ja hän oli niin nuori ja voimakas, niin elonhaluinen ja sydämensä oli rakkautta täynnä, ja häntä olisi onni ja rauha odottanut, ellei olisi ollut tuota onnetonta erhetystä ensimäiseltä tietämättömältä nuoruutensa ajalta. Ja mies tuossa hänen vieressään — tuo vaaleakutrinen, ivallisine, kauniine silmineen, hän oli hänen teloittajansa, hän kantoi köyttä, joka hänen kaulaansa kohta kiinnitettäisiin.
Kun he ratsastivat sen kaupunginosan läpi, jossa ylhäinen maailma asui, tunsivat ohikulkijat heidät ja ihmettelivät että he molemmat olivat yhdessä.
— Mutta kenties hän, rakastunut kun on, on rukoillut anteeksi sopimattoman käytöksensä, sanoivat muutamat, — ja kreivitär on ehkä osottanut laupeutta hänelle, hän kun näihin aikoin on kaikille laupias.
Päästyään kreivittären asunnolle, laskeutui Oxon alas hevosen selästä yhtä aikaa kreivittären kanssa, osottaen ulkonaista kohteliaisuutta, mutta hän tiesi silmäinsä ilkkuvan häntä. Oxonin hevonen oli vaahdessa ja hän kääntyi muutamalle palvelijalle sanomaan:
— Vie kotiin hevonen. Se on liian hikinen paikoillaan seisomaan, enkä minä aivan pian täältä suoriudu lähtemään.