NELJÄSTOISTA LUKU.
Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
Tässä kummallisessa luonteessa oli niin pohjattomia syvyyksiä, ettei niitä voinut tutkia eikä muiden mukaan arvostella. Hänen lannistumatonta henkeään olisi ainoastaan rakkauden voima voinut taivuttaa, — ei rauhallinen ja hellä tunne, vaan suuri, valtava intohimo, jota ainoastaan vertaisensa luja ja syvä luonne voi herättää.
— Olen ollut yksin — yksin kaiken ikäni, oli kreivitär kerran sanonut sisarelleen, ja se oli totta.
Hän oli jo lapsuudessaan tuntenut kummallisella tavalla seisovansa syrjässä ympäröivästä maailmasta. Ennenkuin hän oli kyllin vanha johtopäätöksiä tekemään, oli hän jo ollut tietoinen siitä, että hän oli väkevämpi, lahjakkaampi ja kestäväisempi kuin kukaan hänen läheisyydessään. Niinä aikoina oli hän tuhlannut voimaansa ykspäiseen omavaltaisuuteen, olipa hän sitä monasti vielä vanhempanakin tehnyt. Hän ei ollut koskaan kokenut, että yksikään silmä häntä välinpitämättömänä katseli tahi ettei hän mieltään myöten voisi vallita ja rangaista. Lapsena oli hän lyönyt palvelijoita ja tallirenkejä; mutta kun hän oli niin suulas ja älykäs ja kun eivät mitkään kiukun purkaukset hänen kauneuttaan rumentaneet, niin he sävyisästi mukautuivat hänen mielivaltaiseen menettelyynsä ja pitivätkin hänestä raa'alla tavallaan. Isäänsä ja tämän tovereita oli hän vallinnut, ja he olivat häntä jumaloineet ja kehuneet; mutta heissä ei ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä hellemmän mielialan vallitessa tahi ystävää kaivatessaan, eikä ainoatakaan, jota hän ei salaisesti olisi ylenkatsonut.
Jumala tahi jumalatar, joka olisi pakotettu asumaan maan päällä inhimillisten olentojen keskuudessa, tuntisi kai sellaista yksinäisyyttä, jota ei tavallisilla sanoilla voisi kuvailla. Samanlaista yksinäisyyttä tuntee inhimillinen olentokin, jonka luonto ruumiin ja sielun puolesta on niin harvinaisen rikkaasti varustanut, että se on paljon etevämpi kuin ympäristönsä.
Hänellä ei ollut ystävää, sentähden ettei hän ollut vertaistaan löytänyt. Annea hän oli säälinyt, kun tunsi epäoikeutetun eroituksen heidän asemassaan. John Oxon oli tulisen nuoruutensa kukoistavalla voimalla ja kauneudella vaikuttanut hänen sydämeensä; Dunstanwoldea kohtaan oli hän tuntenut kiitollisuutta ja mielihartautta; mutta paitse näitä kolmea ei ollut kukaan hänessä hellempiä tunteita herättänyt.
Samana iltana, kun hän Dunstanwoldelle lupauksensa antoi ja hän kreivin sukulaiselle esitettäissä kohtasi tämän syvällisen katseen, tiesi hän ne ainoiksi miehen silmiksi, jotka pakottaisivat hänen katseensa maahan luomaan ja joilla oli voimaa hänen sieluaan hallita.
Romantillisen tytön tavalla hän ei tätä asiaa ajatellut; se selkeni hänelle sydämensä äkillisen vavahduksen kautta ja hän tunsi kuin kauhistusta. Tämä mies oli hänen kaltaisensa, hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat olivat yhtä suuret kuin hänen omansakkin, — tässä oli se mies, joka, jos hän vuottakaan ennemmin olisi hänet tavannut, olisi kääntänyt koko hänen maailmansa nurin.
Naimisensa aikana, ja kun hän herttuan jaloissa kasvoissa luki sitä tunnetta, jota hän pyrki salaamaan, ja jota ei kukaan muu huomannut, oli hänen arvokas itsensä hillitseminen kiihottanut hänen intohimoista ja kiitollista hellyyttään.
— Jos hän olisi ollut katala roisto, ajatteli hän, — niin hän olisi tehnyt elämäni katkeraksi taisteluksi; mutta hän rakastaa minua eikä vain itseään, ja hän kunnioittaa minua, niinkuin minäkin häntä.
Nyt näki hän herttuan silmissä samaa tulta, mutta sitä ei enää pidätetty eikä masennettu, — herttuan katse kohtasi hänen katsettaan salaamatta sitä tulta, joka hänen sielussaan paloi ja hän oli vapaa, — vapaa vastaamaan, kun hän puhuisi. Hän tunsi katkeruutta sydämessään — jospa hän olisi tullut aikanaan — — — oi Jumala, miksei hän ollut tullut aikanaan?
Mutta hän oli kumminkin tullut, joskin myöhään, ja mitä heillä oli toisilleen antaa, sitä ei hukattaisi eikä kadotettaisi. Sinä yönä, kun hän meni Annen luo, oli hän astellut edes takaisin huoneessaan kertoen tätä itsekseen ja koko hänen voimakas luonteensa nousi kapinoitsemaan kohtaloa vastaan. Hän oli silloin todellakin kuin tiikeri häkissään. Hän väänteli käsiään, hän painoi ne kovasti ankarasti sykkivää sydäntään vasten; hän juoksi rajusti edes takaisin ja polvistui vihdoin katkeria, kuumia kyyneliä vuodattaen.
— Hän on niin jalo, oli hän huutanut, — hän on niin jalo — ja minä jumaloin häntä — ja minä olen ollut niin kehno!
Hän kärsi niin että ruumiillinen voimansa hetkeksi herpoi ja hän riensi Annen luo melkein tietämättään mitä teki. Näihin asti eivät sukupuolensa heikkoudet olleet häntä vaivanneet, mutta kun nainen hänessä nyt oli hereille ravistettu, oli hän hetkeksi voitettu ja masennettu. Kun Anne itkien vaipui hänen jalkoihinsa, huomasi hän täydellisesti miten naisellisesti hän oli käyttäytynyt. Naiset, jotka yösydännä yhdessä itkivät ja lörpöttelivät, uskoivat aina lopuksi salaisuutensa toisilleen. Siitä syystä ei Anne enää nähnyt epäilystä ilmaisevia kasvoja, jotka herätessään vuoteensa ääressä oli nähnyt. Tuntui kuin ajattelisi kreivitär siitä hetkestä pitäen ainoastaan huvituksiaan, joilta ei liikeneisi hänelle yhtään yksinäistä hetkeä. Seuraavana päivänä puuhaili hän loistavia tanssiaisia, toisena suuria päivällisiä, ja kolmantena hienoja iltakekkeriä. Hän ajeli komeimmissa ajoneuvoissaan, kävi kävelemässä ihailijainsa ympäröimänä, hymyili niille ja jutteli veitikkamaisella sukkeluudella heidän kanssaan. Hän oli iloisempi ja viehättävämpi kuin koskaan sitä ennen. Kun hovi oleili Hamptonissa, ja kreivitär kutsuttiin sinne, elähdytti hänen loistava kauneutensa ja iloisuutensa majesteettiakin siihen määrään, jotta sanottiin kuningattaren tuskin tahtoneen hänestä luopuakkaan, ja että hoviherrat ja naiset kovasti ikävystyivät hänen lähdettyään. Tähän aikaan osti hän kauniin kesyttömän hevosen. Se oli jalo eläin, mutta niin vihainen ja itsepintainen, että kreivittären ratsupalvelijat pelkäsivät sitä lähestyä eikä sille saatu satulaa ja suitsia, ellei kreivitär itse vieressä seisonut. Hevoskauppiaskin, joka kumminkin oli paatunut veijari, näytti tuntevan kuin omantunnonvaivoja myödessään hevosen kreivittärelle, sillä hän myönsi sen tappaneen kaksi ratsupalvelijaa ja sanoi sen entisen omistajan tuominneen sen tapettavaksi, ja että se erinomaisen kauneutensa takia vain oli saanut armoa pariksi päiväksi. Niinä päivinä oli kreivitär sattumalta kuullut puhuttavan siitä, hän meni sitä katsomaan ja osti sen heti.
— Juuri senlaisen hevosen minä tahdonkin, sanoi hän ja katseensa välähti. — Minua huvittaa opettaa sitä tuntemaan, että on olemassa yksi, joka on sitä väkevämpi.
Hän sai ahkerasti käyttää lyijynuppista ratsupiiskaansa, täytyipä hänen tilata toinen raskaampikin, kun hevonen ei entistä tahtonut totella. Hänen ensimäiset ratsastusmatkansa uudella hevosellaan Hyde Parkissa olivat yleisenä puheaineena kaupungissa, löytyipä henkilöitä, jotka lahjoivat hänen lakeijansa, jotta he edeltäpäin ilmoittaisivat milloin kreivitär lähtisi Pirulla ratsastamaan, että aikanaan ehtisivät puistoon häntä näkemään. Keikarit ja hevosmiehet panivat vedon kreivitärkö vai hevonen olisi toisensa surma ja seurasivat rajulla kiihkolla ja ihastuksella hevosen opettamista.
— Piru sen oikea nimi onkin, sanoivat katsojat, — sillä enemmänhän se on pahan hengen kuin hevosen kaltainen. Kun se karkaa pystyyn ja hirnahtaa ja näyttää hampaitaan, niin sen silmissä leimuaa samanlainen katse kuin kreivittären omissakin, ja tuntuu aivan kuin nais- ja miesdaimoni painisi, sillä senlaista naistahan ei koskaan ole ollut olemassa. Kyllä hän ei anna hevosen itseään voittaa, ja tuntuu melkein kuin sekin hevostavallaan kiroilisi ja sadattelisi ettei sekään anna itseään masentaa.
Kun hevonen ostettiin ja tuotiin kotiin, kalpeni Anne sen nähdessään ja mielensä kävi surulliseksi, kun Osmonden herttua juuri silloin oli poissa tärkeissä lähettilästoimissa. Sillä Anne tiesi varsin hyvin, että hän saapusalla ollen olisi sanonut kreivittärelle helliä, hienotuntoisesti varoittavia sanoja, joita hän olisi kuunnellut, vaikka hän kaikkien muiden neuvoja ylenkatsoi. Kun Anne itse uskalsi ottaa asian puheeksi, niin Klorinda ei tahtonut kuulla koko asiasta.
— Kaiken ikäni olen ratsastanut huimilla hevosilla, minua huvittaa hillitä niitä, sanoi hän. — Minä en kärsi hevosia, jotka ovat kesyjä kuin tallipässit. Ja jos surmani tältä saisin, niin minun ei sitten enää tarvitse otella ihmisten eikä hevosten kanssa, kun saan kuolla elämäni ja voimani kukoistuksessa, ja ne, jotka minua jälestäpäin ajattelevat, muistavat vain rakastaneensa minua — rakastaneensa minua.
Mutta ei kumpainenkaan ollut toisensa surma. Kreivitär seisoi joka päivä hevosen vieressä, kun sitä satuloittiin ja auttoi monta kertaa kun ratsupalvelija pelkäsi mennä sitä lähelle. Sitten ratsasti hän sillä Hyde Parkkiin ja pakotti sen tahtonsa voimalla, rautaisella kädellään ja kovilla armottomilla ruoskan letkauksilla tottelemaan ja masenti sen vihaisen luonnon. Kun hän ratsasti puiston läpi, seisoi molemmin puolin tietä kaksinkertainen katsojarivi, jotka melkein vapisevalla kunnioituksella tuijottivat kreivittäreen, kun hän suorana ja upeana istui vapisevan hevosen selässä, sen kiiltävät kupeet vaahtosivat, suussa oli verensekaista vaahtoa, ja sen isot silmät olivat ihmeellisesti samankaltaiset kuin Klorindankin, vaikka hänen hehkui voitonriemua, mutta hevosen silmissä kiilsi voitetun uhkamielistä epätoivoa. Näissä tilaisuuksissa oli katsojain lumotuissa katseissa melkein pelkoa, — kreivittären posket kun olivat niin hohtavan punaiset, hänen purppurahuulensa kaareilivat niin käskevästi ja hän kantoi ylpeää päätään irtautuvine silkinpehmoisine kiharoineen niin pystyssä.
— Tuon hevosen kesyttäminen on hyödyksi minulle, sanoi hän naurahtaen Annelle. — Olin muuttumaisillani liian herkkätuntoiseksi — ja nyt juuri minä kaiken voimani tarvitsen. Taistelu tuossa eläimessä asuvaa pahaa henkeä vastaan on minussa eloon herättänyt kaiken sen, jota naimisiin tultuani olen hillinnyt. Hevosen äkäinen ja itsepintainen luonto ja sen voima elvyttää minussa entisaikain rajun tulisuuden, kun kiroilin ja riehuin ja löin niitä, jotka minua ärsyttivät. Minä joudun täydelliseen raivoon ja minä sadattelisin ja kiljuisin sille, ellei se olisi sopimatonta. Minun täytyy purra hammasta ja niiden takana kiroilla ja kiljua, sitä kun ei kukaan voi kuulla.
Niiden joukossa, jotka joka päivä saapuivat katsomaan, kun kreivitär ratsasti Pirulla, oli John Oxon herrakin. Hän seisoi niin lähellä kun vaan voi ja seurasi taistelua hehkuvin silmin ja katse näytti kuin olisi taistelun päättyminen ollut hirvittävästä merkityksestä hänelle itselleen. Hän puri huultaan, jotta veri sihui siitä ja kasvonsa olivat vuoroin tulipunaiset ja kalmankalpeat; hän liikkui äkkiä edes takaisin ja kiroili matalalla äänellä. Eräänä päivänä näki muuan henkilö, joka seisoi hänen rinnallaan, miten hän kiivaasti laski kätensä miekkansa kahvalle, eikä ottanut sitä pois, vaikka hän nähtävästi heti huomasi missä oli.
Näissä tilaisuuksissa ei kreivitär mitenkään koettanut välttää Oxonia ja hänen katseitaan, vaikka hän muulloin jos joillakin tempuilla koetti päästä hänestä. Muilla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta Oxon tiesi, että kun kreivitär paini hevosen kanssa, tunsi hän rajua iloa siitä, että hän oli häntä näkemässä. Oli kuin olisi tuo taistelu ollut näiden kahden välillä; ja kun Oxon vallan hyvin tiesi tämän, niin hän joinakuina hetkinä riemulla olisi nähnyt hevosen nousevan takajaloilleen ja kaatuvan hänen päälleen, musertaen hänet painollaan, tahi heittävän hänet maahan ja panevan kavionsa hänen kauniille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Kreivittären uhka ja ylenkatse, hänen lumoava kauneutensa, joka hetki hetkeltä näytti enenevän — kaikki kiihotti hänen rakkauttaan hurjuuteen saakka. Hän oli nuoruudestaan huolimatta täydellinen roisto. Jo poikana ollessaan oli hänen armoton itsekkäisyytensä ja sydämettömyytensä vanhemmissa ja paatuneissakin miehissä herättänyt hämmästystä. He sanoivat keskenään, etteivät koskaan olleet tunteneet hänen ikäistään nuorukaista, joka senlaisella iloisuudella teki yhden konnantyön toisensa perästä, joka niin huolettomasti keksi tunnottomimpia tuumia, ja joka otti niin paljon ja antoi niin vähän, käyttäen kaikki luonnon antamat runsaat lahjansa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Vähitellen olivatkin monet hänen seuratovereistaan, jotka kumminkaan eivät voineet kerskata puhtaasta omastatunnosta, vetäytyneet pois hänen seurastaan. Itse hän luuli sen siitä johtuvan että varansa olivat loppuneet ja ettei hän enää ollut niin iloinen seuratoveri, kun velkojansa ahdistelivat häntä ja kun hän oli niin velkaantunut. Tässä oli kyllä vähän perää, mutta se ei ollut totuus kokonaisuudessaan.
— Saakelia! sanoi muuan hänen entisistä juomatovereistaan, — löytyy senlaista, jota ei minunkaan kaltaiseni irstas veitikka tekisi, mutta hän tekee sen, eikä näytä edes tietävän sitä häpeälliseksi.
Oli ollut aika, jolloin hän voi elää ilman tätä naista, — omasta vapaasta, irstaisesta tahdostaanhan hän oli hänet jättänyt. Mutta nyt kun onni oli vaihdellut ja Klorindassa ruumiillistuneena löytyi kaikki se, jota hän epätoivon vimmassa hartaimmin halusi, niin hänen kauneutensa teki hänet mielettömäksi. Vainotessaan häntä paikasta toiseen kasvoi hänen intohimonsa päivä päivältään ja viha teki sen väkevämmäksi ja rajummaksi. Öisin hän valvoi ja käänteli vuoteellaan ja kirosi häntä; hän muisteli entisyyttä, ja sen muisto sai hänet kuumeen tapaiseen houreesen. Hän tiesi miten lujaluontoinen hän oli, ja että hän, vaikka hänen rakkautensa olisikkin kuollut ja hän olisi oppinut häntä inhomaan, kumminkin olisi sanansa pitänyt kuin kuolema saaliinsa. Ja kaiken tämän hän oli hylännyt mielettömän poikamaisessa itaruudessaan ja järjettömyydessään; ja nyt kun hän oli lumoava, loistava olento, ja kun hänellä oli rikkautta ja valtaa ja voimaa ja arvoa, nyt hän kiinnitti suuret, kauniit silmänsä häneen, ja niiden mustassa syvyydessä oli senlaista ylenkatsetta, joka poltti kuin helvetin tuli.
Raju hevonen, joka hirnui, potki takajaloillaan ja kavahteli pystyyn, näytti vannoneen voittavansa hänet, niinkuin Oxonkin. Mutta miten se potkikin ja temmelti, niin hänen katseessaan ei näkynyt pelkoa, hän istui sen selässä aivan rauhallisena kuin ylimaailmallinen olento. Hän pidätti sitä niin lujasti, ettei se voinut pahintaan tehdä tuntematta itse kovaa kipua, ja ruoski sitä armottomasti. Kerran heidän näin otellessa tuli Piru aivan Oxonin lähelle, kreivitär katsahti häntä silmiin, ja hän kirosi ääneen, kun niin selvästi kreivittären silmissä luki heidän kumpaisenkin historian. Näinä päivinä heidän sielunsa ottelivat kaksintaistelussa, jonka ainoastaan kuolema näytti voivan ratkaista.
— Te ette voi tuota hevosta masentaa, sanoi Oxon eräänä päivänä, tungettuaan niin lähelle, että voi kreivitärtä puhutella.
— Kyllä minä sen masennan ellei se minua surmaa, vastasi kreivitär, — enkä minä luule sen voivan sitä tehdä.
— Se surmaa teidät, sanoi Oxon. — Sen ainakin minä sen sijassa tekisin.
— Sen kyllä tekisitte jos voisitte, vastasi hän, — mutta se olisi mahdotonta näillä suitsilla ja minun käteni ollessa sen kuonohihnalla. Ja jos se minut tappaisikkin, olisi se voitettu enkä minä, koska se vain voi surmata, jota jokainen roisto voi veitsellä tehdä. Se on järjetön luontokappale, ja minut on pantu senlaisia vallitsemaan. Odottakaa kunnes sen saan taivutetuksi.
Ja hän odotti kuin toisetkin katsojat, vaikka toisenlaisella mielellä, kunnes epäilevinkin eräänä päivänä näki hevosen tulevan taistelutantereelle vähemmän rohkeana kuin tavallisesti, ikäänkuin olisi se vihdoin oppinut ratsastajaansa pelkäämään, jota se ei millään tempuilla ollut voinut selästään karkoittaa.
— Hitto! huusivat katsojat sen nähdessään, — hevonen taipuu! Se taipuu! Hän on voittanut sen! Ja John Oxon herra puri hammasta, ja meni kalman kalpeaksi.
Siitä hetkestä saakka oli hänen voittonsa varma. Ottelu ratsastajan ja hevosen välillä ei enää ollut niin rajua, ja kun hevonen kerran alkoi oppia, niin se pakotettiin oppimaan hyvin. Sillä oli mainio ryhti, ja kun se vain kerran oppi tottelemaan, niin sen vertaista tuskin koko Englannissa löytyisi. Päivä päivältä se yhä paremmin oppi kreivittären kättä tottelemaan, kunnes se juoksi, nelisti ja hyppäsi kuin lentävä lintu. Niinkuin koko kaupunki oli kokoontunut näkemään hevosen vapaudestaan taistelevan, niin se nyt kokoontui katsomaan kuinka se masentajansa voittoa kaunistaisi. Hienot herrasmiehet ja naiset juttelivat teepöytiensä ääressä tästä huvittavasta tapahtumasta. Tunteelliset kaunottaret väittivät, etteivät he koskaan olisi voineet sillä tavalla hevosta kurittaa, ja että kreivittären kasvot sitä tehdessä varmaan olivat ruman tulipunaiset ja että hän kai oli näyttänyt oikein miesmäiseltä, mutta herrat vannoivat, ettei kreivitär koskaan ollut niin loistavan kaunis ja lumoava kuin juuri silloin.
Kreivittären ja hevosen viimeisen ottelun jälkeisenä päivänä, sen päivän, joka loppui niin voitollisesti että hän ratsasti sillä kotiaan kaupungin läpi, ettei se kertaakaan vimmapäisyyttään osottanut, se oli valkoisena vaahdosta ja siinä näkyi ruoskan naarmuja, mutta sen suurissa silmissä oli melkein inhimillistä ajatusta muistuttava katse — sen jälkeisenä päivänä tapahtui jotakin, josta pääkaupunki sai uutta puheenainetta.
Osmonden herttua oli ollut Ranskassa valtioasioissa, ja hänen poissa ollessaan oli kreivittären uusi hevonen saattanut unhotuksiin sen, mitä herttuasta ennen oli puhuttu. Huhu ei tiennyt hänen vielä Englantiin palaavan, ja henkilöt, joiden luultiin tarkoin tietävän asiat, sanoivat, että hänen lähettilästointaan vielä kestäisi vähintään neljätoista päivää. Mutta tänä aamuna, kun kreivitär ratsasti puiden alitse, pitäen Pirun ohjaksia lujalla ja tarkoin pitäen sitä silmällä, ja kun monet odottivat, että se taas rajuluontoisuuttaan osottaisi, näkyi eräs ratsastaja nopeasti lähestyvän. Ensimäinen, joka hänen näki, nosti kummastuneena lakkiaan, toinen kuiskasi sanasen toverilleen, jolloin molemmat kumarsivat, ja pitkin joutilaitten katsojain riviä paljastuivat päät, kaikki näyttivät odottamattaan keksineen jonkun ja John Oxon herra, jonka korvaan eräs nimi oli tunkenut, kääntyi ja näki Osmonden herttuan ratsastavan ohi. Päivä paistoi lämpimästi ja puisto kimalteli valoa ja vihannuutta. Klorinda tunsi kesäaamun hehkun koko olentonsa täyttävän. Hän tarkkasi hevosta, mutta se käyttäytyi hyvin ja hän tiesi että se nyt oli voitettu, ja että juuri se mies oli nähnyt hänen voittonsa, joka tiesi sen merkityksen heille molemmille. Tämän ajatuksen ja sen vaikuttaman ilon valtaamana ratsasti hän lehtokujasta parhaimmalla tuulella, kun hän takanaan kuuli hevosen kavioiden kopsetta ja katsahti ylös sen lähetessä. Lämmin puna nousi hänen kasvoihinsa, se levisi kaulalle ja hartioille ja tuntui polttelevan vaatteiden alla, sillä Osmonden herttua oli hänet saavuttanut ja ratsasti nyt paljastetuin päin hänen rinnallaan.
Mikä ilme hänen kasvoissaan, ja miten silmänsä paloivat kun niiden katse kääntyi häneen! Tuota katsetta kohdatessaan hän ei ensi hetkellä löytänyt sanoja ja herttua puhui syvän mielenliikutuksen valtaamana.
— Kreivitär Dunstanwolde, alkoi hän, mutta puhkesi sitten äkillisen intohimon valtaamana sanomaan: — Klorinda, rakastettuni! Tällä hetkellä hän ei enää voinut vaieta, ja sykkivällä sydämellä tajusi sen kreivitärkin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Kasvonsa, jotka herttuan katse pani hehkumaan ja väräjämään, puhuivat ymmärrettävää kieltä.
— Ellen pelkäisi hevostanne ärsyttää, sanoi herttua, — puuttuisin ohjaksiin, jotta voisin kättänne puristaa. Sananlennättäjän nopeudella olen Ranskasta tänne kiidättänyt, kun sain kuulla, että te joka päivä panette vaaralle alttiiksi sen elämän, jota niin korkeasti rakastan. Jumalani! Rakas, julma nainen — ettekö tiedä — — —
Hän antautui heti armoille.
— Kyllä — kyllä minä tiedän! läähätti hän.
— Ja kumminkin antauduitte tähän vaaraan, vaikka tiesitte, että minä sen kautta kaikeksi ijäkseni voisin leskeksi joutua?
— Mutta, virkahti kreivitär niin suloisen viehättävästi, että siinä tuntui melkein kuin kyyneleitä, — mutta katsokaa miten olen sen voittanut — kaikkihan nyt on ohi.
— Niin, niin, samalla tavalla kuin olette kaikki muutkin voittanut — kuin olette minut voittanut — jo ensi hetkestä. Mutta Jumala varjelkoon minua toistamiseen niin paljon kärsimästä.
— Teidän korkeutenne, sammalsi kreivitär, — tätä — tätä minä en toistamiseen tee!
— Suokaa rajuuteni anteeksi, sanoi herttua. — En aikonut tällä tavalla kosia. On tuskin soveliastakaan että se nyt näin kävi; mutta minä jouduin aivan haltioihini kuullessani huhun, kun tiesin ettei velvollisuuteni laskenut minua heti luoksenne — ja minä tunnen teidät niin hyvin, jotta tiedän, että jos kerran sydämenne oli pyytäjää kohtaan hellä, niin te ette hänen pyyntöään kieltäisi.
— Minä myönnyn — minä myönnyn.
— Minä jumaloin teitä. Ja heidän katseensa yhtyivät.
He ratsastivat vierekkäin ja katsojat kuiskailivat keskenään, sillä kreivittären hehkuvat ja herttuan onnesta loistavat kasvot ilmaisivat heille, että se kysymys nyt oli ratkaistu, jota heidän keskuudessaan niin usein oli pohdittu. He olivat liian korkealla tavallisista ihmisistä tunteakseen, että heidän teeskennellyllä välinpitämättömyydellä pitäisi koettaa tunteitaan salata. Kirkkaan päiväpaisteen tavoin, joka pilvienkin läpi tunkee ja on niitä voimakkaampi, niin heidänkin rakkautensa mursi turhanpäiväisten tapojen kahleet. He eivät tienneet, että ihmiset tuijottivat heihin ja kuiskailivat, ja jos olisivat sen tienneetkin, niin he eivät olisi siitä välittäneet.
— Katsokaa! sanoi kreivitär hevosensa kaulaa silitellen, — katsokaa, se tietää teidän tulleen eikä enää ole hillitön.
He ratsastivat yhdessä kotia, ja ratsastettuaan John Oxonin ohi viskautui tämä hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä, huulet valkoisina vihasta ja silmissä raja katse.
— Anna minun saattaa sinua kotia, oli herttua sanonut, — että siellä saan eteesi polvistua ja sydäntäni purkaa, niinkuin unelmoissani haaveilin. Huomenna täytyy minun palata Ranskaan takaisin, kun toimeni siellä vielä on kesken. Riensin varkain luoksesi, ja minun täytyy palata niin kiireesti kuin tulinkin. Hän siis seurasi häntä kotia, ja kun he yhdessä astuivat isoon etehiseen, kumarsivat lakeijat kunnioittavasti lattiaan saakka, sillä he tiesivät vastaanottavansa tulevan herransa ja isäntänsä.
He menivät yhdessä hänen isoon, kauniiseen arkihuoneesensa, jota sanottiin paneilisalongiksi, sen seinillä riippui harvinaisia kuvatauluja, ikkunoista tulvaili lämmin, kesäinen päiväpaiste ja isoissa maljoissa lemusi kesän kukkasia. Ja kun palvelija kumartaen vetäytyi takaisin ja sulki oven heidän jälkeensä, kääntyivät he ja heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän sydämensä sykki senlaisesta ilosta, jota eivät luulleet kenenkään kuolevaisen ennen tunteneen.
— Rakastettuni, armas, kallis rakastettuni! puhkesi herttua sanomaan. — On viipynyt niin kauan — — olen elellyt kahleissa ja vankeudessa — — — on viipynyt niin kauan!
Niinkuin lordi Dunstanwoldekin oli hänen lempeyttään ihmetellyt, niin hänen suloinen herttaisuutensa herttuaakin hämmästytti, kun hän nyt oli saanut astua hänen sydämensä kynnyksen yli. Hän lahjoitti hellyyttään kuin keisarinna keisarillisia jalokiviä, tietäen varastonsa loppumattomaksi. Herttuasta oli kuin unelmaa, että hän koko rikkaassa kukoistuksessaan seisoi siinä hänen edessään, hänen rintaansa nojautuen, syleillen häntä ja pää taaksepäin heitettynä, jotta voivat toisiaan silmiin katsoa.
— Ensi hetkestä kun sinut näin, sanoi kreivitär, — tiesin minä, että sinä olit herrani — herrani! Ja sydäntäni vihloi ajatellessa, että tulit liian myöhään; sillä ellei sitä olisi tapahtunut että Dunstanwolde vei minut luoksesi, niin tiesin — vallan varmaan tiesin — — että sydämemme olisivat sykkineet toisiaan vasten ei niinkuin kaksi vaan niinkuin yksi sydän.
— Niinkuin ne nyt tekevät? kuiskasi hän.
— Niinkuin nyt — niinkuin nyt!
— Ja siitä hetkestä pitäen kun ruususi putosi jalkaini eteen ja minä otin sen käteeni, tiesin minä sen onneani kuvaavan, ja kun Dunstanwolden rinnalla edessäni seisoit ja katseemme yhtyivät, en voinut tajuta — en voinut uskoa, että olin sen kadottanut.
Ja hänen sylissään, siinä kukkain keskellä ja lämpösessä päiväpaisteessa muisteli hän entisiä aikoja, kun hän, vaarastaan tietoisena, pysyi loitolla eikä uskaltanut sukulaisen tuttavuudella hänen miehensä kodissa seurustella, kun oli liian tuskallista häntä usein nähdä. Hän kertoi niistäkin hetkistä, jolloin hän näki hänet, mutta hän ei tiennyt hänen läheisyydestään eikä aavistanut hänen karsimistaan, vaan ajoi hänen ohitseen vaunuissaan häntä näkemättä, tahi vain ystävällisesti hymyillen hänelle. Hän oli joskus yösydännäkin astellut hänen ikkunainsa alla, kun ei epätoivossaan voinut nukkua, ja palasi kotia rauhaa löytämättä. — Väliin, sanoi hän, — en uskaltanut katsettasikaan kohdata, peläten että silmäni salaisuuteni ilmoittaisivat; mutta nyt voin katsella sielusi syvyyteen saakka, sillä yö on kulunut — ja aamulla on ilo.
Puhuessaan oli hän kädellään hellästi ja hiljaa hyväillyt hänen kasvojaan ja tukkaansa, ikäänkuin olisi hän ollut lapsi, sillä hänen kasvoihinsa oli tullut se ilme, joka jokaisen todellisen naisen kasvoihin tulee sen miehen sylissä, jota hän rakastaa — ja se on samanlaisen luottavaisuuden, suloisen alttiiksiantavaisuuden ja nöyryyden ilme kuin lapsenkin kasvoissa, miten majesteetillinen ja upea hänen kauneutensa muutoin lieneekin.
Mutta kesken hyväilyjä vaipui hänen päänsä raskaasti herttuan rinnoille, johon hän kasvonsa kätki, mutta käsivarret pysyivät yhä hänen kaulassaan.
— Oi noita entisiä, onnettomia aikoja! huudahti hän — — noita entisiä onnettomia aikoja!
— Niistähän, rakkaani, on kulunut pitkä aika, sanoi herttua syvällä äänellään, luullen hänen puhuvan rajusta nuoruutensa ajasta, — ja onnemme aika koittaa nyt.
— Niin, niin, huudahti hän painautuen lähemmä häntä, vaan kumminkin vavahtaen, — ne ovat kuluneita aikoja, — ja onnen — onnen ajat koittavat nyt!