Klorinda

by Frances Hodgson Burnett

KOLMASTOISTA LUKU.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Pääkaupunki ja hieno maailma ottivat kreivittären avosylin vastaan. Ne, jotka olivat läsnä kun hän nyt toisen kerran polvistui kuningattaren kättä suutelemaan, kuiskailivat keskenään, ettei suru ollut hänen kauneuttaan himmentänyt, vaan että se nyt oli melkein loistavampaa kuin silloin kun hänet ensi kerran hoviin tuotiin, ja ettei kukaan hänet nähdessään voinut ajatella mitään niin surullista kuin lesken surua. Nyt hänelle alkoi melkein kuin uusi elämä. Rikkaana, korkeasukuisena ja naineena vaimona oli hänen asemansa samalla niin kunnioitettu ja vapaa, että kuka hyvänsä olisi voinut sitä kadehtia. Dunstanwolden vaimona oli hän ollut muotinainen ja kaikkien niiden jumaloima, jotka uskalsivat häntä jumaloida, mutta kreivin leskenä häntä piiritettiin ja saarrettiin. Rikkaana, kunnioitettuna, älykkäänä ja kauniina omisti hän kaiken sen, mikä sekä miehiä että naisia houkutteli hänen seurueesensa yhtymään. Ja jos hänen käytöksensä olisi ollut vähemmän majesteetillistä, hänen sukkeluutensa vähemmän purevaa, niin olisivat liehittelijät katkeroittaneet hänen elämänsä. Mutta senlaisesta hän ei tahtonut mitään tietää ja älykkäisyytensä huomasi pian jokaisen miehen, jota velkansa yllyttivät etsimään pelastusta hänen rikkaudestaan, ja jokaisen naisen, joka pyrki hänen asemansa ja valtansa nojalla kuuluisaksi.

— Petolintujen tavalla ne minua piirittäisivät, jos olisin kyllin heikko ja typerä sitä suvaitsemaan, sanoi kreivitär Annelle. — Ne luikertelevat kuin koirat ja liehittelevät, niin että siitä voi tulla pahoinvoivaksi. Imartelijat ovat aina senlaisia; ne eivät ole kyllin älykkäitä huomaamaan, että heidän korupuheensa ovat hävyttömiä, se kun edellyttää että mairitteleminen muka olisi niin harvinaista, että siihen ansaan puuttuisi. Herrat, joilla on tyhjät kukkarot, tahtovat tietysti mennä kanssani naimisiin, ja naiset pyrkivät hienoon seuraan hameissani riippumalla. Mutta kyllä minä heidät opetan! En minä heitä arkaile.

Uhkauksensa hän säälittä täyttikin ja vapautti itsensä vähitellen kärkkyilijöistä, niin että toimeenpanemansa juhlat ja tanssijaiset olivat aikoinaan mainioimmat ja ne miehet, jotka häntä suosittelivat, olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heillä voinut minkäänlaisia syrjäajatuksia olla.

Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua oli ensimäisiä vieraita. Eräänä päivänä tapasi hän heidät kahden Annen kanssa. Kun lakeija ilmoitti vieraan, tunsi Anne, joka istui sisaren kanssa samassa sohvassa, että hän vavahti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt eikä milloinkaan toivonutkaan näkevänsä. Kasvoille levisi näet outo, pehmeä puna, joka teki katseenkin ihmeellisen syvälliseksi. Hän nousi vierastaan vastaanottamaan niinkuin kuningatar menee kuningasta vastaan, mutta katse oli niin väräjävän lempeä. Silmäin ilme oli niin kummallisen tyttömäinen. Nuori tyttöhän hän ikäänsä nähden olikin, vaikka hän oli ikäisistään niin erilainen ja oli elänyt niin kummallista elämää, että häntä aina ajateltiin vain kypsyneenä naisena eikä luultu hänen omaavan tyttöijän kainoja mielenliikutuksia ja helliä tunteita.

Hänen ylhäisyytensä oli yhtä kohtelias ja ystävällinen kuin ainakin. Hän viipyi vain hetken aikaa ja puheli ainoastaan senlaisista asioista, joihin sukulainen ujostelematta voi kajota. Mutta hänkin oli Annesta erilainen kuin ennen, vaikka hänen olisi ollut vaikea sanoa missä se erilaisuus oikeastaan ilmeni. Annesta hän näytti iloisemmalta, ikäänkuin olisi hän raskaasta taakasta vapautunut.

Jäähyväisiä jättäessään kumartui hän syvään ja kauan Klorindan käden yli, jota hän hellästi suuteli. Eikä kreivitär vetänyt kättään pois, vaan antoi punastuen ja lempeällä suvaitsevaisuudella herttuan pidellä sitä. Anne vapisi melkein lumottuna tuijottaessaan sisareen, jonka ihanuus nyt oli niin viehättävän suloista — hän näytti kuin äkkiä uudesta syntyneeltä.

— Teidän ylhäisyytenne täytyy pian tulla takaisin, sanoi hän hiljaa viehättävällä hymyllä. — Me olemme kaksi yksinäistä naista, jotka tarvitsemme teidän ystävällistä suojelustanne.

Katse syventyi katseesen ja herttuan kasvot punastuivat, huolimatta siitä, että hän oli mies ja sotilas.

— Jos tulisin niin usein kuin haluan, niin kenties tulisin mielestänne liian usein, virkkoi hän.

— Ei suinkaan, teidän korkeutenne, vastasi Klorinda. — Tulkaa niin usein kuin me haluamme, niin saadaan nähdä kuka ensimäiseksi väsyy. Emme me ainakaan.

Intohimoisen lämpimästi suuteli herttua uudelleen kreivittären kättä, ja erosi hänestä säteilevin kasvoin ja vasta kruunatun kuninkaan ryhdillä.

Hetken aikaa seisoi Klorinda liikkumattomana siinä kohti, johon herttua hänet jätti, ikäänkuin hänen askeleitaan kuulostellen. Sitten meni hän ikkunan luo ja seisoi siinä kukkain keskessä, katsellen alas kadulle, ja Anne näki että katseensa seurasi herttuan vaunuja.

Nyt oli kevätkesän aika ja päiväpaiste tulvaili hänen ympärillään. Ikkuna ja balkonki olivat kukkia täynnä, — siinä oli keltaisia pääsiäisliljoja, valkoisia narsissoja ja kaikenlaisia kevään esikoisia. Niiden lemu aaltoili hänen ympärillään pyhän savun tavalla, ja tuulen viima leimautti sitä tuon tuostaankin toiseen huoneesen. Kaiken tämän näki ja tunsi Anne, eikä voinut sitä koskaan unhottaa.

Klorindan povesta kohosi ihastunut, riemuisa huokaus.

— Kevät tulee, läähätti hän. — Se ei koskaan ennen ole luokseni tullut.

Samassa kun hän lausui nuo sanat, saattoi kohtalo — kummallinen kohtalo — hänelle toisen vieraan. Ovet lensivät selälleen ja lakeija ilmoitti äänekkäästi vieraan nimen. Se oli John Oxon herra.

* * * * *

Lordi Dunstanwolden nuoren lesken teepöydän ympärillä juoruttiin paljon hänen vastaisesta kohtalostaan. Kun kaikki miehet olivat häneen rakastuneet, niin hän otaksuttavasti kohta menisi uusiin naimisiin, ja ne jotka hänen asioistaan huolehtivat — ja niitä oli paljon — antoivat hänelle joka päivä uuden miehen. Kerran sanottiin hänen muutamalle suurelle kenraalille hymyilevän, toisen kerran taas eräälle suositulle kavaljeerille ja naistenlumoojalle, sillä kun hän ensi kerran oli mennyt naimisiin arvon ja rikkauden takia, niin kai hän muka toisen kerran, kun oli luonteeltaan intohimoinen ja haaveellinen, menisi naimisiin rakkaudesta. Sitten huhuttiin muutamasta markiisista ja hänen perästään eräästä nuoresta, kauniista ja rikkaasta kreivistä. Mutta vaikka varmaan tiedettiin kaikkien näiden laskeneen itsensä ja rikkautensa kreivittären jalkain juureen, niin niistä ei kukaan näyttänyt saavuttaneen pyytämäänsä suosiota.

Kahdesta miehestä puhuttiin kumminkin enemmän kuin noista toisista, ja heidän kosintansa herätti suurinta huomiota, — oikeinpa toisinaan riideltiinkin kun ei toinen eikä toinen puolue tahtonut kuulla puhuttavankaan vastakkaisen ehdokkaan voitosta. Nämä kaksi miestä olivat Osmonden herttua ja John Oxon herra. Vakavammat ja selväjärkisemmät väittivät, että hänen ylhäisyytensä kosinta kyllä onnistuisi, ja ihmettelivät vain hänen viivyttelemistään.

— Mutta kun hän on niin jaloluontoinen ja hienotuntoinen, niin hän kai sallii hänelle vapautensa vielä muutamiksi kuukausiksi, kun hän majesteetillisestä ulkomuodostaan huolimatta vielä on niin nuori. Hän tahtoo kenties, että hän vapaata valintaansa varten tulisi useampia miehiä tuntemaan, hän kun ei nyt enää ole köyhä kaunotar, niinkuin Dunstanwolden lordin ottaessaan.

Haaveilevat vanhat neidit ja nuoret naiset ja rouvat, joilla oli vähemmän maailmanviisautta, ja jotka ihastuksella olivat kuulleet kerrottavan neiti Klorinda Wildairsin kummallisesta tyttöajasta, pitivät erään jutun siltä ajalta suuriarvoisena.

— John Oxon herra oli hänen ensimäinen rakkautensa, sanovat nämä. — Hän tuli Klorindan isän taloon nuorena kukoistavana miehenä, jommoista hän ei ennen ollut nähnyt, hän kun vain oli seurustellut moukkain ja isänsä toverien kanssa. Sanottiin heidän toisiaan rakastaneen, mutta ylpeä ja kiivas luontonsa oli saattanut heidät katkeraan epäsopuun. John herra matkusti Ranskaan unhottaakseen hänet iloisen elämän huvituksissa, ja äitiään totellakseen suositteli hän toista naista, ja ylpeä Klorinda neiti kosti hänelle menemällä naimisiin lordi Dunstanwolden kanssa.

— Hän ei koskaan ole John Oxon herralle anteeksi antanut, sanoivat ihmiset. — Hän on liian ylpeä ja vallanhimoinen, antaakseen miehelle anteeksi, että hän on toista naista suositellut ja hänet hylännyt. Hänen suosiossakin ollessaan kohteli hän häntä ivalla ja ylenkatseella, niinkuin kaikkia muitakin miehiä. Hänen käytöksensä ei ole koskaan ollut lempeää, hän oli aina niin purevan sukkela. Kreivitär tulee kohtelemaan häntä pahoin ennenkuin leppyy, mutta jos hän vain kärsivällisesti pyrkii hänen suosioonsa niin liehittelevän suloisesti kuin hän muitakin naisia kohtaan käyttäytyy, niin kyllä hän hänet vihdoin voittaa, sillä hän oli hänen ensimäinen rakkautensa.

Totta olikin ettei kreivitär hänelle suurta suosiota osottanut, mutta näytti kumminkin sallivan hänelle suurempia etuja kuin miehensä eläissä, sillä hän oli aina hänen seurassaan ja vieraili usein hänen luonaan, joko se sitten tapahtui vastoin tahi myöten hänen tahtoaan. Usein sattui hän tulemaan silloin kuin Osmonden herttuakin oli siellä. Kreivittären kasvot, jotka herttuan läsnäollessa loistivat lämmintä ihanuutta, muuttuivat silloin aina äkkiä. Ne kalpenivat, niihin tuli kankean kylmä ilme, ja silmissä paloi outo tuli, jonka toinen näistä miehistä tiesi olevan samaa laatua kuin tulen vangitun naarastiikerin silmissä, kun se kyyristyy hyökkäämään. Mutta herttua ei sitä tiennyt, hän näki vain kreivittären kalpenevan, ja kun hänkin oli kuullut kerrottavan hänen entisistä elämäntavoistaan, alkoi jäätävä epäilys hänen sieluunsa hiipiä. Ei hän kreivitärtä epäillyt, vaan itseään, hän pelkäsi näet intohimoisen rakkautensa tehneen hänen sokeaksi. Sillä hän oli ainoa mies, joka muisti miten nuori kreivitär oli ja surkutteli, että kova kohtalo oli pannut hänen äidittömän lapsuutensa raa'an, irstaisen juopottelijan käsiin, jonka leikkikaluna hän oli ollut. Ja jos hän silloin, ensimäisen kukoistuksensa aikana oli yhtynyt nuoreen kauniisen mieheen, niin olihan se luonnollista, että hän oli oppinut häntä rakastamaan. Ja kun molemminpuolinen ylpeys ja kiivasluontoisuus erotti heidät, niin olihan sekin aivan luonnollista, että hänen sydämensä nyt palajaisi nuoruutensa rakastetun luo, joskin kovan taistelun perästä ylpeytensä kanssa, nyt kun hän taas oli vapaa ja Oxon kaikesta sielustaan häntä himoitsi. Miehensä elossa ollessa hän tosin ei ollut nähnyt Oxonia hänen läheisyydessään, mutta siihen aikaan oli hän itsekkin niin ankarasti taistellut rakkauttaan vastaan, että pysytteli poissa hänen läheisyydestään, peläten ettei voisi tunnettaan hillitä ja vavisten ajatellessaan, että hän kreivittärenkin silmistä oli lukenut, että vapaana ollen hänenkin sydämessään olisi elpynyt samanlaisia tunteita. Mutta kun hän nyt, huolimatta kreivittären kylmästä kohtelusta kumminkin aina näki hänen kalpenevan ja käytöksensä muuttuvan Oxonin tullen, niin hänen, joka omiin eteviin ominaisuuksiinsa nähden oli niin vaatimaton, täytyi ajatella siihen löytyvän vakavan syyn.

Vaikkei hän siis tahtonut kosinnastaan luopua, ennenkuin varmaan tiesi sen turhaksi, niin hän ei asian ratkaisuakaan kiirehtinyt, niinkuin muutoin olisi tehnyt. Hän asetti vaan niin, että usein sai tavata lempensä esineen ja intohimoisen hellästi katsella hänen kauniita kasvojaan. Lyhyt pääkaupungin huvikausi vain kului, ennenkuin hän morsiamensa voitti; mutta Anne raukasta se tuntui pitkältä kuin vuosi.

Hän laihtui ja silmät vajosivat kuoppiinsa, niinkuin kerran ennenkin. Ajan kuluessa oli hän tullut tietämään paljon senlaista, jota muut eivät aavistaneetkaan. Sisartaan palvellessa näki hän asioita, joista ei uskaltanut sanaakaan hiiskua eikä vihjauksellakaan ilmaista, että hänellä oli niistä tietämystä.

Sinä päivänä kun kreivitär kääntyi ikkunasta, jossa hän seisoi kukkiensa keskessä, katsomaan avoimeen salongin oveen, josta Oxon herra tuli sisään, oli Anne heidän kumpaisenkin silmissä nähnyt jotakin pelottavaa. John Oxonin sinisilmissä oli raju, jäykkä katse, ja Klorindan silmissä liekehtivä salama, joka tuntui sodanjulistukselta. Ja sen näki hän sitten melkein joka päivä uudistuvan. Klorindalla oli nyt leskenä ollessaan tapana ottaa sisarensa mukaan seuraelämään, ja Anne tiesi syyn siihen. Hän voi näet sisarensa avulla karttaa niitä, joita hän ei tahtonut puhutella, ja ahdistetulla mielellä huomasi Anne, että hän enin kaikista vältti juuri John Oxon herraa, mutta se ei ollut helppoa. Nuoren miehen iloinen, keveä käytös oli muuttunut. Ne muutamat vuodet, jotka olivat kuluneet siitä kun hän tuli tervehtimään nuorta, pojanpukuun puettua kaunotarta, olivat saattaneet hänelle katkeria kokemuksia. Omaisuutensa oli hän tuhlannut, eikä ollut onnistunut naimisella asioitaan kohentamaan. Irstainen elämänsä oli häntä veltostuttanut, iloinen ja sävyisä luontonsa oli muuttunut; ivallinen sukkeluutensa oli käynyt katkeraksi, eikä hänen rakastelemisensa enää ollut nuorekkaan raitista. Ja se nainen, jota hän hetken aikaa oli rakastanut nuoruuden intohimolla ja sitten poikamaisen julkeasti uneksinut hylkäävänsä, oli kohonnut kuin muinaistarun Fenix lintu, se liiteli voiton riemuisena aurinkoon asti. — Hän on aina ollut kehno, oli Klorinda sanonut. — Senlainen hän oli alusta alkaen ja niin hän nytkin on, ja siinä puheessa oli perää. Jos Klorinda olisi ollut avuton ja epätoivossa ja riutunut rakkaudesta häneen, niin hän olisi kohdellut häntä kuten toisiakin uhrejaan, hän olisi hänen suruaan ja nöyryytystään ylenkatsonut; mutta voimakkaana, rikkaana, täydessä kukoistuksessaan ja halveksien häntä herätti hän hänessä vihaa ja julmuuden sekaista rajua intohimoa. Häntä kiusoitti nähdä häntä ihailijainsa ympäröimänä, jopa hovinkin suosimana, ja kaikkien katseiden seuraamana. Tänlaisessa välissä olisi naisen hänen mielestään tullut koettaa uudelleen rakkautta elvyttää, katseillaan seurata poiskääntyneitä kasvoja ja toivoa sitä hetkeä, jolloin ne katsoisivat hyväksi jälleen häneen kääntyä, että hän voisi kylmää katsetta rukoilevilla katseillaan hellytellä. Tänlaista oli hän kokenut. Sitä olivat laisensa vanhemmat miehet opettaneet hänen viekkailla tempuilla saavuttamaan. Mutta tämä nainen oli vain uhitellut häntä sillä hetkellä, jolloin hän luuli voivansa valtaansa osottaa, hän oli nauranut ja pilkannut häntä vasten silmiä, senlaisella ylpeällä ivalla, jota ainoastaan lain ulkopuolella oleva olento voi osottaa, eikä hän ollut hetkeksikään taivuttanut niskaansa sen ikeen alle, jota naisten täytyy kantaa. Hän oli sitä halveksien nauranut — ja häntä — ja kaikkea muutakin — ja astunut tietänsä punaruusuilla kruunattuna rikkauteen ja arvoon ja valtaan ja kunniaan, sillä välin kun häntä — miestä, jolla oli oikeus siveyslakia rikkoa — oli kohdannut onnettomuus ja vastoinkäyminen, hän oli vähitellen kadottanut kaikki mitä toinen voitti. Tavallaan hän rakasti häntä mielettömästi — niinkuin hän ennenkin oli häntä rakastanut, ja niinkuin hän olisi rakastanut jokaista kaunista ja voitoistaan ylpeää naista. Ja himonsa vimmassa ja mustasukkaisessa raivossaan vannoi hän, ettei antaisi itseään voittaa, halveksia eikä torjua.

Kun kreivitär katseli loosistaan teaatterissa, näki hän Oxonin seisovan pylvääsen nojautuneena tahi jossakin toisessa huomattavassa paikassa, rohkeat sinisilmänsä liekehtien luotuina häneen. Hienoissa iltaseuroissa tunkeutui hän hänen rinnalleen ja seisoi häntä niin lähellä kuin mahdollista, kuiskaillen hänen korvaansa. Kirkossa istuutui hän johonkin läheiseen penkkiin, niin että kreivitär ja koko maailma näki hänet. Kun kreivitär astui alas vaunuistaan astellakseen puistossa, astui hän esiin ja käveli joko hänen rinnallaan tahi takanaan. Silloin kreivittären tummissa silmissä leimusi outo tuli, mutta kun ne yhtä kaikki säteilivät ja kun ei kukaan ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, niin ei kukaan tuota katsettakaan ymmärtänyt. Mutta Anne älysi paremmin kuin muut kukaan ja häntä salaisesti suretti ja kauhistutti. Maailma sanoi, että Oxon oli mielettömänä rakkaudesta, ja ettei hän mustasukkaisuuden kiusoittamana voinut elää kreivitärtä näkemättä.

He eivät kuulleet vaihtamiansa sanoja, kun Oxon seisoi hänen lähellään tungoksessa, ja hänen luultiin vain kuiskailevan kreivittärelle palavan rakkauden sanoja. Sanottiin, että hänen kaltaistaan oli kuunnella niitä kasvojen sävyn muuttumatta, ja kun hän näki hyväksi vastata, tehdä se kääntymättä. Mutta Anne oli onnettomuudeksi usein ollut kyllin lähellä kuullakseen ja nuo keskustelut saivat hänen kauhistuneena värisemään.

Eräänä iltana muutamassa suuressa juhlassa, kun Osmonden herttua juuri oli lähtenyt hallitsevan kaunottaren luota, kuuli tämä Oxonin vihatun äänen taas läheisyydessään.

— Te luulette voivanne halveksia minua viimeiseen saakka, sanoi se.
— Onko armonne varma siitä?

Kreivitär ei vastannut eikä kääntynyt. Oxon naurahti.

— Te luulette, että mies tahtoo maata jaloissanne ja antaa tallata itseään mitään virkkamatta! Olette liian ylpeä.

Kreivitär viuhtoi maalatulla viuhkallaan ja katseli vakaasti edessään lainehtivaa ihmisjoukkoa, silloin tällöin hymyillen taivuttaen päätään tervehdykseksi jollekulle ohitsekulkijalle.

— Jos voisin kertoa ruusutarhasta ja siitä mitä päiväkello näki ja mitä kuutamossa tapahtui — — — sanoi ääni.

Hän kuuli miten kreivitär sähisten henkäsi, hän näki hänen valkoisen povensa rajusti kohoilevan ja hän naurahti taas.

— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua tulee takaisin, sanoi hän, ja kun hän nähdessään herttuan ei malttanut olla huomaamatta kilpailijansa miellyttävää ja majesteetillista ryhtiä ja tiesi kreivittärenkin sitä huomaavan, sai hurjuus hänet valtoihinsa.

— Toisinaan, sanoi hän, — ajattelen surmata teidät!

— Voittaisitteko sillä tarkoituksenne? kysyi kreivitär yhtä matalalla ja vihaisella äänellä.

— Minä estäisin hänen — ja teidän tuumanne toteutumasta.

— Tehkää se sitten, sähisi kreivitär, — jonakuna päivänä, kun luulette minun teitä pelkäävän.

— Se olisi liian helppoa, vastasi Oxon. — Te pelkäätte liian vähän.
Löytyy pahempaa.

Kreivitär nousi ja meni herttuaa vastaan, joka lähestyi häntä. Klorinda tunsi aina herttuan läheisyydessä jonkunlaista riippuvaisuuden tunnetta, jommoista hän ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut. Herttuan syvällisissä silmissä, jotka hellänä kohtasivat hänen katsettaan seisalleen noustessaan oli suojelevaa sääliä. Tahtomattaan kiiruhti hän hänen luokseen.

— Tahtoisikko teidän ylhäisyytenne saattaa minut vaunuilleni? kysyi hän. — Minä en voi hyvin. Voinko minä mennä? lisäsi hän hellästi rukoillen kuin viaton tyttönen.

Enemmän liikutettuna kuin sanoilla voi ilmaista, tarjosi herttua hänelle käsivartensa ja vei hänet pois. Sinä yönä ei Anne nukkunut hyvin. Hänellä oli nyt, niinkuin ainakin tähän aikaan niin paljon ajattelemista, ettei hän voinut nukkua. Kun hän vihdoinkin nukkui, oli unensa levotonta ja kaikenlaiset unet häiritsivät sitä. Sydänyön aikana heräsi hän äkkiä kuin jostakin kolinasta. Kun hän avasi silmänsä, oli kaikki hiljaista, mutta tuolilla hänen sänkynsä ääressä istui Klorinda yöpuvussaan, kädet lujasti ristittyinä polven ympärillä ja mustat silmät tuijottaen suoraan eteenpäin rypistyneen otsan alta.

— Sisko! huusi Anne kohoutuen istuilleen vuoteellaan. — Sisko!

Klorinda käänsi hitaasti päänsä sisareen päin ja Anne näki silloin, että kasvoissaan oli kauhun ja surun ilme ja niin ääretöntä tuskaa, että sitä oli mahdoton kantaa.

— Rupea maata, Anne, sanoi hän. — Elä pelkää, — minun vain — minun vain — katkerasti — tarvitse pelätä!

Anne kyyristyi tyynyjen sekaan vuoteessa ja nosti laihat kädet kasvoilleen. Hän tiesi nuo sanat todeksi.

— En koskaan luullut sen ajan tulevan, sanoi Klorinda, — että luonasi turvaa etsisin. Minua kohtasi kova isku — — kenties tulisin hulluksi — — tänä yönä yksin huoneessani. Tarvitsin luokseni toista naista — — sehän ei ollut minun kaltaistani, vai kuinka?

Anne ryömi vuoteen laidalle ja ojensi kätensä tarttuakseen sisaren käteen, joka oli kylmä kuin marmorikivi.

— Jää luokseni, sisko, pyysi hän. — Sisko elä mene! Mitä — — mitä minä sanoisin?

— Ei mitään, kuului luja vastaus. — Ei ole mitään sanottavaa. Sinä olet aina ollut nainen — minä en koskaan — ennen kuin nyt.

Hän nousi seisalleen ja alkoi astua edestakaisin kiivaasti käsiään kohottaen.

— Olen epäilyksissä, mielettömänä, huusi hän. — Miksi synnyin maailmaan?

Hän asteli ympäri huonetta kuin häkkiin suljettu mieletön ihminen.

— Miksi minut heitettiin maailmalle? ja hän repi rintaansa. — Miksi minut tämmöiseksi luotiin — — eikä ollut ketään, joka noina rajuina vuosina olisi minusta välittänyt tahi minua hoitanut. Saada tänlainen ruumis ja tulla heitetyksi susien eteen!

Hän kääntyi ojennetuin käsin Anneen ja seisoi siinä valkoisena, kummallisena ja kauniina kuin patsas, kyynelten isoina helminä vuotaissa pitkin kasvoja. Hän nyyhkytti kuin lapsi.

— Minut heitettiin niiden eteen, vaikeroi hän, — ja ne vainosivat minua — terävät hampaansa jättivät jälkiä minuun — — eivätkä arvet koskaan — koskaan minusta katoa — — ja kun se kerran oli kohtaloni — — ensi hetkestäni jo määrätty — — niin miksi ei tämä, hän painoi rintaansa, — saanut jäädä niin kovaksi kuin se alkujaan oli. Se ei ollut naisen, se oli pedon sydän. Oi! ei ollut oikein — ei ollut oikein että näin kävisi!

Anne hiipi sängystään ja riensi sisaren luo, jonka eteen hän polvistui ja painautui itkien häntä vasten.

— Rakas, armas sisko parka! huudahti hän. — Rakas, armas sisko parka!

Hänen sanansa ja kosketuksensa saattoi Klorindan järkeensä. Hän vavahti kuin unesta ja oikasihe suoraksi.

— Mieletönhän minä olen, sanoi hän. — Mitä minä teenkään? Hän pyyhkäsi kädellä otsaansa ja naurahti rajusti. — Niin, sanoi hän, — tämmöistä nyt on olla nainen — — sitä on heikko ja arka ja juoksee toisten naisten luo — itkemään ja lörpöttelemään. Niin, nämä merkit juuri osottavat, että minä nyt olen nainen! Hän painoi nyrkkejään rintaansa vasten. — Rehellisessä taistelussa olisin iskun iskusta antanut — ja iskuni olisivat olleet kovimmat; mutta naiseksi muututtuani, on aseet otettu minulta pois. Hän, joka lyö, tähtää paljastettua rintaani — ja sen hän tietää ja riemuitsee.

Hän puri hammasta ja silmissään liekehti tuo härsytettyä, kahlehdittua tiikeriä muistuttava katse.

— Mutta ei kukaan saa minua voittaa, sanoi hän hampaittensa välistä, — Ei kukaan! Nouse ylös Anne, ja hän kumartui sisarta nostamaan. — Nouse ylös, muutoin minäkin kohta polvistun — ja minun täytyy jaloillani seistä.

Näytti siltä, kuin aikoisi hän enemmittä selvityksittä lähteä huoneesta, mutta Anne riippui yhä kiinni hänessä. Hän pelkäsi häntä taas, mutta säälivä rakkautensa oli kumminkin pelkoa voimakkaampi.

— Anna minun tulla mukaasi, huusi hän. — Anna minun vaan tulla mukaasi, minä voin maata pukuhuoneessasi, että olen lähellä jos huutaisit.

Klorinda laski kätensä sisaren olalle ja kumartui suutelemaan häntä, jota hän vain kerran, kaksi ennen oli tehnyt.

— Jumala siunatkoon sinua, Anne raukkani, sanoi hän. — Luulenpa että, jos tarvitseisin niin makaisit kynnykselläni ja valvoisit koko yön. Mutta minä olen jo liiaksi taipunut typeriin naisten houreisin — minun täytyy nyt mennä yksinäisyyteen. Ajatukseni ajoivat minun tänne lempeitä kasvojasi katselemaan, — minä en tarkottanut herättää sinua. Mene nyt uudelleen maata.

Hän vaati kuuliaisuutta ja talutti itse Annen vuoteen luo, johon hän pakotti hänet makaamaan ja levitti peitteenkin hänen ylleen. Sitten oikaisihe hän kummallisesti hymyillen ja laski kädet valkoiselle kaulalleen.

— Kun olin pieni, vastasyntynyt raukka, puhkesi hän sanomaan, — olisi minut pian voinut lopettaa, kaulani kun oli ohut ja hengitys heikko. Minulle on kerrottu, että makasin äitini alla, kun hänet kuolleena löydettiin. Jos hän silloin, kun tunsi loppunsa lähestyvän, olisi pannut kätensä suulleni ja kuristanut minut, niin en tänä yönä — sanoi hän taas naurahtaen — olisi tarvinnut valvoa.

Sitten meni hän tiehensä.