KAHDESTOISTA LUKU.
Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.
Dunstanwolden maalliset jäännökset vietiin hänen perintötilalleen maalle ja laskettiin lepoon vanhaan perintöhautaan, jossa esi-isänsäkkin makasivat. Kaupungista tuli paljon ihmisiä osottamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta, niiden joukossa oli luonnollisesti Osmonden herttuakin. Kreivitär oleili omissa huoneissaan, eikä näyttäytynyt kellekkään muille paitsi Annelle.
Viimeisten juhlallisten menojen edellisen yön vietti hän lordin arkun ääressä, ja hänen mielentilansa tuntui Annesta varsin oudolta ja kummalliselta. Hän ei itkenyt eikä valittanut ja polvistui vain yhden ainoan kerran. Mustassa surupuvussaan oli hän majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ennen, hänen kauneutensa oli kuin marmorisen kuvapatsaan. Hän lähetti pois toiset vahtinaiset ja pidätti vain Annen luokseen, ja Anne huomasi hänessä kummallista suojelevaa hellyyttä vainajasta puhuessaan.
— Minä en tiedä voivatko kuolleet tuntea ja kuulla, sanoi hän. — Joskus olen ajatellut — ja minua on värisyttänyt — että vaikka he niin liikkumattomina makaavat, niin ne kenties tietävät mitä me teemme — ja kuinka heistä puhellaan kuin arvottomista kappaleista, ja että jälkeen elävät vain odottavat sopivaa hetkeä, viskatakseen heidät luotaan, jotta voisivat entistä elämäänsä jatkaa tahi kenties hauskempaakin. Jos puolisollani on tietoisuutta mistään, niin hän on oleva kiitollinen siitä, että minä valvon hänen luonaan tämän viimeisen yön tässä juhlallisessa huoneessa. Jokainen hellyyteni osotus liikutti häntä eläessään ja hän oli siitä kiitollinen.
Huone oli todellakin juhlallinen, melkeinpä kammottavan juhlallinen. Se oli iso, kylmä, mustalla vaatteella verhottu sali ja vainajan vaakunakilvellä koristeltu, siinä vallitsi synkkä, haudankaltainen hämärä. Siellä kyllä paloi korkeita vahakyntteliä, mutta niiden himmeä valo teki varjot kahta synkemmiksi. Kallisarvoisessa arkussa makasi vainaja käärinliinoissaan, kellastuneen norsunluun kaltaiset kädet rinnalle ristittyinä.
Anne ei olisi yksin tohtinut astua tähän huoneesen ja ruumiin muuttunut muoto vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oikein tunsi ruumistaan karsivan. Mutta Klorinda ei näyttänyt pelkäävän eikä kauhistuvan. Hän asettui seisomaan mustan poimeisen vaatteen ympäröimän jalustan luo, jolle arkku oli asetettu, kasvoissa vakava, suojelevan sääliväisyyden ilme. Hän kumartui suutelemaan kuolleen otsaa.
— Tahdon tämän yön luonasi istua, sanoi hän. — Huomenna jo lepäät yksinäisyydessä. Tänä viimeisenä yönä minä en sinua jätä. Jos minä olisin sijassasi ollut, olisit sinäkin sen tehnyt.
Hän istuutui arkun ääreen ja laski voimakkaan, lämpösen kätensä vainajan kylmäin, vahankaltaisten sormien päälle, ikäänkuin niitä lämmittääkseen. Anne polvistui rukoilemaan — hän rukoili anteeksiantamusta, syntein pois pyyhkimistä, hän rukoili että vainajan jalo, hyvä henki taivaassa löytäisi rakkautta ja rauhaa, ettei se siellä saisi mitään senlaista tietää, joka viimeisten onnellisten vuosien muistoa voisi katkeroittaa. Hän oli niin lapsellisen yksinkertainen, että unohti, jottei entisyyden muistot voi katkeroittaa paradiisissa olevan sielun onnea.
Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut tapana rukoilla.
Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.
— Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat — kohta häittemme jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan — vaikken kumminkaan niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta ja kahta kiharaa — ruskea oli äidin päästä ja toinen — pieni, ohut untuva — lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut, ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.
Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.
— Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, — mutta jos kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä, unhottaa hän minut — ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin käsiinsä.
— Hän oli hyvä mies, virkahti hän, — hän oli ensimäinen hyvä mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.
Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa, elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle, olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.
Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.
— Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. — Näistä huoneista en ole koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, — niissä minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää, niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.
Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.
— Minä en tiennyt, sanoi hän äkkiä, kääntyen pois eräästä syrjäikkunasta, — että vanha ruusutarha tänne näkyisi. En olisi näihin huoneisin ruvennut, jos olisin sen tiennyt. Se on niin autio erämaa ruusuhäkkineen ja rikkonaisine päiväkelloineen.
— Eihän päiväkello tänne näy, sanoi Anne rientäen sisaren luo, kasvot kummallisen kalpeina. — Ei yhdestäkään ikkunasta näe puutarhan sisään.
— Ei kyllä, sanoi Klorinda, — se on siksi kaukana ja häkit ovat korkeat; mutta tuntuu ikävältä, kun tietääkin sen siellä olevan.
— Vedetään uutimet ikkunain eteen, ei huolita ensinkään katsella ulos ja unhotetaan koko ruusutarha, sanoi Anne, vapisevin käsin vetäen uutimet ikkunoiden eteen, ja aina heidän huoneessa ollessaan saivat ikkunat olla peitossa.
Toista vuotta kantoi kreivitär surupukua. Hän asui isänsä luona eikä seurustellut kenenkään kanssa, sisarensa kanssa hän vain käveli ja ajeli ja kävi köyhien luona. Hänen ankaran arvokas käytöksensä antoi enemmän aihetta juoruihin kuin kevytmielisyys olisi tehnyt, sillä panettelijat olivat odottaneet, että Klorinda tultuaan ylhäisiin naimisiin ja päästyään vapaaksi vanhasta miehestään, alkaisi taas elellä entistä rajua elämäänsä. Oli aivan odottamatonta, että hän arvokkaasti kantaisi surupukuaan ja eroaisi niin täydellisesti maailmasta, kuin olisi hän puolisoansa sureva kuninkaallinen prinsessa, ja siitä puhuttiin kaikkialla.
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua lähetti hän hakemaan Annea luokseen. Annen tullessa seisoi Klorinda huoneessaan mustien pukujen ja harsojen ympäröimänä, niitä oli joukottain sängyllä, tuoleilla ja lattialla ja niiden synkkä väri pimensi koko huoneen. Mutta itse seisoi hän niiden keskessä yllään pitkä, lumivalkoinen puku ja povella purpuraruusu, joka oli paikoilleen kiinnitetty punaisella nauharuusulla, josta pitkät nauhat riippuivat. Kammarineitsyensä oli polvillaan arkun ääressä, siihen laskemassa ja asettelemassa surupukuja.
Anne seisattui ovelle. Tuo kaunis, säteilevä olento punaruusuinen häikäsi hänen silmiään kuin auringon loiste. Samassa hän tiesi, että kaikki nyt oli muuttunut, ja että se pimeyden maailma, jossa he viime aikoina olivat elelleet, nyt oli hävinnyt. Klorinda oli surupukua kantaessaan näyttänyt kalpealta, mutta nyt seisoi hän päiväpaisteessa entinen purpurapuna poskilla ja huulilla ja suurissa silmissä kirkas kiilto.
— Tule sisään, sisko, sanoi hän. — Minä olen heittänyt yltäni surupuvun ja kammarineitsyeni laskee tässä kokoon mustia pukujani ja huntujani. Tiedätkö ketään köyhää leskivaimoa, joka suruvaatteita tarvitseisi. On vahinko että näin paljon suruvaatteita makaa arkuissa, kun ehkä löytyy köyhiä, jotka pitäisivät sitä taivaan lahjana, jos niistä osankaan saisivat.
Ennen iltaa oli jokainen musta tilkku korjattu pois. Mitä ei köyhille annettu, oli pantu arkkuihin ja viety vinnikammareihin.
— Sinä, sisko, et koskaan enää niihin pukeutune? kysyi Anne. — Sinä aiot kantaa iloisia värejä — ikäänkuin näitä vuosia ei olisi ollutkaan?
— Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. — Hän on aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa — niin onnellinen, ettei hän minua muistakkaan. Minä luulottelin — ehkä alussa — että — jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja — muistanut — olisi hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta nyt olen varma että — hän keskeytyi naurahtaen. — Se oli vain luulotusta; sanoi hän taas, — kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen — ja siinäkin tapauksessa hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita niistä — iloisia värejä — ja ruusuja ja jalokiviä — ja kaikkia — kaikkia mikä minua kaunistaa!
Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan, ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.
Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen nimensä ja säätynsä.
— Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, — se kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.
Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.
— Sinä et siitä välitä, että kaikkien silmät sinuun katsovat, sanoi hän sisarelleen; — sinä olet siihen tottunut.
— Minua on kaiken ikäni katseltu ja ihmetelty, vastasi kreivitär, — niin että sitä tuskin huomaankaan.
Kun he perille pääsivät, tervehdittiin heitä kunnioittavasti tervetulleiksi. Portit avattiin selki selälleen, etehisessä seisoivat kaikki palvelijat, taloudenhoitajatar etunenässä ja pieni neekeripoika, jonka silmät loistivat ilosta, kun hän taas sai emäntänsä nähdä, jota hän heimonsa tavalla jumaloitsi. Hänen toimenaan oli sylikoirain hoito ja hän seisoi kahta pientä koiraa hopeavitjoista pidellen. Kreivitär seisattui koiria hyväilemään ja kiittämään poikaa niiden hyvästä hoidosta. Osotettu suosio sai pojankin puhumaan, ja silmänsä loistivat ilosta kun hänellä muka oli jotakin kerrottavaa.
— Kun minä eilen kävelin koirain kanssa, teidän armonne, sanoi hän, — sattui muuan herra, joka tietää kenen ne ovat, näkemään ne. Hän kysyi milloin rouva kreivitär palaisi takaisin, ja minä vastasin että tänä päivänä. Se oli se vaaleakutrinen herra, jolla ei ole valetukkaa.
— Se oli herra John Oxon, teidän armonne, sanoi lähin lakeija.
Kreivitär herkesi koiria hyväilemästä ja ojensihe äkkiä suoraksi. Pikku Nero säpsähti luullen kreivittären vihastuneen, — kun hän seisoi siinä niin suorana ja uljaana. Mutta kreivitär astui äänetönnä eteenpäin.
Ylimmällä portaalla kääntyi hän naurahtaen Anneen.
— Lemmikkisi, Anne, siis taas, sanoi hän. — Nyt kun olemme yksin, aikoo hän rangaista minua. Sinun perässäsi hän juoksee.