YHDESTOISTA LUKU.
Jalon elämän loppu.
Kun kreivi kreivittärensä kanssa palasi takaisin kotiinsa maalle, tuli Annen osaksi suuri ja odottamaton onni. Hän ei koskaan ollut unissaankaan toivonut mitään senlaista tapahtuvaksi.
Kun kreivitär ensi kerran kävi vanhassa kodissaan, otti hän Annen mukaansa pitääkseen hänet luonaan herraskartanossaan. Hän sai omituisen, pienen huoneuston, oman kamarineitsyen ja Klorinda valitsi hänelle tarkalla älyllä ja hienolla maulla sopivat vaatteukset.
— Pienet ja rauhalliset huoneet sinä saat, Anne, ne sinä voit omalla tavallasi tehdä kodikkaiksi. Puolisoni, joka tuntee kirjoja paremmin kuin minä, on auttanut minua valitsemaan kirjoja kirjastoosi. Enkä minä riikinkukon tavoin aio sinua koristella räikeillä väreillä ja pönkkähameilla, nehän vain sinua raukkaa pelottaisivat ja vaivaisivat sinua painollaan. Olen valinnut sinulle senlaisia pukuja, jotka soveltuvat kalpeille kasvoillesi ja surullisille silmillesi, hän sanoi.
Anne seisoi keskellä lattiaa huoneessa ihmetellen tuijottaen sen mukavuuksiin.
— Sisko, hän virkahti, — miksi olet niin hyvä minulle? Millä minä olen sinua palvellut? Miksi sinä juuri minulle osotat tänlaista suosiota etkä Barbaralle?
— Kenties sentähden, että minä olen turhamielinen nainen, jolle senlainen jumaloiminen kuin sinä minulle osotat, on mieluista.
— Mutta sinuahan aina jumaloidaan, änkytti Anne.
— Niin, miehethän ne minua jumaloivat, sanoi Klorinda ivallisesti, — mutta naiset eivät sitä tee. Ja kenties turhamielisyyteni on niin suuri, että minun täytyy tietää yhden naisenkin itseäni jumaloivan. Sinä, Anne, rakastaisit minua aina. Jos näkisit minun lakiakin rikkovan — vaikkapa tikarinkin pistäisin vihaamani miehen sydämeen, niin se mielestäsi olisi anteeksi annettavaa.
Hän nauroi, mutta äänessä oli jotakin, joka pani Annen syvään huokaisemaan.
— Niin, minä rakastaisin sinua sittenkin, sisko! huudahti hän. — Minä kun tietäisin, ettet viatonta niin kohtelisi, tietäisin että senlaisen vihan täytyisi olla ansaittua. Sinä, Klorinda sisko, et ole muiden naisten kaltainen, mutta kehnosti sinä et koskaan voisi käyttäytyä — sinulla kun on suuri sydän.
Klorinda laski käden sydämelleen ja nauroi, mutta äänessä ei enää ollut ivaa.
— Mitäpä sinä, Anne, sydämestäni tiedät? hän sanoi. — Kului aikaa ennenkuin itsekkään tiesin sen sykkivän. Puolisoni kyllä sanoo sitä suureksi ja jaloksi, mutta hänen omansahan se on suuri ja jalo. Olenko käyttäytynyt rehellisesti häntä kohtaan, niinkuin sinulle sanoin, Anne? Olenko rehellisesti velvollisuuteni täyttänyt — rehellisen miehen tavalla enkä nurisevan, petollisen naisen?
— Sinä olet käyttäytynyt ylhäisen naisen tavalla, vastasi Anne katsoen sisareen ja suuret, lempeät silmänsä herahtivat kyyneleitä täyteen. — Puolisosi sanoo, että olet tehnyt hänen elämänsä taivaallisen autuaaksi, ja että sinä olet hänestä kuin ylienkeli — sillä alemmat enkelit eivät ole kyllin jaloja sinun rinnallesi asetettaviksi.
— Se tulee siitä, että hänellä itsellään on jalo sydän, sanoi Klorinda. — Mutta lupasinhan minä, että se niin kävisi. Hän maksoi — — hän maksoi!
Kreivikunnassa niinkuin pääkaupungissakin kummeksittiin kreivin onnellisuutta. Suuren herraskartanon ovet avattiin seposelälleen, kaupungista kävi siellä vieraita, pidettiin isoja päivällisiä ja tanssiaisia, joissa koko seutu sai emännän suloutta ihailla. Kun Jeoffrey herra tuli näihin juhliin, unhoitti hän juoda itsensä humalaan katsellessaan tytärtään ja tämän liikkeitä.
— Katsokaas vaan häntä! sanoi hän entisille juomatovereilleen, jotka olivat yhtä ällistyneet kuin hänkin.
— Saakelia! Kukapa luulisi häntä samaksi kauniiksi äkäpussiksi, joka kiroili, lauloi tallilauluja ja metsästi miehen vaatteissa?
Häntä oikein hävetti isällisellä tavalla vierailla tyttärensä talossa, eikä hän olisi sinne tullutkaan, ellei Klorinda olisi osottanut hänelle senlaista ystävällisyyttä, jota hän parhaiten ymmärsi.
— Minä olen maalla kasvanut, enkä voi pääkaupungin keikarien tavalla kummitella, sanoi hän Klorindalle eräänä aamuna, kun he olivat kahden kreivittären yksityisissä huoneissa. — Minä olen tottunut mieleni mukaan kiroilemaan ja rumia sanoja suustani mättämään. Dunstanwolde on vieroittanut sinut senlaista kuulemasta — ja minä olen liian vanha tapojani muuttamaan.
— Taisit luulla minuakin liian vanhaksi muuttumaan, sanoi Klorinda, — mutta minä en kumminkaan ollut. Sanoinhan sinulle, että minusta tulisi ylhäinen nainen. Ei ole olemassa mitään, jota ei älykkäisyydellä voisi oppia.
— Ja älykäs sinä, Klo, totta tosiaan olet, sanoi Jeoffrey herra tuijottaen häneen tylsällä kummastuksella.
— Ellet sitä olisi ollut! — — — Hän meni äänettömäksi, punalti päätään ja karkeissa kasvoissaan kuvastui jonkunlaista tuimaa mielenliikutusta. — Minä en voinut opettaa sinulle muuta kuin huonoja tapoja, Klo. Minkään säädyllisyyden opettajaa ei minussa ollut, sinä et nähnyt etkä kuullut mitään opettavaa. Piru vieköön! ja silmännurkka kimalteli kosteana, — jos minä tiedän mikä sinut ennen viittätoista vuottasi esti turmeltumasta.
Klorinda katsoi häneen vakavasti.
— En minäkään sitä tiedä, vastasi hän. — En minäkään — mutta kaikessa tapauksessa minä nyt istun tässä edessäsi isä, — kreivittärenä.
— Sen teki älykkäisyytesi, sanoi Jeoffrey herra liikutettuna, — älykkäisyytesi ja kirottu luja tahtosi.
— Niin, virkahti Klorinda, — niin se oli — älykkäisyyteni ja kirottu luja tahtoni.
Hän ratsasti isänsä kera metsästämässä kuin ennenkin, mutta nyt oli hän puettu viimeisen muodin mukaiseen vaateasuun. Ja vaikka hän oli yhtä rohkea ja taitava ratsastaja kuin ennenkin, niin jokainen seurueesta kumminkin hämärästi tunsi, että ylhäinen nainen johti metsästystä. Ratsastamansa hevonen oli raju ja vihainen, jommoisen selässä tuskin Jeoffrey herrakaan nuorena ollessaan olisi uskaltanut ratsastaa; mutta Klorindalla oli lyijynuppinen piiskansa, hän piteli ohjaksia rautaisella kädellä ja istui hevosen selässä niin rauhallisena kuin olisi se ollut sävyisin eläin maailmassa.
Tänä syksynä lordi ei metsästellyt. Hän kun ei tätä urheilua juuri rakastanut eikä tähän aikaan ollut aivan tervekkään, mutta hän ei sallinut vaimonsa tästä huvista kieltäytyvän sentähden, ettei hän voinut siihen osaa ottaa.
— Metsästyksen kuningatar ei saa jäädä kotiin vanhaa, raihnasta miestään hoitelemaan, sanoi hän. — Sitä ylpeyteni ei koskaan sallisi. Isänne seuraa teitä. Menkää vain, rakkaani, heitä johtamaan.
John Oxon herra, joka nykyään vieraili Eldershavessa, yhtyi metsästysseuraan. Hän ratsasti kreivittären rinnalla vaikkei tämä tervehdittyään häntä sen enempää puhutellut. Hän ei enää ollut niin terveen ja verevän näköinen kuin vuosi sitten. Hillitön, irstas elämänsä kai alkoi nuoruutensa voimia hervaista. Kun metsästysinto ei kasvoja elvyttänyt, näytti hän oikein riutuneeltakin. Huhuttiin hänen niin velkaantuneen, että hän vaivoin toimeenkaan tuli ja että velkojansa armahtamatta hätyyttelivät häntä naimisensa myttyyn mentyä. Se ja paljon muutakin oli kreivittären tiedossa; mutta hän lienee hyvin vähän säälinyt Oxonin vaikeaa tilaa, päättäen kasvojensa ilmeestä, kun Oxon heidän metsästäessään kannustaen hevostaan ehätti hänen rinnalleen ratsastamaan.
— Klorinda, mutisi hän hengästyneenä hampaittensa välistä.
Kreivitär olisi voinut ratsastaa tiehensä vastaamatta, mutta hän hillitsi tulista ratsuaan silmänräpäykseksi ja katsoi Oxoniin.
— Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.
— Oli aika jolloin — — alkoi Oxon.
— Aamulla, sanoi Klorinda, — löysin kirjeen pienestä arkkusesta toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.
— Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja katkerasti naurahtaen.
— Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. — Se poltettiin avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.
— Vaimoa! matki Oxon. — Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!
Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.
— Aivan uusi, hymähti hän, — aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut. Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti salaman nopeudella kiidättämään.
Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni kellonvetimelle ja soitti.
— Anne, sanoi hän, — minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä tänne luokseni.
Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin kirjeen huomattuaan.
— Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. — Joku mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä tulisten hiilten seassa.
Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. — Menkää tavaroitanne kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi hän. — Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.
Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.
— Sisko, sanoi hän, luuletko että — — —
— Luulen, sanoi kreivitär. — Mies, joka ennen minua rakasti, oli sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle, että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen, kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen. Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.
— Niin, mielettömäksi! huudahti Anne — mielettömäksi ja kehnoksi ja katalaksi.
Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. — Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi hän. — Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, — lemmikkisi, John Oxon.
Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.
— Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä sisareksi nimittää, — jos hän on kehno ja katala ja on senlainen aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin ketään muita.
Sillä hän oli rakastanut häntä mielettömästi olematta itse siitä tietoinen ja uskaltamatta katsella hänen kauniita kasvojaankaan, ajatellen häntä vain sisarensa orjana ja sydämensä pohjassa säilyttäen ihmeellisiä salaisuuksia! Nähdessään kirjeen oli hän tuntenut käsialan ja sydämensä alkoi sykkiä pakahtuakseen — sillä hän oli ennenkin nähnyt hänen kirjoittamiansa sanoja.
* * * * *
Kun Dunstanwolde kreivittärensä kanssa palasi takaisin pääkaupunkiin, seurasi Anne mukana. Klorinda tahtoi sen niin. Siellä niinkuin Dunstanwoldellakin valmisti hän hänelle pienen, rauhallisen asunnon. Onnellinen sattuma saattoi Barbaran naimisiin muutaman maalaisherran kanssa, joka oli jäänyt leskeksi monen lapsen kanssa, ja tarvitsi hoitajaa yksinkertaiselle taloudelleen. Hän oli neiti Wimpolen kaukainen sukulainen ja oli hänen kauttaan tutustunut entiseen oppilaasensa, jonka hiljainen, sävyisä luonne näytti tekevän hänet soveliaaksi vaimoksi hänelle. Kaunotar ja ylhäinen nainen ei olisi hänelle soveltunut; hän kun tarvitsi taloudenhoitajaa ja äitiä lapsilleen, ja senlaista toivoi hän tästä nuoresta naisesta, joka oli ahtaissa oloissa kasvanut ja ollut pakotettu kaikenlaisilla tempuilla hankkimaan yksinkertaisimmat vaatteensa ja mukavuutensa.
Anne voi siis lähteä Lontoosen tuntematta omantunnon vaivoja siitä, että sisarensa jäisi yksin maalle. Komea kaupunkitalo, kreivittären palvelijajoukko, pieni musta palvelijapoikansa, joka palveli häntä ja kävelytti hänen sylikoiriaan, pukunsa, jalokivensä ja ajoneuvonsa tuntuivat hänestä niin ihmeellisiltä, mutta sisarelle ne tuntuivat olevan niin sopivia, että hän kummeksien muisteli niitä päiviä, jolloin hän korjaili hänen sänkynsä uutimia ja muutti hänen pukujensa kuosia. Kun hän nyt oli säätynsä mukaisesti, vaikka yksinkertaisesti puettu, niin ei hän enää ainakaan ulkonaisesti kömpelösti eronnut ympäristöstään, milloin hän näyttäytyi sisarensa vieraiden joukossa. Mutta luonteeltaan oli hän yhtä kaino ja arka kuin ennenkin ja vältti mielellään vieraita ihmisiä. Pari kertaa oli hän Klorindan kanssa ajelemassa tämän kuusvaljakkoisissa vaunuissa pääkaupungin loistavaa elämää katselemassa, mutta hän piiloutui vaunujen nurkkaan ujosti ihmetellen kuin maalaistyttö.
— Oikein se oli suuremmoista, sanoi hän ensimmäisen matkansa perästä. — Mutta elä usein ota minua mukaasi, sisko, minä kun olen liian kaino ja halpa ja tunnen, ettei minulla siellä ole mitään tekemistä.
Mutta vaikka hän niin paljon kuin mahdollista pysytteli poissa suuresta maailmasta, niin sai hän kumminkin tietää kaikki sisaren voitot; hän asetti niin, että aina sai nähdä milloin hän lähti kaupungille ajelemaan ja oli aina hänen pukuhuoneessaan, kun kammarineitsyet hänen lähtiessä vastaanottoihin tahi tanssiaisiin hovissa pukivat häntä silkkiin ja koristelivat jalokivillä. Ja näissä tilaisuuksissa niinkuin muulloinkin tiesi hän samanlaisen sokean rakkauden ja ihailun lordiakin elähdyttävän. Lordin hellyys vaimoonsa kasvoi päivä päivältä, puolisonsa ystävällisyyden ja herttaisuuden elvyttämänä.
Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda sisartaankin juhlaan.
— Joskus — aina minä en sitä vaadi — mutta joskus täytyy sinun vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle — melkein yhtä lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle käsittämätön muutos.
Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun. Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi poskille vieno puna — puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon. Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa. Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.
— Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, — mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä mikään vaivaa.
Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.
Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein mies kuin hän koskaan oli nähnyt.
Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset. Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä tummemmiksi ja tulisemmiksi.
Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa irstasten naisten leikkikaluksi.
Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa. Hän seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi, ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen läsnäolostaan.
Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä hänen odottamattomasta ilmestymisestään.
— Armollinen neiti, virkkoi hän, — suokaa anteeksi tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.
Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti vieraasen.
— Herrani, sanoi hän, — minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä tulin tähän — sisartani katsellakseni.
— Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin puolustellen.
— Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, — hänen kauneutensa katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.
Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä ja sukulaisuuteensa. — Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi hän. — Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.
Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi, tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella, jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.
Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.
Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein valtasi Annen.
Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia katselevan.
— Armollinen neiti, virkahti hän, — suokaa anteeksi että viivytän teitä, mutta — — minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, — hän näyttää horjuvan. Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!
Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei enää näkynyt toisten ylitse, — hän oli kaatunut ja makasi kankeana lattialla.
Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.
Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita poistumaan.
— Pois! pois! huusi hän. — Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas puolisoni!
Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis, jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse polvistui.
Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, — herttua oli kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti kun näki lordin kaatuvan.
— Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, — suokaa minun tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa. Suokaa anteeksi.
Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli sisäänpainuneita kasvoja.
— Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. — Edvard, rakas — rakas puolisoni!
Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät kalpenemaan.
Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen — kalmankalpeana mutta silmissä hellää osanottoa.
— Rouva kreivitär, virkahti hän — te olette rohkea nainen. Sielunne tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei enää syki. Jalo elämä on loppunut.
Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka kiirein askelin lähestyi.
Anne piilotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä. Herttua seisoi silmät maahan luotuina. Kreivitär makasi polvillaan sohvan ääressä ja piilotti kauniit kasvonsa kuolleen miehensä rinnoille.