KYMMENES LUKU.
Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
Naimisensa ensi vuosi oli Dunstanwolden lordista kuin autuaallista unta.
— Minusta tuntuu, sanoi hän vaimolleen, — että onneni on liian suuri kauan kestääkseen. Mutta mikäpä sen voisi lopettaa, ellet sinä vain minulta ystävyyttäsi ota pois. Ja minä tiedän sinun olevan kaikkia muita naisia korkeammalla, tiedän ettet koskaan voi muuttua, ellen minä olisi kelvottomampi kuin miksi koskaan sinut saatuani voisin tulla.
Sekä pääkaupungissa että maallakin, johon oli kulkenut kaikenlaisia huhuja hänen elantotavastaan ja asemastaan, herätti lordi aikanaan enin kateutta ja ihmettelyä — kateutta, kun hän oli voittanut niin harvinaisen onnen, ja ihmettelyä kun ylpeä kaunotar, jonka hän vanhoillaan oli vallannut niin monelta kilpailijalta, ei koskaan kohdellut häntä röyhkeästi, vaan aina käyttäytyi nuhteettomasti, ikäänkuin ei hän olisi ollutkaan kaunis ja lahjakas vaan olisi lordilta saanut arvon ja rikkauden. Hän näytti kunnioittavan sekä puolisonsa että omaa asemaansa. Taloaankin hän hallitsi tavalla, joka kreiviä suuresti ilahdutti. Talo oli vanha, sen oli rakennuttanut muuan Dunstanwolde, joka oli kuulu ylellisistä juhlistaan ja meluavista juomingeistaan. Se oli erinomaisen säännöttömästi rakennettu. Juhlahuoneet olivat isoja ja loistavia, etehiset ja portaat komeita; pohjakerrokseen olisi sopinut joukottain palvelijoita, ja siinä oli niin mahdottoman paljon ruoka- ja viinikellareita, että monta pitkää kivikäytävää suljettiin tarpeettomina, niistä kun vain uhkuili kylmää, kosteaa ilmaa niihin käytäviin, joiden varsilla palvelijain huoneet olivat. Dunstanwolden kreivitär antoi itse käskyn noiden käytävien sulkemisesta, kun hän taloudenhoitajattaren kera katseli valtakuntaansa, joka suuresti vaikutti palvelijoihin, se kun antoi aavistaa, että hän korkeasta asemastaan huolimatta oli yhtä käytännöllinen kuin kauniskin ja aikoi pitää silmänsä auki varastamiseen nähden.
— Ravinnostanne ja huoneistanne pidetään hyvää huolta, ja palkkanne saatte pennilleen, sanoi hän palvelijoille, — mutta ensimäinen, joka on huolimaton ja epärehellinen, erotetaan. Minä harjoitan oikeutta — enkä laupeutta.
— Senlaista emäntää heillä ei koskaan ole ollut, sanoi kreivi kun puolisonsa kertoi sen hänelle. — He eivät koskaan ole uneksineetkaan senlaisesta hallitsijattaresta — joka samalla osaa olla niin ankara ja ystävällinen. Mutta eihän toista sinun laistasi, rakkaani, ole olemassakaan. Palvelijat tulevat sekä pelkäämään että jumaloitsemaan sinua.
Vaimonsa hymyili herttaisesti. Säteilevän hymynsä teki hän joskus niin lumoavan suloiseksi.
— Minä en tahdo olla niin ylhäinen, etten samalla voi olla hyvä emäntä, sanoi hän. — Ruokaanne, rakas kreivini, minä kenties en osaa laittaa, enkä huoneitanne lakasta, mutta palvelijain tulee tietää, että minä osaan taloani hallita ja minä aion sitä hallita hyvin.
— Te olette jumalatar! huudahti lordi hänen eteensä polvistuen. — Ja olette itsenne lahjoittanut kuolevaiselle miehelle, joka teitä jumaloitsee.
— Te olette lahjoittanut minulle kaikki mitä minä omistan, vastasi puolisonsa, — te rakastatte minua jalosti ja lämpimästi ja minä olen kiitollinen.
Hänen vastaanottonsa olivat loistavimmat ja suosituimmat pääkaupungissa. Nerot ja kaunottaret vehkeilivät tullakseen kutsutuiksi niihin; ylhäiset naiset ja muotileijonat pyrkivät hänen suosioonsa. Miehensä sukulainen, Osmonden herttua, oli läsnä kun häntä majesteetille esitettiin, ja melkein koko ajan katseensa viipyi hänessä. Sitten meni hän arvokkaan kohteliaasti Dunstanwoldea onnittelemaan ja kehui innokkaasti hänen puolisonsa kauneutta ja ylpeätä ryhtiä ja kiitti sukulaistaan, että hän perheesen oli yhdistänyt senlaiset täydelliset sulot. Siitä hetkestä lähtien saapui hän aina kaikkiin suurempiin vastaanottoihin sukulaisensa talossa, ja oli vieraista enin huomattu. Häntä pidettiin lahjakkaisuuteensa nähden etevimpänä ylimyksenä Euroopassa. Kasvonsa olivat kauniit, ryhtinsä ylpeä ja sivistyksessä oli hän ajastaan paljon edellä.
Siihen aikaan ei ollut tapana, että hänen säätyisensä miehet lahjojaan kehittivät, he kuluttivat vain ikäänsä huvituksissa, mutta hän oli aikaisemmasta nuoruudestaan kehittänyt niitä ja nyt ei hänellä miehuusiällään ollut vertaistaan sivistyksessä ja hienossa käytöstavassa. Hän suosi kirjallisuutta ja taidetta; neroja hän kohteli kunnioituksella ja erityisellä kohteliaisuudella, eikä niiden koskaan tarvinnut hänen vierailuhuoneessaan odottaa. Hovissa tiedettiin hänen olevan kuningattaren suosituimpia, kuningatar sekä rakasti että kunnioitti häntä ja myönsikin sen armollisella suoruudella ja sanoi, ettei kukaan niin hyvin ansainnut sitä kuin hän ja ettei hän vielä ollut nainut siitä syystä, kun ei ollut vertaistaan naista löytänyt. Hänestä ei koskaan liikkunut minkäänlaisia häväistysjuttuja, mutta se ei johtunut siitä, että hän olisi ollut kylmäluontoinen. Ei kukaan mies tahi nainen voinut hänen syvällisiin silmiinsä katsoa, vakaantumatta siitä, että kun rakkaus kerran hänessä heräisi, niin se olisi voimakas ja intohimoinen tahi onnettomuus, jos olosuhteet olivat sille epäsuotuisat.
— Kun hän nyt on päässyt miehuusikäänsä niin hänen olisi aika hankkia itselleen herttuatar, sanoi Dunstanwolden lordi kerran miettivästi vaimolleen. — Se olisi soveliainta ja hän on aina ollut tarkka perheensä arvosta, eikä koskaan jätä tekemättä mitään, mitä hänen velvollisuuteensa perheen päämiehenä kuuluu. Minua kummastuttaa ettei hän mihinkään toimenpiteisiin ryhdy.
— Ei se ole ensinkään outoa, vastasi puolisonsa mustien silmäripsiensä alta katsellen hehkuvia hiiliä liedellä, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena. — Ei siinä mitään outoa ole.
— Miksi ei? kysyi miehensä.
— Hänen vertaistaan kun ei löydy, vastasi hän hitaasti. — Senlaisella miehellä täytyy olla vertaisensa vaimo, muutoin äänetön tuska sydämensä pakahduttaisi, tuska sen olennon heikkoudesta, johon hän olisi yhdistynyt. Tavalliselle naiselle hän on liian voimakas ja jalo. Jos hän senlaisen naisi, niin se olisi samaa kuin leijonan yhdistyminen sakaaliin tai lampaasen. Oi, hän tulisi mielipuoleksi — — mielipuoleksi surusta, ja helmassa lepäävät kädet puristuivat lujasti yhteen, vaikkei sitä kukaan nähnyt.
— Hänellä pitäisi olla jumalatar, elleivät ne olisi niin harvinaisia, sanoi Dunstanwolde hiljaa hymyillen. — Hän saisi minua katkerasti vihata, kun minä, hänen kelvoton sukulaisensa, olen ottanut ainoan.
— Niin, jumalatar pitäisi hänellä olla, sanoi kreivitär taas hitaasti, — eikä ole olemassa muuta kuin naisia — naisia vain.
— Tarkoinhan sinä oletkin häntä huomannut, sanoi miehensä, ihmetellen hänen älykkäisyyttään. — Minusta tuntuu että sinä — vaikka niin vähän olette puhelleet ja niin nykyisin olette joutuneet sukulaisiksi — kumminkin olet paremmin tarkannut ja ymmärtänyt häntä kuin me muut.
— Niin, minä olen häntä tarkannut. Hän on senlainen mies, jota täytyy huomata ja minulla on tarkka silmä. Sen sanottuaan nousi Klorinda kuin voimakkaan tunteen pakottamana seisalleen ja seisoi suorana ja upeana tulen edessä hämärässä — tämä puhelu kun tapahtui illan suussa. — Hän on mies, sanoi hän, — hän on mies! Hän on senlainen kuin Jumala tarkoitti miehen olemaan. Ja jos miehet yleensä olisivat senlaisia, niin löytyisi heille puolisoiksi vertaisiaan jaloluontoisia naisiakin, jotka maailmalle lahjoittaisivat heidän kaltaisiaan miehiä. Ja ellei hämärä olisi häntä ympäröinyt, niin olisi miehensä nähnyt miten veri syöksyi hänen kasvoihinsa, joista purpurahohde levisi valkoiselle kaulalle asti.
Elleivät muut sitä tienneetkään, niin herttua itse kumminkin tiesi Klorindan häntä tarkanneen, vaikka hän aina herttuaa kohteli arvokkaimmalla suloudellaan. Siitä hetkestä asti, kun hän lumottuna näki Klorindan leveissä tammiportaissa ja kumartui ottamaan hänen seppeleestään jalkainsa juureen pudonnutta ruusua, oli hän katsellut häntä toisella tavalla kuin muut miehet ja tiennyt, että jos hän olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, niin olisi Klorinda ollut hänen. Ja joka kerran hänet kohdatessaan syöpyi tuo ajatus yhä syvemmälle sieluunsa. Hän oli liian jaloluontoinen ja hienotunteinen tekemään itselleen selkoa siitä, että hän Klorindassa ensi kerran oli tavannut vertaisensa naisen; mutta asian laita oli kumminkin niin — tahi olisi voinut olla niin, jos kohtalo olisi muualle asettanut hänen nuoruutensa ja jos jalo äiti olisi ollut häntä kasvattamassa ja valvomassa. Kun hän näki hänet hovissa, ihailijain ympäröimänä, kun hän näki hänet hallitsijattarena ja emäntänä puolisonsa kodissa miellyttävällä tavallaan heidän yhteisiä vieraitaan kohtelevan, kun hän kaikkein katseiden seuraamana ajoi hänen ohitsensa vaunuissaan, niin hänen sydäntään viilsi ja se tuntui sitä tuskallisemmalta kun kunniantuntonsa vaati häntä tunnettaan tukahduttamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaisia alhaisia ajatuksia Klorindasta, hän ylenkatsoi saastuttaa sieluaan kevytmielisellä intohimolla. Hän oli hänelle vain se nainen, joka olisi voinut olla hänen rakastettu puolisonsa ja herttuattarensa, joka olisi voinut auttaa häntä sukunsa kunniaa ja traditsioneja ylläpitämään, ja jonka ihanuus, voima ja lahjakkaisuus olisivat menneet perinnöksi hänen lapsilleen, jotka siten syntymästään asti olisivat olleet taivaan suoman korkean säätynsä vertaisilla ominaisuuksilla varustetut. Näitä hän ajatteli hänet nähdessään eikä mitään muuta, josta olisi ollut Klorindalle vähemmän kunniaa. Ja Klorindan silmistä näki hän hänenkin tarkanneen häntä. Kun he toisiaan tervehtivät näki hän Klorindan suurista, kauniista silmistä, että hän, jos kohtalo olisi sen niin asettanut, olisi ymmärtänyt kaikki hänen ajatuksensa ja kunnianhimoiset tuumansa ja auttanut häntä korkeita päämaalejaan saavuttamaan. Hän tiesi hänen nyt jo ymmärtävän häntä, vaikka he niin harvoin tapasivat, ja silloinkin aina puhelivat vain sukulaisten tavalla, joiden toisilleen tulee osottaa kaikkea mahdollista kunnioitusta. Hän vieraili harvoin Dunstanwolden lordin talossa, ainoastaan milloin poissaolonsa olisi kummastusta herättänyt tuli hän sinne. Sukulaisensa piti hänestä ja osotti hänelle erityistä kohteliaisuutta, vaikka hän oli häntä paljon vanhempi. Toisinaan koetti hän viekotella herttuaa tuttavallisempaan seurusteluun, mutta vaikkei tämä koskaan osottanut kylmyyttä tahi vastahakoisuutta osasi hän kumminkin kohteliaalla tavalla kiertää läheistä seurustelua.
— Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään, sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. — Puolisoni olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.
Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.
— Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen, vastasi hän. — Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva kreivitär.
Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.
— Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset miehet, sanoi Klorinda. — Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse tahdotte.
— En voi, vastasi herttua vakavasti, — en voi niinkuin tahtoisin.
Siinä kaikki.
Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa kaupunkiin.
Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.
— Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi Dunstanwolde vaimolleen. — Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita — paitsi palvelijaanne, jatkoi lordi hellästi; — mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi, ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.
— En minäkään sitä tahtoisi, vastasi Klorinda. — Mutta minä en pidä hänestä, enkä toivo hänen usein käyvän.
Oxonin naiminen Länsi-Indiassa rikkauksia omistavan perintöläisen kanssa oli mennyt myttyyn. Koko kaupunki tiesi sen, sitä ihmeteltiin ja siitä juoruttiin, kun ensimältä oli luultu neidin olleen häneen hyvin ihastuneen ja puhuttu että he kohtakin häitään viettäisivät, josta Oxonin velkojat olivat kovasti ihastuneet, toivoen hänen vaimonsa rikkauksilla maksavan heidän saataviaan, joista eivät olleet toivoneet penniäkään enää näkevänsä. Mutta sitten huhuttiin, ettei perintöläinen olisi ollutkaan niin rakastunut kuin ensin luultiin, vaan että hän oikeastaan olikin toiseen rakastunut ja oli sitä paitsi kuullut John herrasta senlaisia juttuja, joista voi päätellä, ettei se nainen, joka hänet miehekseen sai, tulisi onnelliseksi.
Kun Dunstanwolden lordi vei morsiamensa pääkaupunkiin, jossa yhä uusia voittoja heti tuli hänen osakseen, kun hän sytytti kaikki sydämet ja kaikki yhdestä suusta häntä kiittivät, katseli Oxon herra häntä etäältä niissä loistavissa seuroissa, joissa hän kuningattarena hallitsi. Klorinda aina käyttäytyi kuin hän ei olisi häntä nähnyt, tahi niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän suvaitsi ensi kerran puhutella häntä eräissä kutsuissa, jossa hän ahdingon takia joutui häntä niin lähelle, että pukunsa hiipasi häntä. Oxonin palava katse oli häneen kiintynyt, ja hänen siitä ohitse astuessa henkäsi hän niin syvään, että Klorinda kuuli sen, hän kääntyi hitaasti ja katsoi Oxonia kasvoihin. — Te ette mennytkään naimisiin, sanoi hän.
— En, Teidän armonnehan sen tekikin, vastasi Oxon matalalla, katkeralla äänellä.
Klorinda hymähti.
— Minä olisin sen kaikessa tapauksessa ennemmin tahi myöhemmin tehnyt, vastasi hän; — aviosääty ansaitsee kunnioitusta. Minä neuvoisin teitäkin siihen rupeamaan.