YHDEKSÄS LUKU.
Rehellinen kauppa.
Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä, hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty. Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella, mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan voittoretkeksi. Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita, viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin perehtyneitä. Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha, mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan mitättömiksi. Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat, kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys. Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä joskus melkein pyörrytti häntä.
Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan, jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.
Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla, uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua onnen myötäisenä ollessa.
Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään, ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia. Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun, joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille oli hän jumaloittu puoliso.
— Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla tapana kunnioittavan hellästi sanoa. — En tiedä millä tänlaisen onnen olen ansainnut.
— Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran, päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo — Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten — ja kumartui suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.
Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään, meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.
Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän ja tuijotti häneen hämmästyneenä.
— Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. — Mitä asiaa sinulla on? Kunniani kautta — sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa — vai oletko tullut hulluksi?
Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
— Minä tulin — minä tulin — rukoilemaan sinua! — Siskoni — Klorinda, ole kärsivällinen kanssani — kunnes rohkeuteni palajaa! vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.
Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan vetäistessään pois hameensa.
— Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, — se olisi paha enne.
Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.
— Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, — ei ole vielä myöhäistä.
— Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. — Mikä — ole hyvä ja selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.
— Ei ole liian myöhäistä — katua ja kääntyä, virkkoi Anne.
— Mitä — mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.
— Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. — Sen ei pitäisi tapahtua.
— Hupakko! huudahti Klorinda. — Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden kreivittäreksi? — hän naurahti katkerasti.
— Mutta se ei saa tapahtua — se ei saa? vaikeroi Anne. — Minä — tiedän — minä tiedän sisko — —
Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla, voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.
— Katso minuun, sanoi hän. — Minä tahdon että vakavasti katsot minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot. Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.
Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.
— Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.
— Minä en voi — minä en uskalla! nyyhki hän.
— Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä — — mutta se — se nuori aatelismies — joka sinua niin suuresti rakasti — —
— Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.
— Hän, joka oli niin kaunis — — vaaleine kiharoineen ja komeine ryhtineen — — —
— Hänkö, jota ikkunasta tähystelit ja johon rakastuit, sanoi Klorinda taas naurahtaen. — John Oxon! Hän olisi voinut sinun laistasi säästää, onhan hänellä muutoinkin jo kylliksi uhreja.
— Mutta hän rakasti sinua! huusi Anne valittaen, — ja sinäkin — sinäkin, sisko — muutoin — muutoin — — nyyhkytykset tukahduttivat äänen, Klorinda laski hänet irti ja oikasihe suoraksi.
— Hän ei minusta mitään tahdo — — enkä minäkään hänestä, sanoi hän kummallisen ankarasti. — Meillä ei enää ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Nouse ylös ellet tahdo tulla heitetyksi käytävään.
Klorinda kääntyi taas peilin eteen kiinnittämään päähänsä diadeemia, joka oli irtaantunut Annen koettaessa riuhtaista irti. Anne puoleksi istui, puoleksi polvistui lattialla ja tuijotti Klorindaan epätoivoisilla, kyyneleisillä silmillä.
— Elä nyt enää ole siellä polvillasi, sanoi sisarensa käskevästi, — tule tänne.
Anne totteli käskyä ja hoippuroi ylös. Hän näki peilissä loistavan kuvan, mutta Klorinda ei suvainnut häneen kääntyä puhuessaan, laittelihan vain hohtokivikoristetta tukassaan.
— Kuuleppas, Anne sisko, sanoi hän. — Minä ymmärrän sinua paremmin kuin luuletkaan. Typerä hupakko sinä olet, mutta sinä rakastat minua ja minäkin pidän sinusta hiukan — omalla tavallani. Sinun mielestäsi minun ei pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota et luule minun voivan rakastaa siinä määrässä kuin nuorempaa ja kauniimpaa miestä. Tyttömäiset rakkauden unelmasi panevat pääsi sekaisin. Minä rakastan lordi Dunstanwoldea yhtä paljon kuin ketä toista hyvänsä ja enemmän kuin useampia muita — sillä minä en häntä vihaa. Hän omistaa kauniin tilan ja on ylimys — ja jumaloitsee minua. Annettuani lupaukseni hänelle myönnän silmänräpäyksen ajan nähneeni toisen miehen, joka kenties — — mutta se oli vain aivan hetkellistä ja on nyt jo ohitse. Silloin oli jo myöhäistä. Jos kahta vuotta ennemmin olisi tavattu, niin ei olisi käynyt näin. Lordi antaa minulle rikkautta, arvoa ja loistavan elämän hovissa. Minä annan hänelle, mitä hän kaikesta sielustaan himoitsee — oman itseni. Se on rehellinen kauppa ja minä aion puolestani rehellisesti sopimuksen täyttää. Minulla ei ole minkäänlaisia hyveitä — mistäpä minä ne olisin saanut. Tarkoitan, ettei minulla ole naisellisia hyveitä, mutta minulla on muuan hyve, joka usein — vaikka ei kumminkaan aina — kunnostaa miehet. Minä näet en ole kurja petturi, minä pidän sanani, kun kerran olen sen antanut. Sinä pelkäät minun katkeroittavan vanhan lordin elämän. Ole huoletta sen suhteen. Hän saa elää rauhassa, minä en aio hänelle minkäänlaisia kärsimyksiä saattaa. Hän saa rehellisesti sen, mistä hän maksun suorittaa. Minä en aio häntä pettää, niinkuin heikommat naiset miehiään pettävät; sillä hän maksaa — — ukko parka — hän maksaa.
Ja katse yhä peiliin kiintyneenä osotti hän sormellaan ovea, josta sisarensa oli tullut, ja käskevää liikettä totellen hiipi Anne hiljaa tiehensä.