KAHDEKSAS LUKU.
Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla, mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia ja tiedusteli heidän terveyttään.
Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen. Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä perheensä kanssa.
Tästä kunniasta oli hän niin säikähtynyt, että kasvonsa olivat aivan kalpeat ja hän näytti niin rumalta, jotta Jeoffrey herra hänet nähdessään rypisti otsaansa ja matalalla äänellä torui Klorindaa, joka oli antanut hänen tulla sinne.
— Luvallanne, armollinen herra, minä tiedän itse parhaiten, miten minun tulee menetellä, vastasi Klorinda yhtä hiljaa, mutta katse liekehti. — Häntä on tarkoin opetettu.
Ja niin häntä olikin ja neiti Wimpolea myös ja kaiken aikaa kun John Oxon herra oli vierailemassa, täytyi heidän tarkoin muistaa hyvin osaansa näytellä. Kaksi viikkoa viipyi hän ja ratsasti sitten hilpeänä takaisin pääkaupunkiin. Kun Klorinda neiti kukkaissalongin kynnyksellä syvään niiasi hänelle jäähyväisiksi, niiasivat sekä Anne että neiti Wimpole askeleen päässä hänen takanaan.
— Nyt kun hän on mennyt matkaansa, ja te olette osottaneet voivanne mieleisesti palvella minua, sanoi hän kääntyen heihin kun hevosten kavioiden kalke herkesi kuulumasta, — niin minua ei huoleta jos hänelle jonakuna päivänä pistää päähän tulla takaisin. Hän ei saanut mukaansa paljoa, josta kerskailisi.
Maailma luulikin todella, että Klorinda oli pitänyt häntä lujissa ohjaksissa. Jos hän oli tullut sinne huokailevana rakastajana, niin jokainen kreivikunnassa tiesi, että häntä oli hyvin vähän suosittu. Klorinda oli monasti kutsunut vieraita taloon ja jokainen tiesi miten hän häntä kohteli. Hän osotti hänelle ylpeää kohteliaisuutta niinkuin isännän tyttären sopikin, mutta terävä kielensä ei säästänyt häntä, ja kun ivansa joskus oli purevampaa kuin tavallisesti, huomattiin herra Oxonin vavahtavan, vaikka hän silloinkin aina osotti ritarillista kohteliaisuutta. Muutamat olivat olleet huomaavinaan hänen silmissään rakkauden hehkua, katseensa kiintyessä Klorindaan milloin ei luullut kenenkään häntä huomaavan, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän taas äkkiä tointui ja kääntyi pois.
Parin kuukauden ajalla oli Klorinda koettanut kiivasta luontoaan hillitä, kun hän huomasi etunsa hienona naisena vaativan sitä. Hänen kammarineitsyensä Rebecka hengitti keveämmin häntä pukiessaan ja kertoi muillekin palvelijoille nykyisestä paremmasta olostaan.
Mutta kahden päivän kuluttua vieraan lähdöstä joutui hän senlaiseen vihan vimmaan, jommoista tuskin Rebeckakaan lienee kokenut, ja syynä siihen oli aivan vähäpätöinen asia, mutta kenties se toisaalta oli arvokaskin, se kun näet koski hänen kauneuttaan.
Hän istui toalettipöytänsä ääressä ja kammarineitsy harjasi juuri hänen pitkää tukkaansa yöksi. Neiti Wimpole oli tullut huoneesen jotakin käskyä täyttämään ja odottaessaan katseli hän lattialle valuvaa mustain kiharain paljoutta ja huomasi silloin jotakin, joka sai hänet vavahtamaan ja typeryydessään huudahtamaan:
— Armollinen neiti! Armollinen neiti!
— Mitä nyt? kysyi Klorinda suuttuneena. — Te säikäytätte minua!
— Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara, armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.
Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.
— Poissako? huusi hän. — Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!
Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.
Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.
— Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä — sen kirottu, katala luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä minulle virkkaa.
Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.
— Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.
— Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole.
— Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää — se ei ole soveliasta.
Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti
Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.
— Kirottu soveliaisuutesi — ja kirottu saat itsekin olla! Mene tiehesi — menkää molemmat — pian pois silmistäni!
Molemmat naiset pakenivat nyyhkyttäen ovesta ulos.
Monta päivää sen perästä hän murjotti suuttuneena ja tyttö parka teki parastaan peittääkseen tuhopaikkaa kammatessaan. Kyökissä vannoi hän olevansa viaton, vaikka hän kyllä oli saksilla leikannut poikki muutaman nauhan päähineestä, mutta ei hän ollut hiuskarvaakaan katkaissut.
— Jos hän olisi toisenlainen, niin vannoisinpa jonkun kavaljeerin sen häneltä varastaneen, arveli tyttö, — mutta eihän ne pääse häntä niin lähelle. Eikä viiden jalan pituisista hiuksista, kun ne ovat päälaelle ruunuksi muovailtu, niinkään helposti kiharaa leikata vaikka aivan vieressäkin seisoisi.
Kului kaksi vuotta. Kaunis Klorinda neiti yhä vaan teki valloituksia maalla, kun Jeoffrey herralla ei ollut varoja viedä häntä pääkaupunkiin. Raha-asiansa sekaantuivat yhä enemmän, ja hän oli siihen määrään velkaantunut, että hänen väliin oli vaikea hankkia talouteen tarvittavat vähät rahat.
Yhä enenevällä uteliaisuudella ja kiihkolla seudun aateli keskusteli Klorinda neidin tulevaisuudesta. Mitenkään sitten kävisi, ellei hän pääsisi suureen maailmaan loistamaan kauneudellaan ja älykkäisyydellään eikä saisi panna näytteille harvinaista sulouttaan siellä, jossa olisi rikkaita ja ylhäisiä sulhasia. Tähän asti ei hän ollut suvainnut suostua tarjouksiin ja luultiin hänen syystä tahi toisesta estäneen Dunstanwolden lordinkin kosintaa. Oli kumminkin aivan huomattavaa että lordi oli häneen hyvin ihastunut ja arvoituksena oli miksi hän ei jo ollut Klorindaa kreivittärekseen tehnyt. Siitäkös juttua riitti. Eräät väittivät että lordi Klorindan kauneudesta ja mielistymisestään huolimatta oli varovainen ja odotti, toiset taas että Klorinda itse oli asian niin järjestänyt siitä syystä, että hän ensin tahtoi julkisesti maailmalle näyttää täydellisesti valloittaneensa John Oxon herran, ennenkuin hän päätti suostua ylhäisemmän sulhasen kosintaan. Muutamat luulivat että Klorinda, ylpeydestään ja kunnianhimostaan huolimatta kyllä menisi naimisiin Oxon herran kanssa, jos tämä häntä kosisi, mutta Oxon oli muka niin kiintynyt huvituksiin ja iloiseen pääkaupungin elämään, ettei hän niistä halunnut luopua voittaakseen kaunotarta, jolla ei ollut perintöä tiedossa. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista varallisuutta, ja senkin vähän mitä hänellä oli tuhlasi hän ruhtinaallisesti. Sillä hän oli maineensa perustanut ja tullut kuuluisaksi ylhäisten piireissä.
Usein hän kumminkin vieraili sukulaisensa Eldershaven luona, ja Jeoffrey herra oli aina hyvällä tuulella milloin sai hänet toverikseen viekotelluksi. Silloin neiti Wimpole ja Anne aina olivat vahdissa. Klorinda ei suvainnut heidän tätä velvollisuuttaan laiminlyövän ja vihdoin neiti Wimpole niin tottui tähän valppauteen ettei enää yhtään arkaillut, mutta Anne ei vaan siihen perehtynyt. Hän oli aina niin kalpea ja ruma kun Oxon herra oli talossa ja katseli hänestä Klorindaan surullisella ihmettelyllä ja kainolla ihailulla. Joskus sattui kun katseensa kiintyi John Oxon herraan, että kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi, pari kertaa vieras sen huomasi ja hymyili kun Anne ujostellen loi silmänsä maahan, hän kun piti tätä valloitustaan arvottomana.
Eräänä päivänä metsästämässä ollessa kulki miesmieheltä huhu, jota Jeoffrey herra heti sen kuultuaan riemastuneena nelisti tyttärelleen ilmoittamaan.
— John Oxon on viekas veitikka, virkahti hän ilonen hymy punakoilla kasvoillaan. — Hän kävi meillä tällä viikolla, me olemme hyvät ystävät ja toverukset eikä hän ole sanaakaan hiiskunut siitä, josta koko maailma nyt lörpöttelee.
— Hän on oppinut suutaan hallitsemaan, sanoi Klorinda sen enempää kyselemättä.
— Helkkarissa! Naimistaanhan hän on niin salannut, huudahti Jeoffrey herra. — Eikä sitä asiaa voi kauan omana tietonaan pitää. Sanotaan hänen kohtakin naimisiin menevän. Armollinen äiti rouva on hänelle keksinyt vasta kaupunkiin tulleen, rikkaan kaunottaren. Hän kuuluu paitsi rikkauksiaan Englannissa Länsi-Intiassakin omistavan suuret tilukset. Koko maailma piirittää häntä, mutta kun Jack poika pääsi häntä huokaillen kumartelemaan ja hänelle runoja kirjoittelemaan, niin sieppasi hän hänet heti toisilta.
— Alkaa jo olla aika, että hän nai jonkun, joka voi hänen velkansa maksaa ja velkavankilasta pelastaa, johon hän taitaa olla joutumaisillaan, virkahti Klorinda. Jeoffrey herra vilkasi katsoa häneen hieroen punaista leukaansa.
— Minusta olisi ollut mieluista, että sinä Klo, olisit taipunut häneen, sanoi hän; — ja että varallisuussuhteennekin olisivat paremmin käyneet yhteen. Poika miellyttää minua, ja teistä olisi tullut komea pariskunta.
Klorinda neiti nauroi, istui suorana satulassa eikä silmääkään räpäyttänyt vaikka päivä paistoi hänelle suoraan silmiin.
— Varallisuussuhteemme sopivat mainiosti, sanoi hän, — minä kun olen kerjäläinen ja hän tuhlari. Kas tuossa tulee lordi Dunstanwolde.
Lordin ihastuneista silmistä näytti aurinko sentähden niin säteilevän kirkkaasti Klorindaan paistavan, että hän oli taivaasta tullut jumalatar, jonka käskystä sitä tulvaili alas.
Neiti Wimpole oppilaineen keskustelivat myöskin tuosta John Oxon herran naimisjutusta.
— Minä en voi sitä huhua uskoa, selitti neiti Wimpole, — sillä jos mies milloinkaan on ollut rakastunut, niin oli hän Klorinda neitiin, vaikka hän pyrki sitä salaamaan.
— Mutta Klorinda, änkytti Anne kalpeana ja liikutettuna, — Klorinda kohteli häntä aina ylenkatseella eikä suvainnut häntä lähelleen. Minä — minä olisin toivonut hänelle ystävällisempää kohtelua.
— Ei hän koskaan miehiä ystävällisesti kohtele, sanoi neiti Wimpole.
Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei — olihan niitäkin, jotka sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu, — mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan sen varmempaa tiennyt.
Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat vain naisten tuumia. Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin, eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä kosijoista.
— Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. — Kahdeksan vuotiaana tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.
Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi. Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti kummastuneena.
— Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. — Silmäsi ovat kuin vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?
— En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko. Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä tarkastanut.
— Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. — Ethän sinä ole sairas.
— En — en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna — anna anteeksi!
Klorinda naurahti.
— Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on? Voisinhan yhtähyvin pyytää sinulta anteeksi, että olen yhtä täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.
Anne nousi tuoliltaan, riensi sisaren luo, polvistui hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.
— Sisko, sanoi hän, — kukapa sitä uneksikkaan, että sinä anteeksi antamusta tarvitseisit. Minä rakastan sinua niin, että kaikki mitä sinä teet tuntuu minusta oikealta — kaikki, mitä ikään tehnetkin.
Klorinda laski ylpeän näköisenä valkoiset kätensä ristiin päälaelle ja katsoi sisareen kauniilla silmillään.
— Kaikki mitä minä teen, sanoi hän hitaasti kopealla itseluottamuksella, — kaikki mitä minä teen, on oikein — itseni suhteen. Luuletko niiden lakien minuakin vallitsevan, joita muut naiset orjailevat ja joista he valittavat, kun heillä ei ole rohkeutta niitä rikkoa vaikka kuinka mielensä tekisi. Minä olen itselleni laki — ja joillekuille muille myöskin.
Oli kesän ensi kuukausi ja samana iltana oli taas syntymäpäivätanssiaiset, joissa nuori kaunotar kaikki silmät lumoisi. Ja hän, jonka kunniaksi niitä nyt pidettiin ja joka nyt tuli täysi-ikäiseksi, peri vanhan nimen ja tilan ja oli aikaisin jäänyt orvoksi. Sitä paitsi hänellä oli ylhäisiä sukulaisia. Hänen perheensä oli näet heimoa Osmonden herttualle, joka oli Englannin rikkaimpia ja mahtavimpia ylimyksiä, hänen hallussaan oli yksi maan vanhimpia herttuakuntia ja sitä paitsi komeita hoveja ja esi-isänsä olivat olleet mainehikkaita. Herttua oli myöskin Dunstanwolden lordin etäinen heimolainen. Näihin tanssiaisiin ilmestyi John Oxon herrakin taas monesta ajasta.
Hän saapui iloiseen seuraan vasta jotenkin myöhällä. Mutta sitä ennen oli eräs henkilö tavannut hänet, vaikkei kukaan kuolevainen siitä tiennyt.
Wildairs Hallen rappeutuneilla tiluksilla oli muuan ruusutarha, joka ennen oli ollut talon naisten ylpeytenä ja ilona. Mutta siitä oli kulunut pitkä aika; nyt se oli yksinäisenä erämaana, jossa ruusuja kasvoi vain siitä syystä, että Jeoffrey herran puoliso vainaja oli niitä rakastanut ja Anne ja Barbara omin käsin niitä hoidelleet lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa aikoina. Mutta viime vuosina hekin olivat sen unhoittaneet tahi olivat kenties väsyneet sitä hoitamaan kun heillä ei ollut puutarharenkejä karkeampaa työtä siellä toimittamaan. Siellä oli korkeita häkkejä ja kiemurtelevia, ruohottuneita polkuja. Voimakkaammat pensaat kasvoivat sotkuisina ryhminä ja kukkivat rikkaruohon seassa, aremmat lajit heikkonivat vuosi vuodelta ja heittivät kukkimisen. Pitkät oksat kasvoivat maata pitkin, varomattomain jalkain poljettavina, mutta moneen kuukauteen ei kukaan ollut jalkaa sinne astunut, se sai olla ihanana erämaana.
Ruusutarhan keskellä seisoi vanha rikkonainen päiväkello, jota upea punakukkainen ruusukiehkura rohkeana kierteli. Unhoituksesta ja huonosta hoidosta huolimatta loistivat punaruusut päiväpaisteessa.
Ja vaikkei täällä kukaan koskaan käynyt, näytti nurmi vanhan, ruusuilla koristetun päiväkellon ympärillä tallatulta ja tuon nuoren perintöläisen syntymäpäiväaamuna seisoi siellä joku kirkkaassa päiväpaisteessa ikäänkuin odottaen.
Odottaja oli itse Klorinda neiti. Hänellä oli yllään valkoinen aamupuku. Hän oli majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ja muistutti enemmän jumalatarta kuin kuolevaista naista. Päiväkellon päälle on hän kerännyt suuren joukon purpuraruusuja, joista seppelettä sitoi. Hän kantoi päätään pystymmässä kuin tavallisesti, mutta silmissä, joita hän piti ruusuihin luotuina, vilkkui kummallinen hymy, se väikkyi täyteläisillä huulillakin, jotka olivat ruusuja punaisemmat. Kenties neiti Wimpole juuri tuota hymyä vapisi, sillä siinä ei ollut ystävällisyyden eikä hellyyden vivahdustakaan.
Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa, eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.
Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki, ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli John Oxon herra.
Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi. Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen. Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut, katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.
— Miksi tänne tulitte? kysyi hän.
— Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon vastaukseksi.
Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan silmiin.
— Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, — ja vielä enemmän halusin teitä nähdäkseni.
— Ja minä, alkoi Oxon, — minä tulin — — —
Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua — aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.
— Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, — enemmän näkemään kuin kuulemaan minua. Te erehdyitte.
— Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. — Minä olin kylliksi älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.
Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.
— Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. — Vasta minut nähtyänne, ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus — teiltä — mutta ei kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut saattaa miehen mielettömäksi. — Te tulitte näkemään itkevää, sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa kohottaisi katseensa taivaasen — ja teihin — rukoillen ja vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän ja tahdoitte minunkin senlaisena nähdä — jalkainne juuressa huutamassa, että olisin hukassa — ijäksi hukassa. Sitä te odotitte! Mutta te erehdyitte.
Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui sydäntä ja omaatuntoa — hän kun lapsuudestaan oli kasvanut juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa — ja kuinka perinpohjin hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen salaman tavalla.
— Saakelia! huudahti hän peräytyen. — Tehän ette olekkaan nainen!
Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä
Oxoniin kiintynyt.
— Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. — Mutta minä olenkin nainen — nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat — — sentähden että he miestä rakastavat — — sentähden kun he hänen rakkautensa kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.
Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.
— Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda — jos puheessa on perää?
— Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi taaskin katse ja sydän hehkua.
— Se ei voi liian pian tapahtua, sanoi Klorinda kääntyen häneen ja molemmin käsin pidellen seppelettä kuin kruunua korkealla päänsä päällä. Ympärillä kimalteli päiväpaiste — koko hänen olentonsa näytti liekehtivän riemullisessa sädeloistossa, joka Oxonin silmiä häikäsi. Tuokion perästä laski hän seppeleen päähänsä, jota se ympäröi kuin kuningattaren diadeemi.
— Te tulitte minua näkemään, sanoi hän leimuavin silmin; — minä käsken teitä nyt katsomaan minua — katsokaa nyt miten suru on kasvojani kalventanut näinä viimeisinä kuukausina, ja miten murhe minua painaa. Katsokaa minua tarkoin, jotta muistaisitte!
— Minä näen, vastasi Oxon melkein vaikeroiden.
— Hyvä, sanoi Klorinda, ylpeästi osottaen edessään kiemurtelevaa polkua — menkää siis — menkää takaisin jalopeuran luolaanne!
* * * * *
Tanssiaisissa iltamilla kantoi Klorinda päässään ruususeppelettä. Itse hän oli tuon hiuskoristeen keksinyt eikä muilla naisilla senveroista ollut. Se kaunisti häntä ja teki hänet majesteetillisen näköiseksi, aivan niinkuin silloinkin kun hän sen ensi kerran päähänsä asetti. Kun hän astui sisään, kääntyivät kaikki silmät häneen, ja kun hän isänsä rinnalla nousi leveitä tammiportaita, jotka olivat maan kuulut leveydestään ja uhkeudestaan, kuului vierasjoukosta ihmettelevää sorinaa. Vieraat tunkeilivat alhaalla etehisessä, ja kaikkein silmät seurasivat Klorindaa. Ylhäällä olevassa etehisessä asteli myöskin vieraita, ne puhelivat keskenään ja katselivat portaissa tulijoita.
— Neiti Wildairs, mutisivat he Klorindan nähdessään. — Klorinda, jumalain nimessä! huudahti eräs vanhanpuoleinen herrasmies toverilleen. — Ja vieläpä ruusuilla kruunattuna! Tuon kauniin äkäpussin päässä ne näyttävät säteileviltä jalokiviltä.
Portaiden yläpäässä seisoi muuan herra, jonka Klorindan ensi näkeminen siihen paikkaansa lumosi. Hän oli kasvultaan pitkä, ryhtinsä oli majesteetillinen ja hänellä oli päässä vaaleakutrinen valetukka. Pitsinsä ja koruompeluksensa olivat kalliita taideteoksia ja rinta välkkyi ritarimerkkejä. Klorinda ei häntä huomannut, mutta kun hän ehti portaiden yläpäähän ja käänsi kasvonsa niin, että vieras herra ne näki kaikessa ihanuudessaan, väistyi hän takaperin. Samassa Klorindan seppeleestä irtautui ruusu, se putosi vieraan jalkain juureen. Veret vaihtelivat hänen kasvoissaan, kun hän kumartui kukkaa ottamaan. Mutta Klorinda neiti näki vain Dustanwolden lordin, joka vierasjoukon läpi tunkeutui häntä tervehtimään. Klorinda tervehti häntä säteilevällä hymyllä ja katseensa pani lordin silmät loistamaan.
Kun Klorinda oli tervehtinyt isäntäväkeä ja onnitellut nuorta perillistä, tuli lordi hänen luokseen ja kuiskasi hänelle hiljaa ja lämpimästi:
— Tänä iltana, armollinen neiti, kai suvaitsette lupanne mukaan vastata minulle?
— Viekää minut johonkin, jossa parin silmänräpäyksen ajan saamme olla kahden, kuiskasi Klorinda.
Lordi vei hänet muutamaan tyhjään sivuhuoneesen, siellä polvistui hän ja suuteli hänen valkoista kättään hellästi ja tulisesti kuin nuorukainen.
— Elkää antako minun kauan odottaa! Olkaa armollinen! Liiaksi monta kuukautta on jo hukattu.
— Teidän ei tarvitse ainoatakaan tuntia odottaa — ei ainoatakaan, vastasi Klorinda. Ja kun lordi siinä polvistuneena suuteli hänen kättään äänettömällä ihailulla, katseli hän säteilevillä silmillään ruusudiadeeminsa alta lordin harmenevaa päätä, ja katse oli niin kummallisen surullinen.
Tunnin kuluessa tiesi koko seura jo tapauksesta. Nuoremmat miehet katselivat lordiin murhaavasti, ja vanhemmat näyttivät kateellisilta ja juroilta. Naiset kuiskailivat, että he kyllä aikoja ennen olivat asian arvanneet ja ihmettelivät että se nyt vihdoinkin tapahtui. Kuin kuninkaallinen morsian astuskeli Klorinda tulevan puolisonsa taluttamana huoneesta huoneesen.
Kun hän kaikkein katseiden seuraamana ja kukoistuksensa loistossa kierteli tanssisalia, astui John Oxon herra sisään ja pysähtyi oven suuhun. Hän oli hymyilevän ja simasukaisen näköinen kuin tavallisestikkin, ja kun Klorinda tuli hänen läheisyyteensä, kumarsi hän syvään ja Klorinda niiasi vieläkin syvempään.
Seuraavassa huoneessa vei sulhonsa hänet erään herran luo, jonka ympärille kokonainen seura oli kokoutunut. Se oli tuo pitkä muukalainen, vaaleine kikaratukkineen ja kiiltävine ritarimerkkineen — hän joka peräytyi nähdessään Klorindan portaissa. Punaruusu oli vielä hänen kädessään, ja kun katseensa sattui seppeleesen, punastui hän.
— Kunnioitettu sukulaiseni, Osmonden herttua, esitti lordi. —
Teidän korkeutenne — tässä on tuleva puolisoni.
Ja kun muukalaisen tummat, säkenöivät silmät kumartaessaan kohtasivat Klorindan katseen, täytyi tämän ensi kerran elämässään luoda katseensa maahan, ja sydämensä sykki rajusti kunnioittavasti tervehtiessään.