SEITSEMÄS LUKU.
Mitä kuutamossa tapahtui.
Tästä hetkestä pitäen oli Annen elämä hiukan vaihtelevampaa. Hänestä itsestään tämä muutos tuntu hyvin suurelta, vaikka se muista oli vähäinen. Hellä luontoinen hän oli ja kotitoimia harrastava nainen, hän olisi ollut parhain vaimo ja äiti, jos kohtalo olisi hänet siksi määrännyt. Hänen luonnolliset ominaisuutensa pääsivät nyt osaksi käytäntöön sisarelle tekemänsä palveluksen kautta, ja tämä sisar oli hänen sielunsa hallitsijatar. Rikkonaiset uutimet parsi ja paikkaili hän erinomaisen taitavasti. Ne tunnit, jotka hän vietti sisarensa huoneessa, olivat hänestä melkein yhtä pyhät, kuin jos hän olisi ne rukouksiin käyttänyt, tahi niinkuin hetket ovat nunnille, jolloin he alttari vaatteita kirjailevat. Huoneessa näytti olevan senlaista kirkkautta kuin ei muualla talossa löytynyt, ja ilman hieno lemu siellä oli hänestä kuin pyhää savua. Hän koetti salaa pitää huonetta paremmassa järjestyksessä kuin Klorindan Rebecka niminen kammarineitsy. Hänen onnistui myöskin saada tehdäkseen muutamia Rebekalle kuuluvia töitä. Hän osasi korjata pitsejä, solmeilla aistikkaita nauharuusuja ja muuttaa puvun kuosia. Liiallisen työn rasittama kammarineitsy oli kiitollinen tästä avusta ja säilytti tarkasti Annen salaisuuden, joten häntä usein kiitettiin senlaisesta, jota hän ei ollut neulallaan edes liikuttanutkaan. Älykkäästi hän sitten aina Annelle kertoi emäntänsä tyytyväisyydestä, siten kiihottaakseen tätä uusiin ponnistuksiin.
Anne tapasi joskus sisarensa tämän makuuhuoneessa, ja kun Klorinda sattui hyvälle tuulelle, pidätti hän Annen hetkeksi sinne juttelemaan. Näytti siltä, että hän tahtoi näyttää naisihailijalleen kuinka vastustamattoman hurmaava hän voi olla. Annen rumat kasvot olivat silloin melkein kauniit ihastuksesta, ja lempeät silmänsä loistivat. Muotokuvasta hän ei sen koommin kuullut mitään. Hän vavahti väliin ajatellessaan, että se kenties vielä oli sängyn alla, että kauniit kasvot hymyilivät ja sinisilmät katselivat häntä siinä istuessaan ja sisarta kaikessa kauneudessaan kun häntä riisuttiin ja puettiin.
Kaiken taitonsa hän käytti muuttaakseen itselleen sopiviksi ne käyttämättömät koristukset, joita hänelle lahjoitettiin. Hänellä oli kaikki valmiina jo aikoja ennen kuin Klorinda muisti lupaustaan kutsua häntä luokseen kun hänellä oli vieraita.
Mutta eräänä päivänä hän syystä tahi toisesta muisti sen ja lähetti häntä hakemaan.
Anne riensi makuuhuoneesensa ja puki vapisevin käsin ylleen korjaamansa puvun. Nähdessään peilissä rumat kasvonsa naurahti hän hiukan katkerasti. Tukkansa koetti hän kammata uudella tavalla, mutta tunsi tekevänsä sen rumasti ja siivottomasti eikä ollut enää aikaa sitä korjata. Kun olisi ollut ihoväriä, olisi hän poskensa maalannut, mutta senlaisia turhuuksia ei ollut Barbaralla eikä hänellä. Siispä hän vain hieroi ja näpisteli poskiaan, että ne näyttivät kuin olisivat olleet huonosti maalatut. Hänestä näytti nenäkin punottavalta, eikä se olisi kumma ollutkaan, kätensä ja jalkansa kun olivat jääkylmät.
— Hän saa nyt hävetä minua, huokaili Anne parka. — Ja sitten hän suuttuu ja lähettää minut pois, eikä koskaan enää lähetä minua hakemaan.
Hän ei ainakaan itseään pettänyt luuloittelemalla, että hänen suhteensa oltaisiin liiaksi kärsivällinen.
— Klorinda neiti pyysi neitiä joutumaan, sanoi Rebecka koputtaen ovea.
Hän sieppasi nenäliinansa, jossa kuten kaikissa vaatteissaankin oli kuivien, puutarhasta keräämiensä ruusunlehtien lemu, ja meni vavisten alas kukkassalongiin.
Tämä salonki oli iso huone, siinä oli valkeaksi maalattu laudoitus ja huonekaluilla oli kukkaiset päälliset. Joukko herroja ja naisia seisoi siellä nauraen ja pakisten. Herroja oli enemmän kuin naisia, ja useimmat seisoivat Klorindan ympärillä, joka suorana ja ylpeänä istui isossa nojatuolissa hymyillen ivallista hymyään, ikäänkuin uhitellen heitä äänekkäästi tunteitaan ilmaisemaan.
Hiljaa kuin hiiri hiipi Anne sisään. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä, mutta kun ei uskaltanut jäädä itsekseenkään seisomaan, pujahti hän sisarensa tuolin taakse. Sydän sykki pakahtuakseen.
Seurassa oli ainoastaan maalaisherroja, mutta Annesta ne näyttivät komeilta kavaljeereilta. Hän ei koskaan ollut nähnyt sen hienompia miehiä ja siitä syystä ei se heidän miellyttävyyttään hänen silmissään vähentänyt, että useilla heistä oli punainen nenä ja punoittavat posket, että he puhuivat kovalla äänellä, ja että käytöksensä oli meluavaa. Ne edustivat tuota suurta valloittajaluokkaa, miestä, jota kaikkein naisten täytyy koettaa miellyttää, mutta nämä kaikki koettivat nähtävästi Klorinda neitiä miellyttää eikä hän heitä.
Ja Anne tuijotti heihin ihailevalla kunnioituksella odottaen sopivaa tilaisuutta jollakin tavalla huomauttaakseen sisarta läsnäolostaan. Mutta ennenkuin hän ehti päästä selville miten parhaiten voisi ilmoittautua, kuuli hän äkkiä takanaan hopean heleän äänen.
— Ainoastaan jumalattaret levittävät ympärilleen Arabian ruusutarhan lemua, sanoi ääni. Kun tulette pääkaupunkiin meitä hallitsemaan, armollinen neiti, on ruusulehtien lemu tuleva muodikkaaksi ja se on täyttävä ilman kaikissa salongeissa.
Ja Annen rinnalle ilmestyi kumartaen, kultaan ja purpuraan puettuna ja hohtokivinapit samettinutussa, sama nuori, kaunis aatelismies, jonka vaaleilla kutrilla aurinko kimalteli sinä aamuna, kun hän näki hänen tiehensä ratsastavan — hän, jota mielivaltainen kaunotar ei ottanut vastaan, ja jota hän houkkioksi nimitti.
Klorinda vilkasi häneen kääntymättä katseen silmäripsiänsä alta ja huomasi silloin tuolinsa takana odottavan Annen.
— Koreat sananne eivät nyt paikalleen sattuneet, herra Oxon, sanoi hän, — vaikka ne näin maalaisoloissa kyllä kauniilta kuuluvat. Minä näet en ruusunlehtien lemua käytä, vain Anne sisko tässä, jota ette saa karsain silmin katsella. Tule tänne sisko, eläkä piiloudu kuin pelkäisit näyttäytyä.
Hän veti sisaren esille, ja siinä seisoi nyt Anne ja kaikki tuijottivat hänen rumiin, punastuviin kasvoihinsa ja kultaan ja purpuraan puettu aatelismies kumarsi syvään kuin olisi edessään ollut herttuatar, sillä hän kohteli samalla tavalla kaikkia naisia, ylhäisiä ja alhaisia, kauniita ja rumia, tyttöjä, vaimoja ja leskiä.
Hän ei koskaan voinut olla vetämättä puoleensa naisen sydäntä, josko hän siitä sitten välitti tahi ei, ja hänellä oli erinomainen lumousvoima. Anne vapisi niiatessaan ja ihmetteli oliko taivaan alla ennen nähty niin kaunista ja komeaa aatelismiestä.
Harvoin Anne tähän huoneesen tuli, ja silloin hän aina seisattui takapuolelle, hän kun enemmän pelkäsi että häntä puhuteltaisiin kuin että hän jäisi huomaamatta. Hän oli tottunut elämään huomaamattomana ja häntä oli aina pidetty vähäpätöisenä, toisenlainen kohtelu saattoi hänet hämille. Häntä huvitti kuunnella muiden puhetta, vaikkeivät sukkeluudet aina hienoimpia olleet ja nähdä Klorindan kuningattarena vallitsevan ihailijainsa ja orjainsa keskessä. John Oxon herrasta hän ei usein uskaltanut puhua — ani harvoin hän hänen nimeäänkään mainitsi — mutta ihmeteltävällä taitavuudella hän osasi hankkia tietoja hänestä. Viekkaasti viekotteli hän Margery neidin puhumaan hänestä ja kertomaan pitkiä juttuja valloituksistaan ja miellyttävästä käytöksestään. Neiti Wimpole tiesi paljon senlaisia, häntä kun vanhuudestaan huolimatta tämän aatelismiehen tavat hyvin huvittivat. Tuntui melkein siltä — jos hänen pitkäveteisiin kertomuksiinsa oli uskomista — että kaikki seitsemääkymmentä vuotta nuoremmat herttuattaret olivat hänen tähtensä kyyneleitä vuodattaneet ja rauhansa menettäneet ja että hän oli saattanut kaikensäätyisiä naisia tuhmuuksia tekemään.
Kun Anne sai hänet kertomaan, istui hän kuunnellen ompelukehyksen yli kumartuneena ja kummallinen mielenliikutus oli hänen neitsyeellisen rintansa melkein pakahduttaa. Öisin valvoi hän sykkivin sydämin ja mietti pimeässä. Varmaan ei maailmassa löytynyt toista miestä, joka olisi niin hyvin Klorindalle sopinut kuin hän, ja joka niin hyvin kuin hän ansaitsi voittaa tämän ylpeän kaunottaren käden. Ei yksikään nainen, vaikka olisi kuinka kaunis ja ylpeä tahansa, voine hänelle rukkasia antaa. Sitte Anne parka mielessään kuvaili heidän rakkautensa onnea, vaikka hän senlaisesta rakkaudesta niin vähän tiesi. Mutta täytyihän senlaisen onnen olla täydellistä, ja kenties — ajatteli hän nöyrästi — saisi hänkin etäältä sitä nähdä ja siitä kuulla. Ja kun Klorindalla sitten pääkaupungissa olisi iso talo ja paljon palvelijoita, joille valppaan emännän silmä oli tarpeen, niin kenties voisi tapahtua, jos hän nyt hyvin osaisi häntä palvella ja silloin uskaltaisi pyytää, että hän pääsisi hänen talouttaan hoitamaan ja saisi siellä jossakin sopessa itsekseen elellä. Ja sitten rohkeat ajatukset kuvailivat — hän oikein punastui pelottomuuttaan — lasta, joka syntyisi heille, kaunista poikaa ja perillistä, jonka tukka kiharoina valuisi hartioille, jota hän saisi hoitaa ja jonka orjana hän olisi — ja jota hän rakastaisi — rakastaisi, rakastaisi, ja joka kenties sitte joskus huomaisi miten hellä hoitaja hän oli ja että häneen aina voi luottaa, ja joka isänsä hymyilevillä, mairittelevilla silmillä katselisi häntä ja kenties häntä hiukan rakastaisikkin.
Samana iltana kun Klorinda neiti herra John Oxonin suhteen antoi käskyjä neiti Wimpolelle, kiiruhti tämä ijäkäs neitonen molempain oppilaittensa luo kielevästi kertomaan kummastustaan ja ihailuaan.
— Hän on erinomainen nainen, sanoi hän, — erinomainen hän on, toden totta! Ei vain kauneutensa mutta myös rohkeutensa ja älykkäisyytensä takia. Ajatelkaas vain kuinka hän huomaa kaikki pienimmätkin asiat ja miten viisaasti hän osaa menetellä, aivan kuin olisi hän jo kokenut vanha nainen. Hän tuntee maailman menon ja tahtoo estää juoruja syntymästä tavalla semmoisella, ettei kukaan voi hänen suurta siveyttään epäillä. Hän on niin ylpeä, ettei hän edes tahdo näyttää olevansa pääkaupungin naisten kaltainen. Senlaisesta hän ei tahdo tietääkään! John Oxon herralle ei ole helppo häntä suositella. Hän ei tahdo, että tämä herra voisi kellekkään kerskata olleensa edes silmänräpäyksen ajan hänen kanssaan kahden kesken. Jos kaikki naiset olisivat yhtä viisaita, niin vähemmän häpeäjuttuja kuuluisi.
Tähän tapaan hän jutteli kotvan aikaa ja kertoi heille, että Klorinda suurilla, mustilla silmillään oli katsonut häntä suoraan silmiin senlaisella tavalla että häntä melkein vapisutti ja kuinka hän oli istunut, sankka tukka levällään tuolin selustumella ja kuinka ensin näytti siltä, että poskensa punottivat vihasta, mutta että hän sitten näyttikin hymyilevän.
— Väliin, sanoi neiti Wimpole, — oikein pelästyn, kun hän hymyilee, mutta tänä iltana hän kai ajatteli jotakin hauskaa. Luulen, että häntä huvitti ajatella, miten hän, joka on niin monta naissydäntä vallannut, nyt saisi kokea miltä tuntuu tulla kavaluudessa voitetuksi ja narrina pidetyksi. Ne, jotka hänestä ovat hävyttömiä, näkee hän mielellään voitettuina. Hänestä oli hauskaa jo lapsena ollessaan, sutkia tallirenkejä ruoskalla selkään kunnes ne lankesivat polvilleen pyytämään anteeksi.
Sinä iltana kun Anne meni makuuhuoneesensa mylläköivät hänen sielussaan harhailevat ajatukset, joita hän ei voinut hillitä eikä karkoittaa, — eikä hän sitä juuri halunnutkaan. Hän ajatteli Klorindaa ja mietti surullisena, kuinka hän voi olla niin uhkamielinen ja ylpeä ja käyttäytyä kuin ei hänen rinnassaan olisi ainoatakaan inhimillistä heikkoutta, ei edes naisellista sydäntä. Kuinka hän voikkaan ylenkatseella kohdella tuota jaloa kavaljeeria, jos tämä rakasti häntä, jota ei voinut epäilläkkään. Olihan hän itse nähnyt lämpimän hehkun hänen sinisilmissään jo tuona ensimäisenä iltana, kun hän niin sulavasti kumarsi hänelle ja puhui ruusunlehtien lemusta, jonka hän luuli Klorindan puvusta leviävän. Kuinka nainen, jota hän rakasti, voi häntä vastustaa. Kuinka hän voi kiusata häntä, pitämällä häntä etäällä itsestään, kun hän hartaasti halusi hänen jalkainsa juuressa kuiskailla rakkaudestaan?
Riisuutuessaan hiljaisessa kammarissaan huokasi Anne syvään, mutta ei itsekkään tiennyt, että sen vaikutti suru siitä, että rakkautta, — jota toisille oli niin niukasti suotu — voitiin halveksia ja hylkiä. Maata pantuaan hän ei voinut nukkua, vaan viskautui sinne tänne vuoteellaan sydän raskaana huolista.
— Hän on niin nuori ja kaunis ja ylpeä, ajatteli hän. — Minä oivallan kaiken tämän kun olen niin paljoa vanhempi — oivallan että hän on ainoa, jonka kanssa hänen tulisi mennä naimisiin. Onhan niitä paljon muitakin, vaan niistä ei yksikään ole hänen vertaisensa, niitä hän vain ylenkatsoisi ja vihaisi, kerran heidän omakseen jouduttaen. Mutta tämä on lahjakas ja sukkela ja urhoollinen. Häntä olisi mahdoton ylenkatsoa, jos hän väliin kuinka suuttuisikkin. Voi, ei hänen pitäisi häntä luotaan torjua, sitä hänen tosiaan ei pitäisi tehdä.
Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä lohduttaa.
Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman mustaan huntuun.
Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle, niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle. Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.
— Kenties, mutisi Anne, — hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.
Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut, olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten taas kaikki hiljeni. Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta, kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet, mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi, pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous. Hän ponnisti nähdäkseen ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa. Haalea valo näkyi kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan, sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.
Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon. Mutta hän näki vieläkin enemmän — ja puristi käsillä suutaan ettei päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta valaisi.