KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Annen kuolema.
Kymmenen onnellisen vuoden kuluttua kuoli Anne. Hän ei potenut kovaa tautia, tuntui kuin olisi hänen elinvoimansa näiden onnellisten vuosien kuluessa vähitellen murtunut. Hän kalpeni ja laihtui, hänen lempeät silmänsä näyttivät suuremmilta ja niiden katse muuttui yhä rukoilevammaksi. Eräänä kesäpäivänä heidän Camylottessa oleskellessaan tuli Anne kukkatarhasta kädet ruusuja täynnä ja istuutuessaan sisarensa viereen hänen arkihuoneessaan, meni hän tainnoksiin ja ruusut putosivat hänen käsistään helmaan ja lattialle.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa katsoi hän oudosti Klorindaan, kuin olisi sielunsa palannut takaisin jostakin etäisestä paikasta.
— Anna kantaa minut vuoteelleni, sisko, sanoi hän. — Tahtoisin maata rauhassa. Minä en enää nouse.
Kasvoissaan oli niin outo, yliluonnollinen ilme, että herttuattaren sydän seisattui, sillä sisällinen ääni sanoi hänelle, että loppu oli tulossa.
He kantoivat hänet torniinsa ja laskivat hänen vuoteelleen. Silloin vilahti hänen katseensa ympäri huonetta ja kiintyi sitten sisareen.
— Tämä on valoisa, rauhallinen huone, sanoi hän. — Ja ne rukoukset, jotka täällä olen rukoillut, ovat tulleet kuulluiksi. Olen nähnyt äitini tänään ja hän sanoi sen minulle.
— Anne, Anne! huusi herttuatar, kumartuen hänen ylitsensä ja pelästyneenä katsoen häntä kasvoihin; sillä vaikka sanansa kuuluivat kuin houreelta niin katse oli kirkas ja selvä. Ja kumminkin — — Anne! Anne! Sinä hourailet, rakkaani, huusi herttuatar.
Anne hymyili oudosti ja herttaisesti. — Kenties, sanoi hän. — En oikein tiedä, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän sanoi elämäni nyt loppuvan, ja etten ole mitään vääryyttä tehnyt. Hänellä oli kauniit, nuorekkaat kasvot, ja silmäpari, jotka näyttivät aina taivaan tähtiä katselleen. Hän sanoi etten ole mitään vääryyttä tehnyt.
Herttuatar laski kasvonsa hänen tyynylleen kirkkaitten kyynelten vuotaessa silmistään.
— Vääryyttä! sanoi hän. — Armain sisko! Sinä todellinen kristitty, jos senlaista milloinkaan on ollut olemassa. Sinä olit niin heikko ja minä niin väkevä, ja kumminkin tuntuu entisaikoja ajatellessani, kuin olisin yksinkertaisuudestasi oppinut kaiken sen hyvän, joka tekee minut kelvolliseksi vaimoksi ja äidiksi.
Tornin ikkunasta ja sitä kiertelevän muratin läpi näkyi kesäisen taivaan kirkas sini ja kepeät valkoiset pilvenhattarat. Annen katse viipyi siinä hellyydellä, kunnes hän taas puhui.
— Kohta olen poissa, sanoi hän. — Kaikki tämä on kohta takanani. Ja minä tahtoisin sanoa sinulle, että rukoukseni on kuultu — ja luulen että sinunkin rukouksesi kuullaan.
Herttuatar itse vain tiesi mikä hänet pakotti polvistumaan. Se kai oli noiden häneen kääntyneiden kuolevien, kirkastettujen kasvojen ilme.
— Anne! Anne! huudahti hän. — Anne siskoni! Anne lasteni äiti! Sinä olet sen tietänyt — sinä olet sen tietänyt kaikki nämä vuodet ja olet sen salassa pitänyt.
Kuninkaallinen pää vaipui alas ja kasvot piilottuivat peitteen poimuihin.
— Niin, sisko, sanoi Anne, kuin palaten takaisin maan päälle, — ja aivan ensi alusta. Löysin päiväkellon vierestä kirjeen — — arvasin kaikki — — mutta minä rakastin sinua — — enkä voinut muuta tehdä kuin suojella sinua. Monta päivää vahdin ruusutarhassa — monta päivää — ja yötä — Jumala minulle anteeksi antakoon — ja yötä. Kun tiesin kirjeen sinne piilotetuksi, oleilin siinä lähitienoilta, minä kun tiesin että läsnäoloni karkottaisi muut. Ja kun sinä lähestyit — tahi hän — hiivin piiloon ja odotin ruusupensaston takana — jotta askeleita kuullessani voisin varottavan merkin antaa. Minä olin vahtisotamiehesi, sisko, ja vahtiessani oli tapanani polvistua rukoilemaan.
— Vahtisotamieheni! puhkesi Klorinda sanomaan. — Ja vaikka tiesit kaikki, valvoit minua kuitenkin yöt ja päivät ja pyysit Jumalaa armahtamaan mielettömyyttäni ja rajatonta ylimielisyyttäni! Ja hän katsoi häneen ihmetellen ja nöyrästi, kuumain kyynelten valuessa pitkin kasvoja.
— Pyysin Jumalan armahtamista parhaastaan oman itseni takia, sisko, sanoi hän. — Kauan olin itsekkin siitä tietämätön — olenhan niin oppimaton — mutta oi! minähän myöskin rakastin häntä! — Minä myöskin rakastin häntä! Toista miestä en ole elämässäni koskaan rakastanut. Hän ei ansainnut kenenkään naisen rakkautta — ja minä olin liian alhainen, että hän silmäystäkään minuun heittäisi; mutta minä olin nainen ja Jumala on meidät senlaisiksi luonut.
Klorinda puuttui lujasti hänen kylmään käteensä.
— Suuri Jumala, huudahti hän, — sinä rakastit häntä!
Anne liikahti tyynyllään ja läheni häntä voimattomasti ja hitaasti, kunnes valkoiset huulensa olivat aivan sisaren korvan juurella.
— Sinä yönä, läähätti hän, — sinä yönä kun kannoit häntä — sylissäsi —
Silloin toinen kauhistuen vavahti ja nosti päätään tuijottaen häneen kivettyneillä kasvoilla.
— Mitä! Mitä sanot! kiljasi hän.
— Pimeitä portaita alas, jatkoi läähättävä ääni, — etäisimpään kellariin — — silloin olin vahdissa taas.
— Olitko vahdissa — sinäkö? änkytti herttuatar.
— Palvelijain huoneisin vievällä portaalla — — jotta voisin estää heitä — jos he kuulisivat jotakin ääntä ja aukaseisivat oven — — että voisin heitä käännyttää ja sanoa — että se olin minä.
Herttuatar kumartui häntä lähemmä silmät selällään ja kädet suonenvedontapaisesti peitettä puristaen.
— Anne, Anne, huusi hän, — sinä tiesit mitä kamalaa esinettä — tahdoin salata! Senkin sinä tiesit! Sinä tiesit hänen siellä olevan!
Anne makasi tyynyillään ja katseli muratin kiertelemistä torninsa ikkunasta, sinitaivasta ja liiteleviä pilviä. Joukko valkeita kyyhkysiä lenteli ikkunan edessä ja yksi istuutui leveälle ikkunanlaudalle kuhertamaan. Kaikkialla oli lämpöä ja kesän suloista lemua. Hänen ja puhtaan sinitaivaan välillä ei näyttänyt mitään olevan, eikä mitään maallista ollut lähellä paitsi kyyhkysten kuhertava ääni ja alhaalla olevasta kukkastarhasta kajahteleva lasten nauru.
— Olen haudan partaalla, sanoi hän, — haudan partaalla, sisko, ja minusta tuntuu, että sieluni on liian lähellä Jumalan puhdasta oikeutta ihmisten tavalla pelätäkseni ja maailman tavalla tuomitakseni. Hän sanoi ett'en mitään pahaa tehnyt. Niin, minä tiesin sen.
— Ja siitä syystä, että sen tiesit, huudahti sisar, — tulit luokseni sinä iltana!
— Seisoakseni sen vieressä, jota salattiin ja voidakseni pitää muita poissa. Kun olen senlainen heikko, arka olento — —
— Heikko! Heikko! huusi herttuatar vielä kuumempien kyynelten vuotaessa, — niin, minä olen uskaltanut sinua sanoa heikoksi, sinua, jolla on rohkean jalopeuran sydän. Oi armas Anne — heikko!
— Se oli rakkautta, kuiskasi Anne. — Rakkautesi oli voimakas ja niin oli minunkin. Tuo toinen rakkaus ei ollut minua varten. Minä tiesin että elämäni pitkä ikä kuluisi sitä paitsi — oi, naisen ikä kun on niin pitkä ellei rakkaus tule. Mutta sinä olit itse rakkaus, ja minä jumaloin sinua ja sitä, ja sanoin itsekseni — polvillani pyytäen anteeksi antamusta — että sinä saisit rakkautta tuntea ellen minä saisikkaan. Ja kun olin senlainen epätäydellinen olento raukka, niin mitäpä se teki jos annoinkin sieluni sinun edestäsi — ja onhan rakkaus niin suurta ja jaloa ja se hallitsee maailmaa. Katsoppas, sisko, kyyhkysiä, katso miten ne tuolla ulkona lentelevät sinitaivasta kohti — ja hän sanoi etten tehnyt väärin.
Hänen kätensä oli kyynelistä kostea kun sisarensa polvistuen oli sitä suudellut.
— Sinä tiesit sen, sisko kultani, sinä tiesit sen! nyyhkytti hän.
— Niin, minä tiesin sen kaikki, sanoi Anne, — kuinka hän sinua kiusasi ja saattoi mielettömäksi. Ja kun hän tuona muistettavana päivänä tunkeutui kanssasi paneilisalonkiin, niin tiesin hänen tulleen kuolettavaa iskua antamaan. Tuskan valtaamana odotin huoneessani päätöstä ja kun sitä ei kuulunut, hiivin alas, rukoilin että jollakin tavoin voisin teidät erottaa — ja niin menin huoneesen!
— Ja siellä — mitä siellä näit? kysyi herttuatar vavisten. — Kai sinä jotakin näit, sillä ethän muutoin olisi tiennyt.
— Niin, vastasi Anne, — minä näin ja kuulin! ja rintansa kohosi vaikeasti.
— Kuulit! huudahti Klorinda. — Laupias Jumala!
— Huone oli tyhjä ja minä seisoin siinä yksin. Oli niin hiljaista, että aloin pelätä — hiljaisuus oli niin haudantapaista. Ja sitten kuului ääni — pitkä ohkiva hengenveto — yksi ainoa vain — ja sitten —
Kamala muisto valloitti hänet niin, jotta vilun väreet puistivat hänen ruumistaan.
— Sitten kuulin jotakin putoavan, ja sohvan poimeiden alta näin — kuolleen käden solahtavan lattialle, johon se jäi makaamaan sisäpuoli ylöspäin kääntyneenä.
He kiersivät käsivartensa toistensa ympäri ja vaappuivat sillä tavalla edes takaisin.
— Mitä sitten teit? kysyi herttuatar rajulla kuiskauksella.
— Rukoilin Jumalaa järkeäni varjelemaan — polvistuin — ja katsoin sohvan alle. Työnsin kuolleen käden takaisin ja sanoin ääneensä itselleni: 'Et saa pyörtyä, et saa pyörtyä, et saa pyörtyä — Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!' — Ja minä näin! — — veripunaisen uurteen — nurinkääntyneet silmät — vaaleat kiemurtelevat kiharat; tunsin voimaini herpovan ja vaivuin lattialle, jossa tuokion aikaa makasin — — sillä minä tiesin tuon ohkimisen olleen hänen viimeisen hengenvetonsa ja että käsi putosi lattialle omasta painostaan.
— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! kertoi Klorinda yhä uudelleen.
— Kuinka se tapahtui — kuinka se tapahtui? kysyi Anne vavahtaen ja painautuen sisareen. — Minä olen kovasti kärsinyt, heikko kun olen — ja minä olen rukoillut ja anonut! Jumala on oleva armollinen — — mutta minut se on musertanut kuoliaaksi, tuo tieto, ja ennenkuin kuolen pyydän sinun kertomaan minulle kaikki, jotta Jumalan istuimen edessä voisin totuutta puhua.
— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! oihki Klorinda ja katsoi sisareen kalmankalpeana ja silmät rajusti ammollaan kuin ahdistetulla metsänotuksella.
— Odota, odota! huusi hän äkillisellä kauhistuksella, sillä uusi ajatus juolahti hänelle mieleen, jota hän kumma kyllä ei ennen ollut ajatellut. — Sinä luulet minun murhanneen hänen?
Annen sisäänpainunutta rintaa pudistivat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, pitkin kuoppaisia poskia valuivat kyyneleet ja hänen laihat kätensä puuttuivat rukoilevasti sisaren käsiin.
— Kaikkina näinä vuosina en ole mitään tiennyt, nyyhkytti hän, — en ole tiennyt mitään muuta, sisko, kuin että löysin hänet sieltä kuolleena — kuolleena — hänet, jota niin vihasit ja pelkäsit.
Klorinda nojasi käsiään vuoteen laitaa vasten ja oikasihe, suurissa silmissään ihmetyksen, rakkauden ja jumaloitsevan kunnioituksen intohimoinen ilme.
— Sinä luulit minun murhanneen hänen ja rakastit minua kumminkin, sanoi hän. — Sinä luulit minun murhanneen hänen, ja kumminkin suojelit minua ja teit minulle mahdolliseksi elää ja katua ja tuntea rakkauden korkeinta onnea. Sinä luulit minun murhanneen hänet, ja sinä osotit minulle kumminkin laupeutta. Nyt uskon Jumalaan, sillä ainoastaan Jumala voi niin jalon sydämen luoda.
— Etkö sinä — sitä tehnyt? huudahti Anne läähättäen kohoutuen kyynäspäilleen, ja silmissään taivaallisen tulen loisto. — Oi armas siskoni. — Jesus Kristus olkoon kiitetty!
Herttuatar kohosi seisalleen ja seisoi siinä pitkänä ja pulskana kädet levällään.
— Minä luulen, että Jumala itse teki sen, sanoi hän, — vaikka minun käteni antoi iskun. Hän kiusasi ja haavoitti minua veriin saakka ja kunnes olin mieletön vihasta. Hän syytti minua senlaisesta kehnoudesta, josta ei kukaan nainen siedä tulla syytetyksi, ja teki sen oman Geraldini nimessä, häneen vedoten. Ja silloin letkautin ratsuruoskaani, mitään tietämättä ja mitään näkemättä, minä löin vain kuin kuolemaan hätyytetty olento. Hän kaatui — ja jäi siihen makaamaan — ja se oli tehty!
— Vaan ei murhaamisen ajatuksella — — ainoastaan vihan vimmassa ja kauheasta sattumuksesta — kauheasta, kauheasta sattumuksesta. Ja omasta tahdostasi eivät kätesi ole verellä tahratut, läähätti Anne vaipuen takaisin vuoteelleen.
— Vannon kalliit valat, sanoi Klorinda hampaittensa välistä, — että ellen olisi rakastunut, ellei Gerald olisi ollut sieluni elämä ja minä hänen, niin olisin seisonut suorana ja nauranut häntä ja perkeleellisiä uhkauksiaan vasten silmiä. Olisinko pelännyt? Sinä tunnet minun. Löytyikö maan päällä, tahi taivaassa tahi helvetissä mitään, jota olisin pelännyt ennenkuin rakkaus voitti minut? Se olis vain saattanut vereni kiehumaan ja pannut minut senlaisen raivon vimmaan, joka kaikki uskaltaa. 'Kerro se?' olisin huutanut hänelle. 'Kerro se koko maailmalle, katala hylky, jonka kehnouden kaikki tietävät ja katso miten aion käyttäytyä, ja miten aion ajaa kaupungin läpi pää pystyssä. Yhtä kopea kuin olin asettaessani päähäni ruususeppeleen, yhtä kopeana olen nytkin oleva. Ja sinä saat nähdä seuraukset!' Niin olisin sanonut ja olisin pysynyt siinä ja siitä ylpeillyt. Mutta minä olin oppinut tuntemaan rakkauden enkä jaksanut sitä kiusoittavaa ajatusta kestää, että Geraldini katsoisi minua muuttuneilla katseilla ja ajattelisi, ettei hän saanut mitä oikeudella voi vaatia. Minä olin aivan hurjistunut ja neuvoton. Hänen kurjaa elämäänsä en hurjimmillanikaan ollessa aikonut lopettaa, vaikka kyllä usein aioin itseni surmata; mutta kun kohtalo minun käteni kautta rankaisi häntä, niin vannoin ettei hänen kuollut ruumiinsa koko elämääni hävittäisi. Se ei saisi — se ei saisi — sillä kohtalo itse oli minut perikatoon tuominnut. Ja se makasi siellä yöhön saakka; sillä minä olin itsekseni tuuminnut, että kun olin naiseksi niin erinomaisen väkevä, niin kantaisin hänet sylissäni etäisimpään kellarikomeroon, jonka olin käskenyt sulkea; ja sen minä tein kun kaikki nukkuivat — paitsi sinä, Anne parka — paitsi sinä! Ja sinne panin hänet sitten ja siellä hän vielä tänäkin päivänä on — multaläjäksi muuttunut paha olento.
— Se ei ollut murha, kuiskasi Anne. — Se ei ollut murha. Hän katsoi vavahtelevin silmin sisareen.
— Ja kumminkin rakastin häntä kerran — rakastin häntä vuosikausia, sanoi hän yhä kuiskuttaen. — Ja naisessa löytyy aina jonkinlaista äidillistä tunnetta, sisarta pitelevää kättä pudistivat vilun väreet — — sisko, minä — — minä näin hänet jälleen!
Herttuatar läheni häntä ja sammalsi: — Jälleen!
— En saanut rauhaa, jatkoi tuo raukeeva ääni.
— Hän oli niin kehno, hän ei ansainnut rakkautta ja niin kaunis — — ja hän oli kuollut kenenkään tietämättä, ja ilman säälivän käden kosketustakaan — joka hänen huonoutensa takia olisi häntä säälinyt, sillä se on todella surkuteltavaa kun kuolema tulee ennenkuin ihminen katuu. Ja hänellä on niin kova, niin kova vuode kivillä.
Hampaansa loukuttivat ja kauhistuneella henkäyksellä, joka melkein tuntui nyyhkytykseltä, laski herttuatar käsivartensa sisaren ympärille ja veti hänet luokseen.
— Armas Anne, kuiskasi hän, armas Anne — — toinnu — sinä hourailet!
— En minä houraile, sanoi Anne. — Se on totta, sisko. Näinä kuluneina vuosina olen sen muistanut — ja nähnyt joka ainoana yönä. Sen jälkeisenä yönä kun sinä hänet sinne kannoit — makasin ja rukoilin sydänyöhön saakka, kun kaikki olivat syvän unen helmassa — ja sitten hiivin minä alas — paljain jaloin, ettei kukaan kuulisi — ja löysin vihdoin tien synkässä pimeydessä — — hapuilin pitkin seiniä, kunnes löysin etimäisen oven — — silloin sytytin kynttelini ja avasin sen.
— Anne, huusi herttuatar, — Anne, katso ulos ikkunasta kirkasta sinitaivasta — sinitaivasta, Anne! Mutta otsalle nousi kylmiä hikipisaroita.
— Hän makasi siellä haudassaan — se oli semmoinen kiviseinäinen musta soppi — — hänen vaaleat kiharansa kiemurtelivat sekasorrossa, kuiskasi Anne, — — Uurre otsassa oli mustennut — ja minusta näytti ettei hän enää ivannut vain ikäänkuin tuijotti jotakin suurta ja pelottavaa, joka häneltä kysyi jotakin. Polvistuin ja järjestin hänen kiharansa ja panin kätensä hyvästi ja koetin silmäluomiakin sulkea, mutta ne olivat kankeat ja näyttivät vain tuota kysyjää tuijottavan. Ja kun olin häntä niin suuresti rakastanut, niin suutelin hänen poskiraukkaansa, aivan kuin äitinsä olisi sitä suudellut, ettei hänen täytyisi ulkona seistä, kun ei mukanaan tuonut ainoatakaan lempeää ajatusta. Ja minä rukoilin, sisko — minä rukoilin kaikesta sydämmestäni hänen sieluparkansa puolesta. Jos hän elämänsä aikana on tehnyt ainoankaan hyvän ja jalon työn, rukoilin, 'niin elä unhota sitä, Herra, — me ihmisraukat teemme niin vähän jaloja töitä — oi varmaan täytyy yhdenkin tulla luetuksi.'
Herttuattaren pää oli vaipunut sisaren rinnoille ja hän itki kuin surun murtama pieni lapsi.
— Oi sinä jalo ja urhea, säälivä, voimakas ja hyvä sielu! puhkesi hän sanomaan. — Sinä rakastit niinkuin Kristuskin rakasti ja hänen on täytynyt rukouksesi kuulla. Kun niin palavasti rukoilit, niin hän varmaan siinä löysi jotakin mihin armonsa kiinnittäisi.
Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja laski kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
— Ja minä — minä, huusi hän, — enkö minä ole hänen haudalleen temppeliä rakentanut? Enkö minä ole koettanut elää puhdasta elämää ja olla senlainen kuin Kristus on käskenyt meidän olla? Enkö ole rakastanut ja säälinyt ja auttanut kärsiviä? Enkö ole hänelle kauniita lapsia synnyttänyt, kasvattanut niitä rakkaudessa ja opettanut niitä rakastamaan kaikkia Jumalan luotuja olentoja, jopa sieluttomia eläimiäkin, koska nekin kärsivät niinkuin kaikki muut? Olenko mitään tekemättä jättänyt? Oi, sisko, olen niin hartaasti rukoillut, etten mitään tekemättä jättäisi. Vaikka en voinut uskoakaan, että oli olemassa Yksi, joka, vaikka hän oli kaikkivoipa, kumminkin voi olla niin säälimätön kuin hän joillekuille on, niin rukoilin kumminkin Sitä — joka varmaan on olemassa, vaikka emme käsitä sitä — että se opettaisi minua uskomaan johonkin suurempaan kuin köyhään itsiööni, ja joka ei olisi tästä maailmasta. Sano se Kristukselle, kun seisot hänen kasvojensa, edessä sano — sano, minä pyydän sinua! Anne, Anne, elä katsele niin oudosti ikkunasta sinitaivasta, rakas sisko, katso minua.
Anne makasi näet vuoteellaan kummallisesti hymyillen. Näytti kuin hymyilisi hän kyyhkysille, jotka sinitaivas taustana näyttivät niin lumivalkoisilta. Sisarensa katseli häntä tuokion, sitten liikahti hän kuin aikoisi hän kutsua sisään ulkona odottavia palvelijoita, mutta vaikkei Anne katsettaan ikkunasta siirtänyt, niin hän hiljaa huusi häntä.
— Ei, jää tänne, kuiskasi hän. — Minä kuolen — — seiso rauhassa — — pysähdy.
Klorinda polvistui uudelleen ja pani suunsa aivan hänen korvansa eteen. Tämä oli kuolema, eikä hän kumminkaan sitä pelännyt — — — tämä sielu muutti toiseen maailmaan ja muuton hetkellä se hänestä näytti niin valoisalta ja lempeältä, että hän voi tehdä sille viimeisen kysymyksen — suurimman ja painavimman — tietäen sen jo olevan niin lähellä Jumalaa, että sen vastaus rauhaa tuottaisi.
— Anne, Anne, kuiskasi hän, — täytyykö Geraldini saada se tietää? Täytyykö — täytyykö minun sanoa hänelle kaikki? Jos minun täytyy, niin minä teen sen — polvillani.
Kyyhkyset liitelivät alas sinitaivaalta ja istuivat ikkunalaudalle kuhertamaan. — Annen vastaus oli yhtä heikko kuin hengityksensäkkin ja lempeät silmänsä loistivat ilosta siitä mitä hän näki, mutta muut eivät nähneet.
— Ei, kuiskasi hän. — Elä sano hänelle mitään. Mitä varten se olisi tarpeellista? Odota, ja anna Jumalan sanoa hänelle kaikki — Hän, joka ymmärtää.
Ja hänen heikko hengityksensä lakkasi ja hän makasi rauhassa, silmät olivat auki ja hymyilivät kukille ja kyyhkysille, jotka ikkunalaudalla hiljaa kuhertivat ja kuhertivat.
* * * * *
Sisarensa herttuatar puki hänet viimeiseen lepoon ja koristi huoneen — ei yksikään toinen häntä liikuttanut. Ja hänen sitä tehdessään tulvaili kultainen päiväpaiste tornikammariin, ja kyyhkyset lentelivät yhä kuherrellen ikkunan edessä ikäänkuin ystävällisesti puhellen siitä, joka huoneessa makasi.
Sitten tulivat lapset katsomaan häntä, sylet kukkasia ja lehtiä täynnä. Heille oli kuolemasta kerrottu ainoastaan kauniita ja valoisia asioita ja he kuvittelivat sitä kultaisen portin avaamiseksi. He astuivat hiljaa huoneesen kuin konsaan kuningattaren asuntoon ja sirottivat hiljaa ja hellästi kuiskaillen kukkasensa hänen vuoteelleen, päänsä ympärille, rinnalle ja käsiinsä.
— Hän lepää siinä kuin kukkasvuoteella ja hymyilee meille, sanoi muuan lapsista. — Hän on tullut kauniiksi kuin sinä, äiti, ja hänen kasvonsa ovat kuin aamutähti.
— Hän rakastaa meitä yhtä paljon kuin aina ennenkin, sanoi kaunis Daphne. — Hän ei koskaan herkiä meitä rakastamasta ja on aina oleva suojelusenkelinämme. Nyt meillä on aina enkelimme.
Herttua oli ollut matkoilla, ja kun hän tuli kotia, vei Klorinda hänet tornikammariin ja he seisoivat käsi kädessä katsellen Annen rauhallisia kasvoja.
— Gerald, sanoi herttuatar hellällä äänellään, — hän hymyilee.
— Niin, armaani, sanoi Osmonde, — hän hymyilee kuin Jumalalle, joka hänelle hymyilee — hellä, uskollinen nainen!
Klorindan käsi puristi lujemmin hänen kättään ja toinen laskeutui vavisten hänen olalleen. — Kuinka hellä ja uskollinen, oma Geraldini, tiedän vain minä. Hän on pyhimykseni — — armas Anneni, jota rajuina, itsepäisinä nuoruuteni päivinä uskalsin niin ylimielisesti kohdella. Gerald, hän tuntee kaikki minun syntini, ja hän on tänä päivänä puhtaissa käsissään kantanut ne Jumalan eteen ja rukoillut Häntä armahtamaan. Omia syntejä hänellä ei ollutkaan.
— Ja sen tehtyään, armaani, makaa hän nyt siinä kukkainsa keskellä ja hymyilee, vastasi Osmonde puuttuen hänen valkoiseen käteensä painaakseen sitä rintaansa vasten.
* * * * *
Hänen ruumiinsa uinaillessa pehmosen ruohon ja kukkasten alla, ja hänen todellisen minuutensa mentyä Jumalan taivaasen, jonka iloja hänen ruumiillinen olentonsa oli ikävöinnyt, jo ennenkuin hän tätä ikävää tajusikaan, toi jokainen kuluva vuosi yhä täydellisempää onnea niille, joita hän niin suuresti oli rakastanut. Sanottiin ettei kukaan nainen ennen ollut tehnyt niin paljon hyviä töitä ja osottanut niin lempeää ja jalomielistä viisautta kuin tämä ylhäinen herttuatar. Ei kenenkään heikon tarvinnut vaaraa pelätä, kun hän auttoi voimallaan; ei yksikään mies tai nainen, jota hän koetti pelastaa, mennyt perikatoon; ei kukaan ollut ennen senlaisia tehtäviä itselleen asettanut, mutta hän onnistui aina — hänen tahtonsa oli niin luja, hänen järkensä niin selvä ja terävä, hänen sydämensä niin todellisen jalo. Kerjäläiset ja ruhtinaat, ylimykset ja palvelijat, kaikki kunnioittivat häntä ja hänen puolisoansa yhtä paljon, ja kaikki ihmettelivät heidän onneaan. Tuntui kuin olisivat he ymmärtäneet elämän oikean tarkoituksen ja rakkauden todellista pyhänä pitämistä, ja tätä he lapsilleenkin opettivat, jotka kunniakkaasti sukunsa vanhaa nimeä kantoivat. Vanhoina he erosivat maasta auringon laskun kaltaisessa jalossa rauhassa, ja heidän haudallaan olevaan tauluun on piirretty seuraavat sanat:
"Tässä lepää puolisonsa vieressä puhtain ja jaloin nainen, jota Jumala koskaan on rakastanut, mutta hänen siveän, herttaisen elämänsä suuret ja lempeät teot eivät lepää, vaan elävät ja kantavat satakertaisen hedelmän, niinkauan kuin maailma seisoo."