KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Jeoffrey herran viimeiset hetket.
Tähän aikaan kuoli Jeoffrey herra ja hänen loppunsa oli senlainen, kuin hänelle useasti oli ennustettu. Löytyi yksi ainoa, joka hänen viimeisellä hetkellään voi hänelle lohdutusta antaa, se oli se tytär, jonka nuoruuden hän niin huolettomalla kevytmielisyydellä oli ohjannut turmion partaalle.
Kreivitär Dunstanwoldena oli hän häntä ihmetellyt, vaan Osmonden herttuattarena hän herätti hänessä pelon sekaista kunnioitusta. Hän ei koskaan voinut taivuttaa häntä tulemaan luokseen Lontoosen tahi tiloilleen. — Siellä on minulle aivan liiaksi suuremmoista, teidän ylhäisyytenne, oli hänellä tapana sanoa; — minä kun olen vain maalaisherra, ja olen metsästellyt ja juonut ja elellyt niin hurjasti, ettei minusta ole pääkaupungin keikarien joukkoon. Minun täytyy päivällispöydässä juoda itseni juovuksiin, ja humalaisena minusta ei ole herttuattaren pöydän kaunistukseksi. Mutta minkälainen nainen sinusta on sukeutunut! sanoi hän sitten, tuijottaen häneen ja päätään pudistaen. — Minun täytyy ihmetellä joka kerta sinut nähdessäni, kun muistan entisiä aikoja ja ettet kumminkaan kompastunut etkä erehtynyt. Eräänä päivänä sanoi hän: — Tultuasi Dunstanwolden kanssa naimisiin kuulin John Oxonista oikein kauniin jutun — että hän ystäviensä kanssa kaupungissa oli pannut vedon — hän kun aina oli senlainen saakelin lavertelija — että sinä tulisit hänen omakseen, vaikka olitkin niin suurellinen. Ja kun hänen toverinsa tiesivät minkälainen valehtelija hän oli, niin he sanoivat, että ellei hän palatessaan heille näyttäisi sysimustaa, kuuden jalan pituista hiuskiharaa, niin hän oli vetonsa menettänyt, sillä mitään muuta todistusta he eivät uskoisi. Ja kun hän palasi ja sanoi, että hänellä oli ollut senlainen kihara, mutta oli humalapäissään piilottanut sen, eikä sitten sitä voinut löytää, niin he kovasti ivasivat häntä ja ilvehtivät niin hänen kanssaan, jotta miekkoja miteltiin ja verta vuoti. Mutta vaikka hän oli kaunis ja saatanan viekas veijari, niin olit hänelle liian viisas. Ellet olisi ollut niin teräväpäinen ja lujatahtoinen, niin et nyt, Klo, olisi Englannin ylhäisin herttuatar ja sen kauniin nainen.
— Ei, vastasi hän — — siihen aikaan — — mutta elkäämme siitä puhuko! Minä tahtoisin sen muiston kokonaan haihduttaa!
Ajan pitkään kun juomingeissa ja irstaisuudessa kulutetut vuodet alkoivat vaikuttaa suureen, voimakkaaseen ruumiisen, joka muutoin olisi kestänyt seitsemänkymmentä vuotta ja enempikin, joi Jeoffrey herra yhä enemmän ja eleli yhä hurjemmin, sillä hänen raa'at huvituksensa alkoivat kadottaa ilostuttavan voimansa ja toisinaan hän kovasti aikojaan ikävystyi.
— Viina ei enää ole niin väkevää kuin ennen aikaan, mörisi hän, — alkaa olla puute senlaisesta, joka todella huvittaisi. Hyvä Jumala, kun kolmisenkymmentä vuotta takaperin oli hauskat päivät ja yöt!
Ponnistellessaan elvyttääkseen noita entisiä päiviä ja öitä, vajosi hän yhä syvemmälle irstaisuuteen; ja eräänä iltana, kun hän väsyttävän metsästyksen perästä istui päivällispöydässä vanhojen toveriensa kera, kuuristui hän äkkiä tuijottamaan eräässä pimeässä nurkassa seisovaa tyhjää tuolia. Kasvonsa lensivät tulipunaiseksi, hän voihki ja äänensä korisi.
— Mitä se on, Jeoff! huusi vanha Eldershave, puuttuen häntä vapisevalla kädellä olkapäähän. — Mitä se mies tuijottaa kuin mieletön?
— Jack, huusi Jeoffrey herra, jonka silmät näyttivät olevan kuopistaan putoamaisillaan. — Jack! Mitä sinä sanot? Minä en voi kuulla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti hän pystyyn huutaen ja viuhtoen käsillään, kuin puolustellen jotakin vastaan.
— Mene tiehesi! ulvoi hän. — Sinähän olet vehreän homeen vallassa.
Missä olet ollut, kun noin homehduit? Mene tiehesi. Missä olet ollut?
Toverinsa syöksivät seisalleen kalpenevin kasvoin tuijottaen häneen. Hän kiljui rajusti ja oudosti, repi tukkaansa, vaipui alas tuolilleen ja tuijotti kauhistuneena eteensä tahi heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja nosti äkkiä päänsä jälleen ylös, ikäänkuin hän ei kauhistuksessaan voisi olla nurkkaan katsomatta. Häntä oli mahdoton rauhoittaa. Hän ulvoi ja otteli niiden kanssa, jotka koettivat pidellä häntä. Hän vannoi Jack Oxonin seisovan nurkassa — Jack Oxonin, joka nyt hitaasti hiipi lähemmä häntä, kasvot ja hienot vaatteet aivan homeiset, ja hän viuhtoi rajusti käsillään ilmassa ja kaatui vihdoin lattialle, ja vaahto kiehui suusta.
Vaivoin saivat he hänet huoneesensa kannetuksi, ja kaikkien läsnäolijain yhdistyneet voimat tarvittiin estämään häntä itseään lopettamasta. Päivän koittaessa seisoivat toverinsa hänen vuoteensa ääressä vaatteet repaleiksi revittyinä, kasvot hien vallassa ja silmät ammottaen selällään kauhusta. Tohtori, jota oli lähetty hakemaan, mutta joka ei pitänyt kiirettä tulollaan, pudisti vain päätään ja virnisti suutaan hänet nähdessään.
— Hän on kuollut mies, sanoi hän; — ihmettelen vain ettei se jo ennen ole tapahtunut. Väkijuomat ja irstaisuudet ovat hänen turmelleet ja sitä paitsi on hän jo vanhan puoleinen. Viettämänsä elämä surmaa hänet. Ei ollut toivomistakaan, että toverinsa jättäisivät kotinsa ja huvituksensa enemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi häntä hoidellakseen. Hän ei juuri ollut huvittava näky heille.
— Saakelia, sanoi herra Chris Crowell, — nähdä hänen viuhtovan käsillään ja huutavan ja vaahtoa pureksivan on kylliksi saamaan miehen loppuijäkseen raittiina elämään, ja hän kohotti väristen olkapäitään.
— Huh! sanoi hän, — suokoon Jumala minulle paremman lopun. Hän vääntelee kuin helvetin tulessa.
— Maan päällä löytyy vain yksi ainoa ihminen, joka voi häntä jollakin tavalla auttaa, sanoi Eldershawe. — Ja se on kaunis Klo, josta nyt on tullut herttuatar, mutta siitä huolimatta hän kyllä tulee häntä hoitelemaan, sen minä vannon. Jo nuorena, kesyttömänä tytön huitukkana hän osotti voivansa omata järkähtämätöntä ja pelotonta ystävyyttä.
Neuvoteltuaan lähettivät he sanan hänelle, ja vähän ajaa kuluttua pysähtyivätkin hänen vaununsa portaiden eteen. Siihen aikaan oli koko talo kauhistuksen vallassa ja toivottomassa sekasorrossa. Naiset hiipivät vavisten talon etäisimpiin sopukoihin, ja ne miehet, jotka vain pääsivät, olivat lähteneet pelloille ja koiratarhaan työhön, heillä kun ei ollut kyllin rohkeutta jäädä hullun isäntänsä ulvontaa ja kiljumista kuulemaan.
Heti tultuaan meni herttuatar huoneesensa kammarineitsyensä seuraamana, ja tuli sieltä ulos puettuna lujaan, siniseen pellavapukuun, tukka huolellisesti sidottuna; valkoisista käsistään oli hän ottanut kaikki muut koristukset paitsi leveän vihkisormuksensa. Tämä yksinkertainen puku laski hänen komean ryhtinsä ja voimansa vielä paremmin näkyviin, ja ne palvelijat, jotka näkivät hänet ohitsekulkiessaan, tunsivat pelon sekaista kunnioitusta.
Hän ei tarvinnut opasta, hän seurasi vain noita kamalia ääniä, kunnes hän tuli lukitulle ovelle, jonka takaa ne kuuluivat. Mahdottoman suuressa, järjestämättömässä sängyssä makasi Jeoffrey herra, jäntevä, karvainen ruumiinsa oli melkein alaston, hän käänteli ja viskautui ja koetti kynsillään raastaa ruumistaan. Kahdella tallirengilllä oli täysi työ pidellä häntä.
Herttuatar meni vuoteen ääreen ja laski valkoisen voimakkaan kätensä vavahtelevalle olkapäälle.
— Isä, sanoi hän niin selvällä, lujalla ja käskevällä äänellä, että sen, noiden molempien miesten puheen mukaan, olisi luullut kuolleenkin korvaan tunkevan. — Isä, se on Klo!
Jeoffrey herra väänti päätään ja tuijotti häneen vyöryvin silmin ja suu vaahdossa.
— Kuka sanoo, että se on Klo? kiljui hän. — Se on valhe! Hän oli aina pahempi piru kuin kaikki muut, vaikka hän oli vain kaunis tytönhetukka. Jackkaan ei häntä voittanut. Hän vain löi häntä ja löisi häntä vieläkin. Se on valhe!
Koko tämän päivän ja yön esti herttuattaren luja, valkoinen käsi häntä päätään halkaisemasta. Noiden molempain miesten voimat eivät riittäneet, ja he huomasivat että hänen verestävät silmänsä silloin tällöin pahimpien hurjuuden kohtausten aikana vilkuivat ylitseen kumartuviin kauniisiin kasvoihin. "Klo" nimi oli hänen aivoissaan herättänyt heikon kaiun.
Hän lähetti tallirengit lepäämään ja kutsui toisia heidän sijaansa; mutta itse hän ei tahtonut jättää sijaansa vuoteen ääressä. Hänen voimaansa ja rohkeuttaan ei mikään voinut lannistaa. Hän oli siellä kun tohtori tuli takaisin ja tämän vastahakoinen, yrmeä käytös muuttui kohta, nähdessään herttuattaren, jolla ruumiinmukaisessa pellavapuvussaan oli sellainen ryhti.
— Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä, sanoi hän leppymättömästi, — vaikka kyllä itsekkin näen, ettei tässä suuresti voi auttaa. Luulitteko hänen ylhäisyytensä ja minun suvaitsevan että hän saisi tänne yksin kuolla, ellemme me olisi voineet tänne tulla?
Nuo sanat "hänen ylhäisyyteensä ja minun" asettivat asian aivan toiseen valoon ja mitä lääkäritaito voi aikaan saada, se tehtiin. Mutta lääkäri oli huolestunut herttuattaresta, joka ei suonut itselleen ensinkään lepoa. Hänen jalo puolisonsa vihastuisi oikeudella, jos hänen anettaisiin mainiota terveyttään vahingoittaa.
— Hänen ylhäisyytensä tiesi miksi tänne tulin, ja miten minun tulisi tehtäväni tehdä, vastasi herttuatar taipumattomasta — Elleivät valtioasiat olisi häntä estäneet, olisi hän täällä rinnallani.
Hän oli paikallaan toisenkin yön, joka oli pahempi ensimäistä — puuskat kun muuttuivat yhä rajummaksi, sillä Jack seisoi vain parin kyynärän päässä hänestä ojentaen vehreän, homeisen kätensä, josta luut näkyivät lihan läpi, ja nauroi kamalasti.
Toistaan huikeampia huutoja kuului ja hän nosti ruumiinsa luokiksi, joka oli pään ja jalkojen varassa, kunnes hän hervotonna ja väristen vaipui vuoteelleen. Silloin herttuatar viittasi apulaisia menemään pois. Hän istui vuoteen laidalla aivan lähellä isäänsä, molemmat lujat kätensä hänen olkapäillään ja kumartuen katsomaan häntä raivostuneisin kasvoihin, ikäänkuin tahtoisi hän ihmeellisellä tahtonsa voimalla läpitunkea koko hänen olentonsa.
— Isä, sanoi hän — katso minuun. Sinä voit, jos tahdot. Katso minuun. Silloin näet että se on Klo, — ja hän auttaa sinua.
Hänen katseensa tunki isän katseeseen, ja vaikka tämän katse ensin pyrki siitä irtaantumaan, niin hänen luja päättäväisyytensä esti sen ja vihdoin hän kiinnitti sen tyttärensä kasvoihin. Hän vetäisi syvästi ja melkein nyyhkyttäen henkeään ja makasi rauhassa häneen tuijottaen.
— Niin, sanoi hän, — se on Klo! Se on Klo! Otsasta vuoti hiki ja silmistä kyyneleet ja hän voivotteli kuin lapsi:
— Klo, Klo, minä olen helvetissä!
Herttuatar laski kätensä hänen rinnalleen, halliten häntä silmillään ja tahtonsa voimalla.
— Ei, sanoi hän, — sinä olet maan päällä ja omassa sängyssäsi ja minä olen luonasi, enkä jätä sinua.
Hän viittasi uudestaan miehille, jotka ihmetellen tuijottivat häneen ja näyttivät ilmassakin hänen ympärillään tuntevan sitä lumousvoimaa, joka oli hulluuden karkottanut.
— Se ei ollut pelkkä inhimillinen nainen, joka siinä istui, sanoivat he jäljestä päin tovereilleen tallissa. — Se oli jotakin enempää. Jos paha olento olisi senlaisen tahdon omistanut, niin hiukset olisivat pystyyn nousseet sitä nähdessä.
— Menkää nyt, sanoi hän, ja lähettäkää palvelustytöt huonetta siistimään.
Armeliaisuutta harjoittaessaan oli hän usein nähnyt viinahulluutta ja kuolemaa tietääkseen isän voimain loppuneen ja kuoleman lähestyvän. Hänen huoneensa ja vuoteensa järjestettiin, kaikki hänen ympärillään siistittiin ja hänelle itselleen pantiin puhtaat liinavaatteet. Kohta hänen silmänsä alkoivat kuoppiinsa painua ja iho muuttui tuhkanharmajaksi, mutta yhä hän vain tuijotti tyttärensä kasvoihin.
— Klo, sanoi hän vihdoin, — jää luokseni! Klo, elä jätä minua!
— En minä sinua jätä, vastasi hän. Hän nosti tuolin aivan hänen vuoteensa ääreen ja puuttui hänen käteensä. Luisevana ja suuret suonet paisuneina lepäsi se hänen hienojen sormiensa päällä, ja hän silitteli sitä toisella kädellään. Jeoffrey herra hengitti raukeasti ja kiireesti ja silmiin tuli tuskallinen ilme.
— Mitä se on Klo? Mitä se on? kysyi hän.
— Se on heikkoutta, sinä nukut kohta, vastasi hän rauhoittavasti.
— Niin, sanoi hän taas melkein nyyhkyttäen. — Se on ohitse nyt.
Hänen suuri vartalonsa oli kuin kutistunut, se näytti hupenevan makuuvaatteisiin.
— Mikä vuodenpäivä nyt on? hän kysyi.
— Kymmenes päivä elokuuta, sai hän vastaukseksi.
— Tänä päivänä, kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minä synnyin, ja nyt se loppuu.
— Ei, sanoi herttuatar, — ei — — Jumalan avulla — — —
— Kyllä se loppuu, sanoi hän taas. Jospa sentään olisi kuusikymmentäyhdeksän vuotta jäljellä vielä. Semmoinen mies kun minä kahdenkymmenen vanhana olin! Klo, minä en tahdo kuolla! Minä tahdon elää — — elää — — elää ja olla nuori, voimakkailla jänteillä ja raittiilla verellä. Kuusikymmentä yhdeksän vuotta — — ja ne ovat kulutetut!
Hän puristi tyttärensä kättä ja katsoi häneen peljästyneen näköisenä. Kaiken ikänsä oli hän ollut vain iso, voimakas miehenkoljo ja hän oli nytkin vielä se sama, vaikka voimansa nyt oli kulunut ja hän seisoi kuoleman portilla. Hän ei koskaan ollut ajatellut muita kuin itseään — hän ei ollut koskaan rakastanut toista olentoa paitsi itseään — ja nyt makasi hän viimeisillään, toivoen takaisin synnissä kulutetuita vuosia.
— Niitä ei kukaan voi minulle takaisin antaa, sanoi hän, — et sinäkään, Klo, joka olet niin väkevä. Ei kukaan — ei kukaan! Osaatko rukoilla Klo? kysyi hän käheällä äänellä.
— En pappein tavalla, sanoi hän. — Minä en usko senlaiseen
Jumalaan, joka ainoastaan kiitosta vaatii.
— Mihin sinä sitten uskot?
— Yhteen, joka tahtoo oikeutta harjoittaa ja vaatii, että sitä harjoitetaan kaikkia luotujaan kohtaan ja että kaikki hänen kuvakseen luodut sitä harjoittavat — — niin ja laupeutta myöskin — — mutta aina ja ennen kaikkia oikeutta, sillä oikeus on korkein laupeus.
Kuka tuntee ihmissielun salaisuudet — — kuka ihmisjärjen erhetykset? Yksin vanhurskas Jumala. Tässä miehessä, jonka sieluelämä tuskin oli enemmän kehittynyt kuin eläimen, panivat tyttärensä selvästi lausutut sanat nähtävästi kauan tukehdutetun ja unhotetun tunteen väräjämään.
— Klo, Klo! huusi hän kauhistuksessaan lujemmin puuttuen häneen, — mitä sinä tarkoitat? Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa en kertaakaan — — hän vieritti tuskallisesti päätään edestakaisin tyynyllä.
Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa hän ei ollut oikeutta tehnyt yhdellekkään miehelle eikä laupeutta ainoallekkaan naiselle, hän kun ei koskaan ajatellut mitään muuta kuin Jeoffrey Wildairsiä; ja tämä totuus koitti nyt hämärästi hänen jo aikoja sitten tylsistyneessä aivossaan.
— Alas polvillesi, Klo! ohki hän — alas polvillesi!
Kuolevien kasvojensa ilme oli niin kauhistava, että hän heti heittäytyi polvilleen ja puristi hänen vapisevia käsiään omissaan rintaansa vasten.
— Sinä, joka loit hänet senlaiseksi kuin hän maailmaasi syntyi, sanoi hän, — ota sinä vastaan se, jolle elämän — ja kuoleman annoit. Osota hänelle tällä hetkellä, jonka sinä myöskin olet luonut, ettet sinä ole kostoa vaativa ihminen, vaan se oikeus, joka on Jumala.
— Silloin — silloin — ohki hän — — hän minut kadotukseen tuomitsee!
Hän on sinut punnitseva, sanoi hän; — ja minkä Hänen oma kätensä on luonut, on hän erottava siitä, mikä oli omaa tietoista syntiäsi — — ja varmaan hän on sinua neuvova miten sen voit sovittaa.
— Klo, huusi hän taas — — äitisi — hän oli vain lapsi ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä — — minä en tehnyt oikeutta hänelle! — Daphne! Daphne! Ja koko ruumiinsa värisi peitteen alla ja kasvonsa menivät yhä harmaammaksi.
— Hän rakasti sinua kerran, sanoi Klorinda. — Hän oli lempeä ja hyvä eikä suinkaan unhottanut. Hän on sinulle laupeutta osottava.
— Hän sai maata yksin siellä, mutisi hän, — yksin ja kuolla. Daphne, tyttöseni — — äänensä menehtyi epäselvään korinaan ja hän makasi tuijottaen ja läähättäen.
Herttuatar istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään. Hän ei liikahtanut vaikka isänsä näytti nukahtavan. Parin tunnin kuluttua liikahti sairas. Hän käänsi hitaasti päätään tyynyllä kunnes katseensa lepäsi vuoteen vieressä istuvassa tyttäressään. Tuntui kuin olisi hän herännyt häntä katsellakseen.
— Klo! huudahti hän, ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, tuntui siinä sekä ihmettelyä että raju kysymys — Klo!
Mutta hän ei liikahtanut, hänen isot silmänsä kohtasivat häntä lujalla katseella; ja heidän näin toisiaan katsellessa, oikasihe hänen ruumiinsa ja silmäluomensa ummistuivat — hän oli kuollut.