KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Anne äiti.
Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä kunniapatsaita.
— Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän onnellisimpinä hetkinään; — mutta minulle on annettu rakkautta ja uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko olentosi, Gerald?
— Koko olentoni! huudahti hän, — suloinen, armas vaimoni!
— Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä tekisi.
— Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi jumaloivalla katseella.
— Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta maailmasta, jota emme tunne — siinä ei ole tahraa; — ja pieni, inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt — luuletko Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen — omaksi kuvakseen — voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.
Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.
Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta — sillä hän synnytti vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin hän itsekkin — vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin tähdet taivaalla.
— Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. — Kuningatar ei ole niin kaunis ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee aina oikein eikä pelkää mitään.
Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.
— Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. — Sinut luotiin äidiksi, Anne.
— Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.
— Saat jakaa kanssani, sanoi herttuatar kohottaen häneen madonnamaiset kasvonsa. — Suutele minua, sisko — ja suutele häntä myöskin ja siunaa häntä. Elämäsi on ollut niin viatonta, että hänelle on hyväksi, jotta sinä häntä rakastat ja vaalit.
Oli kaunista nähdä sitä taitavuutta, jolla hän koetti saada Annen tuntemaan, että hän oli hänen äitiydestään osallinen. Hän jakoi hänen kanssaan hellimmät huolensa ja velvollisuutensa. Yhdessä he aamusilla pesivät ja pukivat lapsen. Se oli heille iso juhla, johon hoitajattaret ainoastaan apulaisina saivat ottaa osaa. Joka päivä he leikkivät ja nauroivat hänelle, suutelivat hänen pulskia pyöreitä jäseniään, ihmettelivät miten ne kasvoivat, ihailivat hänen pieniä ruusunkarvaisia jalkojaan ja hyväilivät häntä. Ja sitten he panivat hänen nukkumaan ja Anne istui vieressä kun äitinsä imetti häntä, kunnes pieni punainen suu hitaasti hellitti irti rinnasta.
Kun hän alkoi astua ja puhua, kantoi äitinsä hänet eräänä aamuna Annen torniin, jotta yhdessä tavallisuuden mukaan saisivat hänelle iloita. Oli kaunis näky kun hän voimakkaalla, pyöreällä käsivarrellaan kantoi suurta vankkaa poikaa, kuin olisi hän ollut kepeä ruusunen vain ja nähdä hänen nauraen ja leletellen riippuvan hänen kaulassaan, suuret, ruskeat silmät loistavina ihastuksesta.
— Hän on tullut tervehtimään sinua Anne, sanoi äitinsä. — Hän on pieni kohtelias kavaljeeri ja tietää meidän olevan kuuliaisia orjattariaan. Hän tuli sanomaan sen uuden sanan, jonka minä olen hänelle opettanut.
Hän laski hänet lattialle ja poika seisoi Annen polveen nojaten ja viaton, viehättävä hymy paljasti uudet helmihampaansa. Äitinsä polvistui hänen viereensä ja alkoi häntä hyväillen viekotella.
— Kuka tuo on? kysyi hän sormellaan osottaen Annea ja ihastuttavan levottoman näköisenä, että jos poika ei läksyään osaisikkaan. — Mikä hänen nimensä on? Äitin poika sanoo — — — ja hän kuiskutti hiljaa hänen korvaansa.
Lapsi katsoi Anneen hymyilevän viisastelevalla katseella ja sanoi lapsellisella tavallaan:
— Anne äi-äiti, ja ihastuksissaan taitavuudestaan alkoi hän tanssia pienillä jaloillaan ja kertoi sitä moneen kertaan.
Klorinda nosti hänet Annen polvelle.
— Kuuletko miksi hän sinua sanoo? sanoi hän. — Hänen pieni taipumaton kielensä ei vielä osaa sitä oikein sanoa, mutta hän sanoo sen niin hyvin kuin voi. Se on Anne äiti, sanoo hän, — se on Anne äiti.
Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi olento.
Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella tavallaan he suojelivat häntä.
Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä. Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain unelmia olleet. Tämä — tämä oli todellisuutta — tämä elämä kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä ja viisaudella.
Mutta Annen omat elinvoimat eivät koskaan olleet suuret, hän oli tullut äitiinsä, joka nuorena kuoli elämän julman taakan musertamana, ja hänellekkin se oli ollut vaikea ja hirmuinen. Hän ei ollut saanut lujaa tahtoa, jolla olisi kyennyt kohtaloaan vastaan taistelemaan, ei taitoa vaikeiden ongelmain ratkaisemiseen eikä voimaa niitä mielestään karkoittamaan. Kun Osmonden herttuatar vuosi vuodelta näytti tulevan kauniimmaksi ja pulskemmaksi, niin hänen sisarensa heikko vartalo yhä heikkeni ja näytti kutistuvan ja vanhenevan. Hänen kasvoihinsa tuli kummallinen väsyneen lempeyden ilme, ja ystävällisiin raukeisin silmiin tuli melkein pyhimyksen kaltainen katse. Paljon hän rukoili ja teki hyvää sekä pääkaupungissa että maalla. Hän luki hartauskirjojaan ja kävi kirkossa, jossa hän hartaasti kuunteli pitkiä, ikäviä saarnoja, joita hän hurskaalla ihailulla ajatteli, kun muunlainen ajatustapa olisi ollut hänestä jumalattomuutta. Yösydännäkin nousi hän rukoilemaan. Hän oli nöyrä sielu, joka pelkäsi ja vapisi Jumalaansa.
— Kun joskus öisin havahdun, sanoi solakka, kaunis Daphne tyttö kerran äidilleen, — niin näen Anne äitin polvistuneena rukoilevan vuoteeni ääressä. Niin hän usein tekee meidän jokaisen luona.
— Se tulee siitä kun hän on niin jumalaapelkääväinen ja rakastaa meitä niin paljon, sanoi John poika jalolla säädyllisyydellä. Osmonden suvussa ei ollut ennen niin kaunista ja pulskaa perillistä ollut. Hän oli kaikkia ikäisiään pitempi ja ryhtinsä oli nuorekkaan voimakas ja sulava.
Pääkaupungissa ja hovissa juteltiin näiden lasten erinomaisesta kauneudesta ja kehittymisestä, niinkuin äidistäänkin ennen oli puhuttu.
— Olla senlaisen naisen puoliso ja senlaisten lasten isä on onni, jota jokainen mies tahtoisi Jumalalta pyytää, sanottiin. — Heidän rakkautensa ei ole vuosien kuluessa laimennut ja lapset ovat sen kukkasia.