I.
Clara d'Ellébeuse herää kiharoittensa keskellä ja haukottelee vasten paljasta poveaan. Hän on vaalea ja pyöreäkasvoinen, hänen silmänsä ovat samanväriset kuin taivas kauniilla ilmalla.
Aurinko, noiden menneitten lomapäivien aurinko, leikkii itäisen ikkunan hienoilla verhoilla, jotka omat kukallista karttuunia ja joille ulkoa lankee tulpaanipuun varjo.
Kello on kahdeksan. Puhdas aamuvalo siivilöityy huoneeseen ja päivänsäteet tapaamat siniseltä, iloiselta tapetilta Joachim d''Ellébeusen, Claran sedän, muotokuvan.
Tyttö haukottelee vuoteessaan, venyttelee ja ajattelee itsekseen:
Minkähänlainen oli setä Joachim? Olikohan se talo Point-à-Pitressä, jossa hän kuoli, kauniskin? Se pieni, tuolla lippaassa oleva miniatyyrikuva, jonka isoäiti on minulle näyttänyt, esittää hänen morsiantaan. Hänen nimensä oli Laure. Hän oli silloin kaunis kiiltävän mustine kiharoineen, valkoisessa vihreänraitaisessa musliinipuvussaan ja kaulassaan korallinauha… Lepääköhän hän sedän rinnalla haudassa?… Setä kaatui kaksintaistelussa. Niin on herra d'Astin kertonut… Olikohan Laure kauniimpi kuin äiti?
Clara d'Ellébeuse pukeutuu, sitten lukee hän aamurukouksensa. Talo herää. Portaat narahtelevat. Vestibyylistä kuuluu kanarialintujen liverryksiä. Clara laskeutuu ruokasaliin ja ottaa hedelmämaljakosta rypäletertun, jonka marjat paistavat hänen kädessään.
— Kello on jo yhdeksän, sanoo hän itsekseen. Äiti on varmaan messusta tullessaan poikennut jonnekin…
Suuri seinäkello, joka kuvaa jalavien ympäröimää kirkkoa lyö yhdeksän juhlallista lyöntiä. Kellolla, joka on sovitettu pieneen sievään kellotorniin, on lempeä sointu. Päivällistunnilla ja illalla muistuttaa sen lyönti angelus-soittoa. Puiden alla näkyy paimentyttö ja paimenpoika sekä muutamia lampaita.
— He puhuvat keskenään nuo kaksi, ajattelee Clara, ja heidät vihitään tuossa pienessä kappelissa. Tulevatko he onnellisiksi? Varmaan he tulemat! Mutta koska he ovat vain taulussa eivät he tosiaan mene naimisiin keskenään…
Hän sovittaa päähänsä suuren aurinkohattunsa, jonka reunaa kiertää kiehkura päivänkakkaroita ja narsisseja ja menee ulos portaille. Kasteesta kimaltelevalla ruohokentällä tepastelee riikinkukko hitaasti keinuttaen kaulaansa.
— Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä, sanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan d'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti!
—Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään otsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi hameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään meillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista vaihdat siis hametta, tyttöseni.
Rouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan. Hän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden omenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia.
Ilma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni, joka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi aavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä kirkkaina, kultasina päivinä.
Äkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja. Jumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on ollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin! Olenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia ajatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä ajattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa…
Ja synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen katolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on tullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän portin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa ailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen hämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli puiden latvojen.
Kohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille, jossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten ranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt ulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta metsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu linnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja sirkka lakkaa äkkiä laulustaan.
Tätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara läpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut, orvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan kastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille.
Clara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On kuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä murattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku viileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa.
Alttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista ikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty verho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua kynttiläjalkaa.
Vasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla samanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa juuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja, täynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin päässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi. Kappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin tallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa. Tässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki, mikä on sivelty taivaansinisellä laastilla.
Clara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen.
Jumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista. Minä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois minun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä, jotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä Neitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin. Ah, Jumalani, miten olen onneton… Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala, älä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä taivaaseen. Armahda meitä!
Hän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee ristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos kappelista.
Hetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten kukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa.
Clara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien perhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean d'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse, 1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä…
Lähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita heleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan tavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on Amaryllis belladonnœæ. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat:
Laura Lopez 1805.
Clara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on ollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän rakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut punaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta jälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi…
Laura Lopez… Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä
Joachimin morsiamen nimi.
Nuori tyttö vaipuu jälleen ajatuksiin:
Minkähänlainen on Pointe-à-Pîtren kirkkotarha, jossa se toinen Laure ja tämän sulhanen, setä Joachim, lepäävät. Pointe-à-Pitre on minusta samanlainen kuin se puupiirros Perhekuvalehdessä… Siellä kasvaa ryydilletuoksuvia metsiä, joissa neekerit vaeltavat. Minkälainen oli Laure? Varmaankin Korkeakasvuinen. Hän liikkui hitain askelin. Suutelevatko he toisiaan?…
Clara punastuu äkkiä ja karkoittaa luotaan nämä ajatukset. Hän jatkaa matkaansa, pää hiukan eteenpäin kumarassa, kuusitoistavuotiaan viehättävä, hiukan kömpelö sulo kaikissa liikkeissään. Hän palaa kotiin hedelmätarhan kautta ja noustessaan linnan portaita hymyilee hän puutarhurille, joka kädessään kantaa salaatinkupuja.
Isoäiti kirjailee kuvaompeluaan. Isä istuu lähellä piippuaan poltellen. Ja Robinson, perheen koira, nukkuu kiehkurana kiviportaalla, häntä kuonoa vasten.
— Hyvää huomenta, isoäiti! Hyvää huomenta isä- kulta. Ja he suutelevat toisiaan.
— Onnistiko sinua tänään metsässä, isäkulta?
— Onnisti niinkin. Mene ruokahuoneeseen, niin näet. Mutta kiiruhda, sillä herra d’Astin on kohtapuolin täällä.
Gertrude näyttää Claralle parin sieviä peltopyitä, joilla on punaiset jalat ja kiiltävät, ruosteenruskeat ja mustat höyhenet, pehmeitä kuin silkki.
Clara nousee yläkerrokseen pukeutuakseen toiseen pukuun. Hän palmikoi uudelleen paksut, kullankarvaiset hiuksensa, kiertää ja silittää niitä puksipuisen puikon avulla. Hän verhoo viileän ruumiinsa musliinipukuun, joka on täti Aménaïden lahja. Taivaansininen vyö valuu alas hänen korkealta miehustaltaan. Ja aina jalkoihin saakka piirtyy vaatteen alla hänen vartalonsa kuin taiteilijan siveltimen jäleltä. Hopeiset käädyt tavoittelevat hentoja rintoja. Paljaissa käsivarsissa on pienet kuoppaset, jotta näyttävät hymyilevän. Ja suukin hymyilee, alihuuli heleänpunaisena, täyteläisenä, pieni piirtonen keskellä. Ja nenäkin, joka on voimakas ja hienosti muodostunut sekä heikosti kaartuu ylöspäin. Samoin kapea, korkea otsa ja korvat, jotka omat melkein liian pienet ja kätkeytyvät ruuvikiharoitten joukkoon.
Kun hän on palannut muiden joukkoon, sanoo vanha rouva d'Ellébeuse:
— Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa portilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin.
Mennään ulos.
Kello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien jalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy ja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan puutarhan raskaita tuoksuja.
Clara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja tämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa kuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä paistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii…
Pitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra d'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota bignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine kukkineen.
Markiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä on puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa. Hän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat tulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää jälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen herra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat häntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen äänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo:
— Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on taas leinipäänsä…
Ja isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään:
— Aivan kuten minun oikealla kädelläni… Se on nyt ollut turvoksissa kymmenen päivää…
— Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka.
Te voitte ojentaa sen minulle… Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen.
Hän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä. Kaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden alla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös hirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia sorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta. Taaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa ja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat valkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan kultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän tuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja tätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä, jotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat persikoita.
Hän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin puuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen sileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee herra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina pienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet pelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien piinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit värilliset puupiirrokset, joista toinen esittää Ylhäistä mongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä… Kiina on kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa kuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun tuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on Kiina!
Ei, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret, jossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen ja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan kukkien keskellä… Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle ystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä lajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien käsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli setä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu…
Vaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä Joachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka on keskellä pöytää.
— Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä, jotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli pöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset Brasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan toistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut että hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun ja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua, jäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa…
Herra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva d'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä.
Hän vaihtaa ainetta ja sanoo:
— Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja.
— Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse
… Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä siemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte ja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä…
— Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen iäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani… Enkä edes mandariinieni tyttäriä, pelkään minä…
Clara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat setä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan. Hän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta… hautasin minä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa… Hänelle oli siis valehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?… Mutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure, koska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa salaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?… Kuinka?… Minkätähden oli isoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti Laure, isäsi sedän Joachimin morsian.
— Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä; Pointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät siellä?… Oli, koska kirjeissä kerran seisoo Guadeloupe… Hän sanoi: minä hautasin hänet tänne.
— Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse.
Clara vastaa:
— Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen ruokahalua.
Mutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän yhä syvemmälle mieleensä: hän hautasi tänne, tähän maahan rakkaan Lauransa.
Hän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja, ruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän muistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää tomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä talonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä hautakirjoituksen:
Laura Lopez
1805.
* * *
Vaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista leudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria hyttysiä joen rannoilta.
Myöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt jäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa. Rouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa ääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen puistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään on joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään täysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana kuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse onneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut nuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan kenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi synkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen. »Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan kun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi hän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen voi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä vaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän huomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun nukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu jotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa…
Ja nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin hän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli saanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi äkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina suurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan ollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei tiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos ei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää joku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan, joissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi. »Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude valmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa.
— Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee.
Clara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä selän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä. Tuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka liukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän istuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan.
Se on Bretonin Kiina pienoiskoossa, jonka herra d'Astin on lahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara katselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun. Vaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee joki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti kahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää maassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa, pystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin reunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset hansikkaat, imemässä jotain hedelmää.
Clara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää yötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee yläkerrassa olevaan huoneeseensa.
Yksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten vanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat hänen tunteellista sieluaan.
»Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne johtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto, mutta se todistaa teissä hyvää tahtoa».
Clara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti, suurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä verhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta katsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei hänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin on ihka välttämätöntä.
Hän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä sammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin ryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee hän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt todellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä tämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän ajattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten näkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa alla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten jalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan käytävän päässä, … ja nukkuu.