II.
Yöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu ja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä häikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on oravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu, joka tietää kuumaa päivää.
Clara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle satuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee kivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä hän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee viileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu sinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka on pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee hämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan yöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee.
Mutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista sanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on viileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina, jolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan juurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi, kasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa pysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne päivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota koristaa valkea nauharuusu.
Hän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän suruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin. Hän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan lokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee plataanien lehtiä.
Hän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja hirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin vierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen että hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän näkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta erosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin ja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun runtelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen pronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista tehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt. Hän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne jättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on tapana itsekseen sanoa: erohetken tuoksuksi.
— Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän itsekseen.
Ja hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta asettunut hänen jalkansa luo.
On jo aika palata kotiin, varsinkin jos hän aikoo ratsastaa suuren maantien kautta. Hän nousee aasin selkään ja antaa sen ravata takaisin läpi metsän.
Hänen ajatuksensa kulkevat aasin kavioiden tahdissa, ne kiertelevät jälleen setä Joachimin ja hänen morsiamensa ympärillä. Clara d'Ellébeuse näkee unta tästä salaperäisestä Lauresta. Tökö, tökö, tökö — tuku, tuku, tuku — tokö, tuku — ääntelevät pienen aasin kaviot… Ah, miten mielelläni tahtoisin nähdä sen kaukaisen maan, jossa Laure eli… Ja hän lausuu siinä metsätiellä nämä säkeet Anaïs Ségalas'n runosta, jota on Runokirjassa nuorille tytöille:
Sun neekerparves verkon levittää:
Ei moskitos sua lähestyä saa,
Ja silmäs kirkkaat, hieno poskipää
Ne peittyy harsopilven valkeen taa!
Yön tullen kun sa palaat majahas,
Ei jalkaa liikuttaa sun tarvis lain!
Kuin ruhtinatar lepäät verkossas,
On silkki kevyt peittonasi vain.
— — Mutta nämä säkeet eivät ole hänestä niin kauniit kuin nuoren Roger
Fauchereusen, erään perheen ystävän, sepittämät runot.
Clara on jälleen ristikkoportilla; hän näkee äitinsä ja herra d'Astinin käyskentelevän suuressa lehtokäytävässä. Äiti on hänestä viehättävä. Hän on kuin akvarelli Eläviä kukkia -nimisessä kirjassa. Karkeista olkipalmikoista tehty hattu, joka koristaa päivänkakkarakiehkura on kehyksenä hänen sileälle, ruskealle tukalleen, kirkkaille silmilleen ja raikkaille poskilleen. Hän on puettu valkoiseen punapilkullliseen musliinihameeseen ja pitelee ilmassa vihreätä päivänvarjoa. Clara hyppää maahan, kurkottaa otsansa suudeltavaksi, ensin äidille, sitten perheen vanhalle ystävälle.
— Lapseni, olitteko kaukanakin? kysyy herra d'Astin.
— Ratsastin halki Noarrieu-metsän ja palasin maantien kautta.
— Sepä oli pitkä kierros. Ah, miksen voi tehdä teille seuraa? Minulla on jäljellä vanha intohimoni aamuratsastuksiin ja metsäteihin, mutta mihinkä minä tämmöisenä pääsen. Jos nousisin hevosen selkään täytyisi minun tyytyä yhteen kannukseen… Surullinen ritari, eikö totta, varjelemaan teitä vaaroilta…
Clara hymyilee ja jatkaa matkaansa. Rouva d'Ellébeuse jää osottamaan herra d'Astinille suuria kauniita päivännoutoja, jotka pistävät päänsä esiin kyökkitarhan aidan takaa.
— Hyvää huomenta, isoäiti. Mitä sinä luet, isoäiti?
— Luen lapseni hyvin hauskaa kertomusta…
Ja isoäiti ottaa silmälasit päästään selittääkseen tarkemmin.
— Luen, lapsukaiseni, hyvin hauskaa kertomusta eräästä melkein tuntemattomasta merenkulkijasta. Tämä todella urhea mies purjehti maan ympäri pienessä veneessä. Hän tuli hindujen maahan, erääseen kaupunkiin, jossa apinat olivat herroina. Kukaan ei voinut apinoille mitään, sillä ne puhalsivat ruokopillillä vastustajainsa silmille eräänlaisia ryytijauhoja…
— Sepä on hauska kertomus, isoäiti, sinun kertomuksesi on todella hanska… Kuule, isoäiti. Alalaatikko sinun lippaassasi on auki. Unohditko lukita sen, isoäiti?…
— En, lapseni. Isäsi kävi juuri ottamassa siitä muutamia papereita, jotka hän aikoo jättää herra d'Astinille.
— Mitä papereita, isoäiti?
— Luulen että ne olivat muutamia kirjeitä Guadeloupesta… Mutta ne asiat eivät kuulu meille, lapseni. Meneppäs nyt pukeutumaan suurukselle.
Clara lähtee isoäitinsä huoneesta ja nousee portaita kulmat rypyssä.
… Minkätähden herra d'Astinin pitää saada nämä Guadeloupen paperit? hän ajattelee. Ne paperit ovat varmaan setä Joachimin kirjeet… Näiden kirjeiden tulee jäädä perheen haltuun… Miksi herra d'Astin vie ne pois?… Minä en tahdo että ne viedään pois… Viekö hän myös sen kauniin kuvan Lauresta?
Nuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan ole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin joskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni näistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva riippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa kauniin Lauren kanssa… Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta noita kirjeitä herra d'Astinille… Onhan hän hullu, kun ajattelee jotain semmoista… Kuinka hän tohtisi…
Hän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin kirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen. Hänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan ratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää päähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon musliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä Joachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen.
Ovi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä istuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita kirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen, toiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä irtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän salaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo:
— Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä?
— Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen liikepapereitani. Muutama sinetti vielä… Mutta jääkööt iltapäivään, koska soitetaan jo toistamiseen suurukselle.
Clara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo salongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin:
— Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin teitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi?
— Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan kohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä Joachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette ne uudelleen… Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi aikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja sitten pitänyt antaa ne teille takaisin.
Aterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen sisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus vanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi. Kun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa Robinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain epäselvästi mitä pöydässä keskustellaan.
Kahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee alas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa asiaa:
—… Kirjeet ovat setä Joachimin kirjoittamia; siis niiden tulisi kuulua meille. Mutta mahdoton on niitä pidättää kun isä kerran jättää ne nyt herra d'Astinille… Koskahan herra d'Astin lähtee?
Paljaat käsivarret ristissä selän takana kiertää hän hitaasti ympäri linnan. Kasvot suuren Clarisse Harlow olkihatun alla omat suunnatut miettivinä maahan. Kaksi kiharaa on eronnut muista riippuen irrallaan.
—… Jospa voisin saada omakseni edes kaksi, kolme setä Joachimin kirjettä. Olisiko kovin väärin ottaa ne tuosta irtonipusta?… Varmaan olisi… Se olisi häpeällistä varkautta… jonka voisin tunnustaa rippi-isälle, kun palaan takaisin kouluun… Vaan voiko tehdä väärin ja saada anteeksi, jos etukäteen lupaa itselleen, tunnustaa rikoksensa perästäpäin?
Hän kulkee vanhaa muuria myöten, joka kokonaan on muratin peitosta, tekee vielä toisen kierroksen ja palaa samaa tietä pinttyneen mielikuvansa ajamana, omantunnontuskien ja kirjeiden anastamishalunsa vaivaamana.
— Clara, huutaa hänelle rouva d'Ellébeuse, mene ottamaan vaippasi. Me lähdemme pienelle ajeluretkelle… Palatessamme voisit vilustua.
Clara liitää ylös portaita. Hän kulkee ohi isänsä huoneen. Ovi sinne on avoinna, paperit ovat yhä siellä pöydällä. Hän epäröi, menee huoneeseen, palaa takaisin, menee uudelleen, sulkee silmänsä ja avaa ne jälleen. Hän on yksin. Äkkiä sieppaa hän umpimähkään pari kirjettä, yhden kummastakin jo järjestetystä mutta vielä sinetöimättömästä pakasta ja pakenee huoneeseensa. Kirjeet kätkee hän nenäliinalippaaseensa. Sitten polvistuu hän ja rukoilee jumalalta anteeksi..
Ajoretki pitkin vuoren rinteitä luikertelevaa tietä on ihastuttava, mutta Clara ei voi siitä nauttia ja iltapäivä on hänestä kauhean pitkä. Vasta kotiin tultua on hänen hiukan parempi olla kun hän vielä on kestänyt neljännestunnin pelkoa ja jännitystä isänsä huoneeseen mentyä.
Hänen mielensä kevenee vihdoin kun herra d'Ellébeuse palaa salonkiin käsissään kymmenkunnan sinetöityä kirjepakkaa ja sanoo:
— Kas tässä, rakas d'Astin. Kirjeenne ovat nyt järjestetyt.
Iltapäivä on pitkä ja yksitoikkoinen. Kuten edellinen ilta on tämäkin täynnä jälkikesän lauhkeutta ja sen hiljaisuutta, joka ulkoa virtaa linnan salonkiin, häiritsevät vain puksipuisten nappulain kopahdukset shakkilautaan.
Kello kymmeneltä nousee Clara huoneeseensa ja vetää siellä esiin molemmat kirjeet piilopaikastaan. Ne ovat karkeata, kellastunutta paperia, jota tomu ja kosteus ovat tahrineet. Toinen päällekirjoitus on päällekirjoitus on kirjoitettu hyvin sievistelevällä käsialalla. Osote on molemmissa sama. Punaisilla ja mustilla painokirjaimilla luetaan siinä:
Guadeloupe, le Havren kautta.
Ja kauniilla kaltevalla käsialalla kirjotettuna:
Rosina-laivan mukana.
Jalosyntyinen herra d'Astin
Aïciritz. Balasun, Ranska.
Kuorella on useita leimoja ja sinettejä. Claran valtaa kova mielenliikutus; hänen korvansa soivat. Hän istuutuu, kehittää auki setä Joachimin kirjeen, lukee päivämäärän ja yhteen menoon koko kirjeen:
Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 12 p:nä kesäk. 1805.
Rakas Hector! Kiitos että niin pian lähetitte minulle pohjapiirroksen siihen pieneen maataloon, jota tulee olemaan Lauran asuntona. Kaikki se mitä sanotte talosta on minulle mieleen, varsinkin että huvila ei ole kostea, sillä sitä ei siedä kreolitar, joka ei koskaan ole käynyt ulkopuolella synnyinsaariaan, Antilleja. Teidän kuvauksenne paikasta on oikein houkutteleva. Tuo syrjäinen asunto, lähellä kylää, joilla minä vietin nuoruuteni on varmaan sopiva tälle sielulle, jota elämä on raadellut. Luulen muuten muistavani huvilan. Eikö se ole se, jota meillä oli tapana sanoa suljetuksi taloksi? Eikö se sijaitse pienellä kummulla, lähellä Noarrieuta? Siinä lähellä on kaivo, jonka luona seisoin usein passissa jäniksiä metsästäessämme.
Mitä sanotte puutarhasta miellyttää minua niinikään. Laura rakastaa kauniita kukkia. Kun hän myöskin pitää linnuista, olisi kovin ystävällistä, jos antaisitte Balansunin maalaispoikien pyydystää muutamia häkkilintuja Lauralle. Teikäläisiä lintuja ei kylläkään voi verrata näihin tropiikkimaan lintuihin, mutta osaavathan punatulkku, tikli ja hamppuvarpunen nekin laulaa miellyttävästi.
Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä.
Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen, jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana, jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi.
Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta.
Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota ystävättäreni on mestari käsittelemään.
Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää.
Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä ystävyydestänne!
Toinen kirje kuului:
Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805.
Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin katkaisemasta.
Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla, jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä, ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia. Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta Lauraani.
Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään.
Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä?
Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut
estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua.
Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia, on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka, siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin tulevassa elämässä.
Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut. Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan — tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez, hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta. Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle. Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä.
Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin. Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut.
Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää!
Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua pitemmälti jatkamasta.
Joachim d'Ellébeuse.
Kun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen silmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo nousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa humina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa, täyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja ymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on yöpöydällä ja nielasee sen… Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on hän pyörtynyt… Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne lippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen, jota kestää aamuun asti.