III.
Tänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut.
— Neidin täytyy nousta jo. Kohta soitetaan messuun. Tänään täytyy lähteä hiukan aikasemmin herra d'Astinin takia.
Clara pukeutuu, koettaen unhottaa edellisen illan mieltä järkyttävät vaikutelmat.
— Tahdon palavasti rukoilla jumalaa, hän ajattelee, ja hän on antava minulle anteeksi… Noissa kirjeissä oli kauheita asioita… Kaikkia kohtia en ymmärrä… Tuo nainen ei ollut hänen vaimonsa, mutta hänelle piti syntyä lapsi, ja silloin… Oi jumala, jumala, armahda minua!
Clara menee alakerrokseen. Hän on nukkunut hyvin. Hänen ihonsa on raikas ja tuore väriltään. Rouva d'Ellébeuse ei rakkaan tyttärensä ulkomuodosta huomaa mitään tavatonta, Gertrude tuo virsikirjat ja heti senjälkeen lähdetään kirkkoon.
Herra d'Astin kulkee hitaasti. Joka askeleelta tekee puujalka kaaren ilmassa. Itse hän laskee leikkiä kömpimisestään.
— Ei auta juosta, täytyy vaan ajoissa laittautua matkaan, sanoo sadunkertojakin… Ah, pikku Clarani…
Huolimatta ruumiinviastaan on herra d'Astin hyvin miellyttävä. Harmaan, korkean hatun alta pistää esiin häikäisevän valkoinen kihara, joka korvan luona kiertyy pehmeästi ylöspäin. Hänen kaulansa, jonka ympäri muoto silkkiliina on kierretty kolmeen kertaan, on asennoltaan pysty ja uljas. Ruohonkarvainen kävelytakki sujuu huolellisesti pitkin vartaloa; housut ovat samanväriset ja ainoassa jalassa on kiiltonahkakenkä, jota peittää osaksi vihreä säärystin.
Herra d'Ellébeuse on puettu pitkään, miehustalta tiukkaan takkiin. Hänen käsivarteensa nojaa rouva d'Etanges, joka on puettu harmaaseen norsunluunkarvaisilla pilkuilla siroteltuun pukuun. Valkoisilla hapsilla on musta pitsiliina.
Rouva d'Ellébeusen päässä on riisinoljista tehty, kalpeankeltaisilla ja heleillä nauhoilla, merenruoholla ja perunankukilla [feuillages des eaux et de tubéreuses] koristettu hattu. Hänen pyöreitä hartioitaan verhoo pehmeä pitsihuivi.
Päivä on yhtä leuto ja kirkas kuin eilinenkin; metsä tuntuu olevan sunnuntai-asussa.
Vaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri tullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä palmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä.
Naiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat rukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä.
Clara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen rukouksen:
— »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala, kätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi!
»Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta, mahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi, sietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi!
»Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on täynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi kääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka ei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn jälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta eikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy harhateille.
»Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa katumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan tässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla, jahka saavun kotimaahan! Amen.»
Hän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena seurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä, setä Joachimia, Laurea… Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi on piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja äkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään on kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota kuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan: Laure… Laure raukka… Laura… Dolora… Doloriba… Niin hän hurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle lemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle, jumalanäidille…
Herra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan
murteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa.
Oikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen,
Roger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen.
Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä, joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta — ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.
Roger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa lakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia taipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta pääkaupungissa.
Clara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen pitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla ne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat yht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka ympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin välistä.
— — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut
Balansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen.
Ulosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo ojentaessaan hänelle kätensä:
— Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme teidät täällä?
— Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä. Muuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä lähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla.
Naisetkin tulevat nyt tervehtimään.
— Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat rakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan unhottanut.
— Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin paljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon että Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään.
— Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään meillä?
— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse… Ellen häiritse…
— Ei suinkaan, ei suinkaan… Teidän täytyy jäädä meille. Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne… Olette meillä yötä ja aamulla lähdemme yhdessä metsästämään… Huoneessanne on oleva Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi samalla tuoda koirat linnaan.
Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin lehtokujia.
Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan. Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen… Varmaankin siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.
— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei runo ollut siinä kokonaisuudessaan.
— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin helposti…
— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.
— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.
— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.
— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan muotoon puettuja kauniita ajatuksia.
— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä, päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua. Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja juomaan lasinsa terveydekseni…
Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla moisesta veljestä!
Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa pienestä tytöstä… Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on kohdannut Rogerin… Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko pensione oli huvimatkalla Paussa… Silloin ajoi Roger vaunuissa ja hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän oli!… »Suuri vaaleanpunainen hattu… Hän nojasi huolettomasti vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä oli lohenkarvaisia pilkkuja… Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria… jos tämä sairastuisi…
… Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat heitä… Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän säkeitään… Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille. Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön, joka on niinkuin Laura… Ei, ei niinkuin Laura!… Niinkuin minä? Ei, sillä hänhän on tummaverinen… Metsässä valaisee neekeri heille lyhdyllään tietä, niinkuin Paul ja Virginiassa… Aamulla heidät vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna ruusupensaan yli… Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja…
Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille.
He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat helteessä teränsä alas.
— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.
Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois. Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä. Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille. Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee:
Franz de la Mirandière'lle
hänen hääpäivänään.
Kun merta sinihohtavaista myöden
Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden.
Päin päivänrantaa, maata oranssein,
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!
Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun.
— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet silmissä:
— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä on kaunis tulevaisuus edessänne.
Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla. Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä soivat kirkonkellot.
Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä. Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele, yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea. Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan takasivulla oli omistus: »Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme ihanimmasta päivästä»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen, pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.
— … Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena…
Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään Loïsa Puget'n uusista romansseista: Kun sa palaat luoksein.
Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:
— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään häiritä itseänne.
— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.
— Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette.
Päivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa frakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana; säärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta metsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän liiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään.
Keskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen vaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi.
Jälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin lehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat, mutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu irtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle.