IV.
Clara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä
Joachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri
valkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton!
Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!»
Hän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen:
— Neiti, kello on viisi.
Clara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja pukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään tulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo suuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän hakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille, rotanloukuille ja pimeydelle.
Herra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina terassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa hänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle. Lähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella.
Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan, ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo vainuten ilmaan.
Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.
Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista, vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten. Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla, häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään, vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.
Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi, jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös mäenrinnettä.
— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, suljetun huvilan luo; me tulemme kohta jälestä, Roger ja minä.
— … Suljettu huvila, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure asui?… On varmasti… Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla! Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.
Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.
Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon: siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on lahonnut puupenkki.
Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain kaukana kuin olisivat ne taivaassa.
Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen on kiellettyä.
… Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta; kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen, viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä…
… Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän saikaan kärsiä… Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula. Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.
Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana, kaukana… Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?…
Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.
… Laure piti linnuista… Hän soitti kitaraa… Kuka hänelle antoi opiumia?
Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista käyttää kaivoa… Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa… Korvo on raskas… Kas niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta…
— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!
Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.
— Eikö teidän isänne olekaan täällä?… Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä hän on lähtenyt seuraamaan koiria!… Te ette millään ehdolla jaa juoda sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?
— Kiitos, herra Roger… Kiitos… Minä juon ainoastaan vettä… En pidä viinistä… En juo koskaan viiniä.
Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.
— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?
— En todellakaan… Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja kylmillään… Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?
— Minusta… Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin,
Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin…
— Kuka on Almaïde de Fleureuil?
— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät koulusta…
— Ja mistä te kirjoittaisitte?
— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista kukista… On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet… niinkuin kukat tässä puutarhassa… Ihmisistä, jotka asuivat täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin kukkasilleen… kun oli viileä… Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit… Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte… Minä voisin itkeä sentähden… Kas, nämä kukat olen poiminut teille… Te saatte ne…
Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.
Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle:
— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon näistä kukista ja lähetän sen teille … äitinne välityksellä…
Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen… Hän kääntyy Claraan päin; tämä on kätkenyt kasvonsa käsiinsä… Hän luulee aluksi että tyttö nauraa. Hän vetää pois toisen käsistä… Ja silloin hän näkee että tyttö itkee, itkee oikein nyyhkyttämällä… Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria vesikarpaloita.
Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:
— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?
Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa.
Hänen hattunsa on pudonnut maahan.
Roger ottaa sen liikutettuna ylös.
— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha olla…
Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.
* * * * *
Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee myöskin.
— Pian, pian, ystäväiseni… Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä että olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä.
Clara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa kimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se on ohi.
Yksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja molemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on ammuttu Castélis'n kulmalla.
— Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli jännittävää ajoa.
— Minä?… En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä viehättävää seuraa.
— Entä sinä, rakas lapseni?
— Minä… isä kulta, minä olen tyytyväinen…
— Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin.
Ja he painuvat alas peltoaukealle.
Pensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle.
— Ammappas tuo!
Clara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää tiehensä. Clara purskahtaa nauruun:
— Se oli niin sievä, isä!…
Mutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen päällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo:
— Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun?
— Ilmaan, minun lakkiini!
— Ei, se on liian kaunis siihen.
— Ampukaa, minä tahdon… Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme!
Se osui!
Clara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät.
— Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian painava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen… Lialta olisi mennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa…
Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat, joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.
* * * * *
Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.
— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.
Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa, hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida, Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa Perhekuvalehdessä. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa…
Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys. Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!
Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.
Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa… Lukeeko hän usein teille siellä kotona runojaan?
— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja muuten…
— Mitä muuten?
— Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville.
— Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista?
— Sinäpäs olet utelias!… No, olen kerran. Se oli runo eräälle naiselle.
Mitä siinä sanottiin?
— En muista enää tarkkaan… Siinä puhuttiin hänen pyöreistä olkapäistään…
— Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa?
— Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa…
Clara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee jälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa Rogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu.
— Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa.
Molemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä. Sijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan hämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla, hyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi pensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin.
Clara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen kiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut. Lia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa päälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke. Lialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten veljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on liljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet ovat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka. Pitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat niin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi. Ohuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan vanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan lusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan.
Rouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti, suuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara tarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä ruokalistaa: vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua, aprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa. Äkkiä purskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle ikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi.
Aterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta. Kun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää kenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta.
— Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö? sanoo Clara äkkiä.
Heinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa Gertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat ystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä.
— Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä?
— Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä vihossani muutamia Almaïden värssyistä.
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä.
— Eikö mitään muuta?
— Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä neiti Almaïde de Fleureuilistä… Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli tuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt.
— Ah — rakas Lia, ja sitten?…
— Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut.
— Mitä hän vastasi?
— Että olit kertonut vanhasta puutarhasta.
— Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton.
— Niin, siinä kaikki.
—… Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta.
— Mistä puutarhasta?
— Siitä suljetun talon puutarhasta.
— Suljettu talo? Mikä se on?
— Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä.
— Kuka siinä asuu?
— Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä…
— Kuka?
— Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen…
— Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa!
— Sillä on sininen pää…
— Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja minun täytyy pian lähteä… Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin lyhyt…
— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta lopussa.
— Voi miten ikävää, rakas… Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna…
Minä jään aivan yksin… Kirjoitatko minulle joskus?
— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?
— Lupaan, lupaan.
* * * * *
Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen. Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet. Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri], jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat. Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä tuntemattoman runoilijan runosta:
Melissa, sun tuoksusi kutsuu
Jo kaukaa mehiläisparven!
Sun luonasi lepää perho
Kun aukaset hunajasarven.
Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara» -huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta, joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista vallankumouksen hirmuhallituksen aikana».
Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.