V.
Kolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä ja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa vähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja paperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä, lentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee luostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin, maan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen asioistaan ja salaisuuksistaan.
Enimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa.
— Lia, sinä olet hippa!
Kaksikymmentäyksi, kaksi, kolme… Siinä saat! Sinun vuorosi!
— Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta!
— Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle.
— Älä kiru noin!
— Oikein se oli!
— Ei, ei ollut!
— Voi voi minun polveani, minun polveani!
—… Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka jännittyneinä kuuntelevat… sitte kun nämä naiset palasivat luostarin refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että heillä oli karkeat äänet… He kertoivat palanneensa Palestiinasta… Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän esiin punaisen saappaan. Äkkiä…
— Neula on puhkaissut pallon.
— Aijaijai!
— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!
Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät ne tiehensä.
Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus, ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.
Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä, jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla poskilla.
Kun kello soi nousee hän penkiltään.
— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä muutoksen. Voitteko pahoin?
— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa…
— Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista koulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi näette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä vuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan itseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen, että saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä koulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni!
Clara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä työssä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon asetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä huulten välissä.
Clara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen avulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin kirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee varmaan jo sadannen kerran:
»Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.»
Ah, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut hänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli äkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä kirjettä… Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen… Hän tunsi joitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan päähänsä: »meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»
Siis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen. Syleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi en tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin siellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani vasten!
… Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?… Totta kyllä, mutta Jumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä kanssa tahi sukulaistensa kanssa… ainoastaan serkkunsa kanssa, koska serkukset voivat keskenään mennä naimisiin?…
* * * * *
Siitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen kuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään, ei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä tapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on ollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja. Vieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja masennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen lapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä mielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä näet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan aavistuksen mielestään.
Synkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä, mihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja pelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan.
Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan. Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee… Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!… Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi, tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta päivänpaisteessa … Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.
Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan… Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika! Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?… Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes tiedä millä tavoin… Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden, syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi rakkaan isäni? Ja sitten… Ei, se on liian kauheata!
Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa, vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.
Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.
— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä tunnette tuskia?
Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys estää häntä siitä. Jonkun toisen lääkärin edessä hän ehkä olisi nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta tämän edessä… Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:
— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta…
Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.
— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.
Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra d'Ellébeuse vartalonsa.
— Rakas Fauchereuse… hän alkaa.
Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.
— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse…
Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.
Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi, vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä tilassaan.
Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian levottomaksi:
— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken olekaan rippituolissa?
Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.
— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli seimensä…
Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.
— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.
Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.
Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:
— Ei mitään syleilyjä!… Te olette heittiö!… Te tahdotte saattaa minut häpeään!
* * * * *
Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi, selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.
Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä selittämättömänä ja salaperäisenä.
Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.
Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.
Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina hetken Lauran haudan ääressä.
Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta. Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä, kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän pimeydessä.
Kun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta vuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta tunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä pois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada tyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat ja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun.