VI.
Oli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki lopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa; muutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään avaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla ja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja toiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä kuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi oraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian kukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja väriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä koristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean vuorten siintävät lumihuiput.
Rouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo muutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän nousta jalkeille.
— Oletko nukkunut, lapseni?
— Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta.
— Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda?
— Tahdon, äiti kulta.
Rouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten, polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.
Kun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti. Hän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa kahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti. Senjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet, jotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten koko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin kuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin kirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia niitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon tai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa, j.n.e.
Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.
Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti pullon ja kätki sen rinnalleen.
Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa, kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä puutarhuria. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti että hänellä oli ollut tapana kysyä:
»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.
Nämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää kyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli kuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan pensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen pieniin rintoihinsa.
Hän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään huomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti askeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen. Sanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja karkotti heidät taas mielestään…
Nyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä.
Valkoiset hyasintit kukkivat.
Hän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen. Vasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki hän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut.
Niin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, kymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan.
Rukoilkaa hänen puolestaan.
Loppu.