Naisen mahti

by Frank Norris

I.

Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.

Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin, sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen asemapaikan.

Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan, ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä. Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut, ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla, ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti vilkuileva katse.

Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa, johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös kuului seuraavasti:

Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta. Heinäkuun 12 päivänä 1891… Jätimme siis laivan jäätymään kiinni syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen suuntaan… Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj. leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.

Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia. Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: … … … Kaikki muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.

Ward Bennett,
Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.

Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa, muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä, yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää — tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi teltan oven ja lähti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.

Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti, puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi. Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti eteläiseen suuntaan.

Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä, pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa, kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä, ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle. Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa. Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia. Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti, milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava, kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:

»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»

Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.

»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»

»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.

»Millainen on jää etelään päin?»

»Huono; herätä miehet.»

Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki. Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen, jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa. Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu, eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.

Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.

»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»

Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan» pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes, retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.

»Seuraava reki esiin», käski Bennett.

Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.

Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.

»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»

Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi. Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei hievahtanutkaan.

»Purkakaa lasti», käski Bennett.

Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi tehdä kaikille viidelle reelle.

Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta, peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja, ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä; ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli ihoa kuin tuli.

Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava, valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.

»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»

Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä, jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus. Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi. Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle. Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi kuin heidän taaksensa jättämä.

»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.

»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä etsimään meille tietä.»

Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä. Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.

Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa, nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.

Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari, että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.

Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa, ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon. Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello 6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan kylmästä täristen.

Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut. Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti, häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua, ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.

Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää. Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan, hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan, hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä, kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan levähtää.

Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa. Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.

… Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka, yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.

Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.

»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme hikoilla ankarasti.»

Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli. Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat. Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan. Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot, ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.

Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton — kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.

Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä, vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.

Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa, koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi toisten koirien syödä.

Sinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa:

Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.

Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä, palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen yläpuolelta.

»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan. Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.

Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän matkatietä.

Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä. Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.

Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.

»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.

Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.

»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»

»Ei, minä säästelin omaa osaani.»

»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä, joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»

»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä», valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille. »Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»

Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.

»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia tuloamme.»

Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen, tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.

»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo nyt.»

Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty öljykankaaseen.

»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»

Hän vaikeni jälleen.

»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän, kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee. Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän saa sen, eikö totta?»

Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle, niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»

Ferrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.

Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»

»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.

»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä tahdon saada tahtoni läpi!»

Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi, merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä pohjoisella taivaalla.

»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin… siis Bennett myöskin!»

Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen väriin. Sitten hän kohotti päätään.

»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän hiljaa.

Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat taivaalta. Ferriss palasi telttaan.

Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko. Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.

Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun, nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua, tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali, johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.

Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti. »Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon — tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran, vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää, viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi. Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä, murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.

Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.

Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.

»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä miehiä.»

»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat tulleet teltan ulkopuolelle.

»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»

»Mikä se on?»

»75—19.»

»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.

»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»