II.
Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi, jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen, että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.
Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.
Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä, silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:
»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»
Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin, jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.
Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»
»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.
»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»
Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin minä tahdon sinun näkevän.»
Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.
Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää epätoivoiselta.
Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut. Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin. Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle, murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä — sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää — murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti hylyksi.
»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään, talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:
Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891. Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti. Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille, olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon, seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia, on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes, napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan puutteesta.
Ward Bennett,
Retkikunnan päällikkö.
Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla, teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys. Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli kysymyksessä elämä tai kuolema.
Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä, pimeyden ja kaaoksen mailla.
Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.
Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.
Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni. Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja kaatumaan tielle.
Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää. Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun. Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky. Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran raadon.
Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»
Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty, kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he kykenivät liikahtamaan.
Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli jotakin hullusti.
»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että me menisimme menojamme ilman häntä.»
Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.
Bennett ravisti häntä kovasti hartioista.
»Ylös siitä!»
Adler avasi silmänsä ja pudisti päätään.
»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»
»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä, sen minä tiedän paraiten.»
»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»
»Ylös paikalla!»
»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»
Bennett potkasi häntä kylkeen.
»Nousetko jo, sanon minä!»
Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen pääsi Adler jaloilleen.
»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»
»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»
»Jouduhan sitten koettamaan.»
Toiset jatkoivat matkaa.
»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä, voitko?»
Adler nyökkäsi.
»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»
»Niin, mutta — —»
Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn ja uhkasi häntä nyrkillä.
»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»
Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon etummaisena miehenä.
Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.
Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä, maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»
Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka, paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.
Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin, että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.
»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi tehnyt Mc Phersonista kalua.
Bennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten hän kääntyi toisia kohti:
»Eteenpäin joka mies!»
»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut alkoivat laahustaa eteenpäin.
»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä jaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen, koetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.
»Matkaan!»
»Mutta — mutta — oo, kapteeni, ettehän tahtone jättää minua tänne!»
»Matkaan!»
»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi muuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä hyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»
Eräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää häntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»
Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet liikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.
Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin torven torahdus:
»Matkaan!»
Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.
Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla, herätti Adler Bennettin.
»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»
Kaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.
Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa, tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.
»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»
Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa, ja siitä kuultiin heikko korina.
Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli 5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.
»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän odottamaan myrskyn taukoamista.»
Jäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta he pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon, se syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä pakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen annos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä oli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett antoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.
Seuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt. Matkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön mittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä, nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan kulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää nälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.
Viimeisen viikon muistiinpanot Bennettin päiväkirjassa kuuluvat:
Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100 metrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi nähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle — mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15 kg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään apuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori leikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta. Mahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko pysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä viimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.
Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan. Lähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin suullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.
Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.
Ankara yö.
Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui kiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.
Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.
Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin välissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme hänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo 5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.
Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.
»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»
»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.
Bennett kirjoitti edelleen.
— — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon. Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.
Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut, ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko teltan.
Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja. Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi kieleensä.
Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.
Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit, kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.
Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen, kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan, säälittömästi kuin nälistynyt susi.
Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen villeistä kamppailuista.
»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.
»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan päiväkirjaan.
»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»
»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.
»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»
Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.
»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi, ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta jotakin.»
Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.
»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme. Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme. Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»
Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin, totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt, ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin — kuten Bennett — piti hänestä.
»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin — niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»
Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen, joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi, suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen, että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia oman voimansa tunnossa.
»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett, »että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»
Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan. Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä, säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i — alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.
Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti, toisella puolen jälleen Bennett.
Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia ja tappioita vastaan.
Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?
»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti henkeään pidellen vastausta.
»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»
»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»
Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä? Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.
Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa. Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin miksi ei hän saisi sanoa valhetta.
»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»
»Sanoiko hän?»
»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä, kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi. Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein maailmassa'.»
»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän todella niin?»
Ferriss nyökkäsi.
Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen, et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta huolimatta.»
»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.
»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä — huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle onnea.»
Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli tinalusikka köytetty nuoralla kiinni. *** Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli, että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä. Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan; se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss, joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin — mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?
Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille pää käsien varaan.
Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta voiko hän jättää väkensä yksin?
Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin. He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?
Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti pudota polvelleen.
»En», sanoi hän päättävästi.
Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.
»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.
Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella, kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.
»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto oli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.
»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä», lisäsi hän ja pudisti päätään.
Adler oikein huojui mielenliikutuksesta.
»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»
Siitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin höyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo käheä, pitkä vihellys.
»Mitä me teemme, kapteeni?» toisti Adler.
Kaikki huusivat toistensa suuhun.
Ferriss kävi joutuun Bennettin tykö ja koetti puhua melun halki.
»Kuulehan… kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä äsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et oikein ymmärtänyt —»
Bennett ei häntä kuunnellut.
»Mitä nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.
»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on kuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot! — Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa, »laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»