III.
Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle; aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle, joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon, virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.
Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin, neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»
»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi
Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»
»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»
Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä, olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun jostakin tuli kutsumus.
Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai yht'aikaa sairaskutsun.
»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti ympäri.
»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»
Rownie pudisti päätään.
Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.
Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.
Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:
»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»
Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.
»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.
»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»
»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.
»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun nimeni ylinnä.»
»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd — antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»
»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd, tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.
»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»
Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin silmin.
»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»
»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin
Harriet Freeze.
Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan, mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut. Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään. Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan taisteluun onnettomuutta vastaan.
Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.
»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»
»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi, Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä dollaria täyteen.»
»Ei.»
»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»
»Ei.»
»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»
»En.»
»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi neiti Douglas.
»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.
Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.
»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt, Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen mies koko loppuiäkseen.»
»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»
Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:
»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»
Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»
Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.
Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.
Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.
»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»
Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.
Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.
Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.
Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:
»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»
Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.
Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:
»Tämän minä olen tehnyt!»
Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.
Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.
»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»
Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.
»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn (ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»
Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.
Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri Street ollut niin tehnyt.
Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä. Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä. Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti nimensä alimmaiseksi.
»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen peräänsä.
»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten tarkemman tiedon.»
Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa paikassa.
Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma — paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.
Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell, joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.
»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on se neiti Searight.»
Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin laadusta.
»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta, neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua. Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»
Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.
Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:
»Niin, kyllä ymmärrän.»
Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen. Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.
Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.
»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään, neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.
»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse, ja sinun on oikein hyvä olla.»
Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.
Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen olennon puhelevan:
»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»
Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.
»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.
Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen olevansa valmis.
»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui eetterisyöttimeen.
Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd, joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan, ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle. Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin. Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa. Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus, hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä sirkutusta.
Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan; hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena, tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä, osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä. Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.
Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.
Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta, jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa. Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston, joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut onnistuakseen.
Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään. Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella, että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä, mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja viimein aivan parantuisikin.
»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa tapahtuu siinä muutos.»
Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia, tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka halusi kuulla potilaan voinnista.
Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi, että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä hänelle? Lloyd mietti hetkisen.
»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»
Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»
Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:
»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»
Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa; hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta, eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa. Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?
»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»
Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti. Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.
»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi. Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle konjakkiruiskeen ihon alle.
»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen; »me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»
Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa ja kieltäysi antamasta perään.
»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa. Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja tappiostani.»
Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja nyt hän seisoi sairassuojassa.
»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko, antakaa hänen kuolla rauhassa.»
Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi. »Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»
»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»
Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään. Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni, kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin. Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi, että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen saaliistaan.
Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.
»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.
»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»
Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan. Ulko-ovelle kuului soitettavan.
»Tri Street», mutisi Lloyd.
Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.
Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie
— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.
Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli. Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa. Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko, tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan, oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi, että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella — läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:
»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»
Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett», toisen »Ferriss».
»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.
»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan, mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos! Se onnistui!»
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.
Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.
»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä, lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen, toinen sielullisen kärsimyksen.
»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»
Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista — joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa. Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana valtavana sinfoniana:
»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»