VIII.
Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat — retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat hänen perästään.
Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan, hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen mukaansa sisään.
Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi sen sekä lisäsi:
»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon, nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»
Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja että huonekalut on korjattava sieltä pois.»
Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut. Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen, kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.
Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.
Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua, ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen. Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.
Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut. Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma. Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss oli levännyt viimeistä kertaa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.
Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.
Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.
Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin, raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen mieleensä.
Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena? Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään? Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti, ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa ainoassa vaikeassa tilanteessa.
Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin, joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana, entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.
Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut, itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti, täydeksi varmuudeksi.
Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään? Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää jatkaa?
Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?
Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja kuolematonta kunniaansa?
Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua — toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.
Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen, tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet. Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta, petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan — väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan, ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä iskulla kaatanut hänet maahan?
Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd — kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki. Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.
Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle? Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan» retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli kuuluviin käheitä sanoja:
»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo, Jumala minua auttakoon!»
Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista, ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti, ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:
»Onko tämä tri Pittsin talo?»
Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:
»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan' retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»
Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.
Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.
»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne jouduit?»
»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.
»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»
Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön, rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi ollut paikallaan.
Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.
»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»
»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.
Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili henkeä.
»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.
Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli kuollut.
»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»
»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän sitten lisäsi:
»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun tietämän.»
Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett, teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman. Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan, mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.
Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut saamaan kuulla totuuden.
Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian purkautuivatkin sanoiksi:
»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen, ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan minuun tyytyväinen viime matkalla —»
»Minä en lähde sinne enää, Adler.»
»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota, en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty, kapteeni.»
»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro. Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»
Adler kavahti ylös tuoliltaan.
»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä sentään ole vielä maahan nitistetty.»
»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»
Puolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:
»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi vähän epäröiden:
»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja — minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»
»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta luonnollisesti maksan siitä sinulle.»
»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.
Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus, ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen. Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä, odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä, värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta ihastuksesta.
Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti. Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen. Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!
Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä, jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.
»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen. Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»
Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä; ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään, toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.
»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»
Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta. Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana: päivänä.