IX.
Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi laukkua kädessään.
»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.
Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan — niin se kävi.»
»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.
»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te mieluummin menisitte hänen puheilleen.»
»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»
Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt lähettää ensimmäisenä tuleen.
Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja kiirehti selittämään:
»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla, ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»
»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»
»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»
Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän huudahti kiivaasti:
»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun — kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut. Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin kerralla.»
»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»
Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies, joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin? Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään, tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen! Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi pystyyn.
»Minä lähden sinne», sanoi hän.
Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut, kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?
Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa, kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt. Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että hänen Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.
Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen, vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu sairaanhoitajatar.
»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»
»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. — Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»
Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä, joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.
»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi», huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista vähimmän odotin täällä näkeväni.»
»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»
Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.
»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa, kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»
»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.
»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli sairautensa kolmantena viikkona.»
»Luuletteko hänen tuntevan minut?»
Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»
Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.
»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.
»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.
»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»
Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että Bennettin tila yhä huononi.
»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut. Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen. Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena hartioitaan.
Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona, ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.
Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.
Adler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.
»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.
»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä — siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo pahuksen koira!»
Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.
Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.
Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.
»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti. »Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.
Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:
»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää — etelää!… Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin. Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset, neljännesannokset… ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet! Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»
Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu matkaan?… Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa? Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi. Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin, yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain! Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja ulvahti: »Johan olemme navalla!»
Sitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.
Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.
Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä
Richard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»
Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:
»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien puolesta:
»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä; Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward — täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä; varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» — Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Sitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:
»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl — täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes — kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla; varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!» ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä» joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss, saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran kihosivat viljavat vedet.
»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick, ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki, kun huudan sinua… Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta… Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää… Eteenpäin, miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin pitkältä kuin silmä kantaa… Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4; kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette muuten joudu! Esiin n:o 4… Lloyd Searight, mitä te täällä teette?» Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen, kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään ja nojautui takanaan olevaan pöytään.
Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.
»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.
»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava hiljaa. Te olette hyvin sairas.»
»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen. Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla! Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään, ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut hänelle selvän ymmärryksen takaisin.
»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni; minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.
»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»
Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen pidättelyistä.
»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.
»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä huoneesta!»
»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä makaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua lähtemään.»
Bennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen päätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.
»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy tehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja saan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —» hän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten sanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä — teidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»? Te ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»
Lloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin ranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet jälleen patjalle kuin pienen lapsen.
»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien ponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon. Minähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä lähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»
»En!»
Kuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin lyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi siitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko. Nyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan ja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto selviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.
Tappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota mies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt Ferrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen esiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.
»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi omallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa minua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»
•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.
»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.
Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä, tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.
Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan. Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä. Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan; hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä silmissään.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun, tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä, että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea, kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta, mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys, salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.
Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus, että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan. Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa, erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.
Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi, istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili aamuruskon kirkkaudella.
Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään, uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen, valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa, tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua, elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä, ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.
»Lloyd.»
Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd», hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti. »Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois minun luotani.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»