X.
Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti »lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.
Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin. Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen, kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.
»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.
»Ei vielä tänä viikkona.»
Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen eteensä.
»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.
»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole mitään latkua.»
»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja katsoi nuhtelevasti Lloydiin.
»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon sinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut niin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi riittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»
Kohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon vuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko nielaista se alas melkein yhtenä suullisena.
Adler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä, ja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista», jonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen häntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan siitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt kuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski kirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi: »Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään? Joitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin kuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan väkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd etsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin taa.
»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd tyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»
»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää vastustelematta.
»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me voimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»
Bennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa ja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä luuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen sähkösanoman.
»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut sähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on saapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista Duane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla on kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo viettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia rekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa valmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun Smithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin kuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät kertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta sekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin myöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi suurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla ovat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap Sabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa ovat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen vielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan mahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven lisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä varojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»
Lloyd vaikeni, he vaikenivat molemmat. Bennett avasi uuden munan.
»No, mitä ajattelet?» kysyi Lloyd viimein,
•Niin», virkkoi Bennett, »mitäpä tuo kaikki minua liikuttaakaan.»
»Sehän on sinun työtäsi», vastasi tyttö melkein kiivaasti.
»Ei. Se on Duanen työtä.»
»Mitä sillä tarkoitat?»
»Nythän voi hän koettaa onneaan.»
»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti rakastettuunsa.
»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut. Nyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en tuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»
»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin tuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen kainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä, kuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa hänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»
»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen sairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»
»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko tulevaisuutesi?»
»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»
Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin käteen, joka lepäsi pöydällä.
»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»
»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi ratkaistu.
Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia, hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan, pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan, tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän sanoi äkisti:
»Adler, te voitte mennä.»
Adler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.
»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.
»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»
»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja
Louise Douglasilla?»
»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän leikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan suorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua ja pelkkää lörpötystä.»
»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun kirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin kuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»
Lloyd sipaisi tukan ohimoiltaan taapäin.
»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme nyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää tarvitse sairaanhoitajaa.»
»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi hänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki tämän karsastelematta.
Lloyd toisti, mitä oli sanonut, ja vastasi hänen väitteisiinsä:
»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein — tahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on välttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai ylihuomenissa.»
»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.
Olen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»
Hän koetteli yskiä oikein pahasti..
»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla oli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään rintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»
»Joutavia. En ole lainkaan huolissani sinun tähtesi.»
»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua kaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän ulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa tilassa?»
»Sinun keuhkosi kurjassa tilassa! Milloin sen kivun olet saanut?»
»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää oikein kunnossa.»
»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmasto
Koljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦
»Mitä Campbell kirjoittaa?»
»Ja ravinto liian voimakasta sinun ruumiillesi —»
»Mitä se Campbell kirjoittaa?»
»Ja sitten sait kai siellä vähän liiaksi ruumiinliikuntoa —»
»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti sinulle —»
»Hän kysyy, tahdonko ruveta hänen vaimokseen.»
»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole arkalasta kotoisin.»
»Hra Campbell on erinomaisen miellyttävä ja kunnianarvoinen mies.»
»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain kaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä sen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut tänne kuolemaan yksinäni.»
»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte tunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että hän rakasti teitä.»
»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla kaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot vastata Campbellille?»
»Vain yhden sanan: tulen.»
»Lloyd, ole nyt tosissasi. Tämä ei ole enää leikkiä.»
»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin surullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären rakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»
»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja surumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet toisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat meille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett vähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi keskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut minun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi? Nythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä olet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä. Minusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta. Nyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat saada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän puhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen toimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt on kysymys.»
Lloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi sen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.
»Noin minä teen elämäntyölleni.»
Kun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle totisesti:
»Lloyd, rakastatko sinä minua?»
»Kaikesta sydämestäni, Ward.»
»Ja tahdotko tulla vaimokseni?»
»Tiedäthän, että tahdon.»
Bennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka oli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen tulevaisuudelleni», sanoi hän.
Hetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina silmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi jälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen, huoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että tuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa ollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä velvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut palkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.
Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun päästään.
»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin? Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan — kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen — siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa, jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä ymmärrä jäistä sen enempää kuin — kuin neiti — niin tulen ihan kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin — ja ehkäpä käy niinkin hullusti, että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän, hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee», kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin, kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt — jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen perillekin.»
»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu, että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut. Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän tekään ole voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»
Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»
Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän, kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.
Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan, ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut, hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä — taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista. Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään, hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut valehdella.
Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin, kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä, hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa, hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille, ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.
Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.
Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.
Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla — se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto, omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja vallanhimonsa tilalle.
Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.
Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta, viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi, tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi, jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten. Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä, nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta. Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.
Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.
Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun? Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää, kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori!»
Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta, kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua, kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten, värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?
Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.
»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli minun voimieni.»
Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa.»
Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista, joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?
Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen, armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen rynnättävä.
Bennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.
Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä, levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen päätöstä.
Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä. Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti. Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi, vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle, ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys, syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan. Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.
Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti ulkoportaille.
»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän asti hän nykyään on?»
Bennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.
»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin — luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»
»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei sitä usko.»
»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin ehkäpä se käy häneltä.»
»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»
»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»
»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen ajatukseen.»
»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni. En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan siitä, pääseekö sinne vai ei.»
Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin, mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.
»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina, »tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä. Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria, niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood — meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti — käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme tietä.»
»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia, suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin —- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä, istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»
Lloyd pudisti päätään.
»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»
»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin yllyttää minua matkaan?»
Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan. Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa. Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?
»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan pitkäksi aikaa.»
Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi: »Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»
Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän, Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?