IV.
»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan välitä muista.»
»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä ihastuneena.
»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on — tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»
Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.
»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa koko hänen työhalunsa.
»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan vain kuinka ne kirjoittavat.»
»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja siihen te ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»
»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään. En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan 6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me nyt olemme, Travis?»
He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa. Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija, joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä, kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin, nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun itämaalainen tuoksu.
»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello näytti puolta kolmea.
»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»
»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä; minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»
»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran olette täällä?»
»Niin tai joisi sitä täällä.»
»Missä?»
»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi teidänkin mielestänne mukavaa?»
Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia keksejä teen kanssa syödäksemme.»
He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa. Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa, joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä kadulla.
»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.
»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»
He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken yksinomaan itseämme varten!»
Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti Plazaan päin olevaan seinäsolaan.
Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon. Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän yläpuolella.
Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä. Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa, että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.
Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan. Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa, sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».
»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle — tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa. Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso, tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»
He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita, hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia pähkinöitä.
Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne geometrisiksi kuvioiksi keksille.
»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi. Minkätähden te ette kysynyt minulta?»
»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»
»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»
Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä. Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja hervottomaksi naurusta.
»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille itsellenne sellainen sattuu huik!»
»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»
»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tupakoin?»
»Mitä teillä on tuolla?»
»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä olen siis tupakoinut. Olen tomppeli. Nyt heitän sen pois.»
Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua vaivannut, niin olisin sen sanonut.»
»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»
Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä jotakuinkin hämillään.
»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en todellakaan muista siitä hituistakaan.»
»Mikä kirja se on?»
»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.
Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.
»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»
»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti
Travis.
»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?» huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa, niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»
Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä tai emme.
Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli, mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.
»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin hyvä!»
»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette ainoa laatuanne, Travis!»
»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.
»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman hänen herkälle sielulleen.
»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli ja herttuatar.»
»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole lukenut mitään häneltä varemmin?»
»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita luemme opistossa.»
»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.
Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki, heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa, säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä, kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.
»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby Bessien» nimellä.»
»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi avata käärettä.
»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän — suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän hyrräävän hengästyneesti myötäillen:
»Käytökseltään tyttöni mun on hieno, väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»
Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan, ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi painolla:
»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»
Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.
»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta. »Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»
»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen soittolaatikko.»
»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.
»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»
»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.
»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»
»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.
Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»
Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias taivas!»
Travis aivan säikähti: »Condy», huusi hän, »mikä teidän on?»
»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.
Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»
Travis huokasi helpotuksesta:
»Siinäkö kaikki tyyni?»
»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni! Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.» Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No, saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme? Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:
»Ja kerranpa unssin[1] ma näin, juoks peto tuo yrmyssä päin, ja silläpä, nää, kuin kissalla pää. Nelijalkainen unssi, mi juoks, — kas, se juoks, nelijalkainen unssi, mi juoks.
Niin pientäpä nimi on tuo, mut joutuisitpa sen luo, peto painoltaan sata puntaa on vaan, ja niin ilkeän sukkela myös ja niin ilkeän sukkela myös.»
[1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.
»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.
»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»
Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet taskuihin.
»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.
Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle juustosta!»
»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.
Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin samalla merkitsevästi nyökäyttäen.
»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»
»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan, ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei ottanut häntä vakavalta kannalta.
»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,
Condy Rivers?»
»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»
»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»
»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän traagillisesti.
Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.
»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.
»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti
Travis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»
»Minkätähden sitten?»
»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö teekin? Tuhat kertaa.»
»Mitä?»
»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»
»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.
»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla ilkeältä, vai kuinka?»
»Kyllä.»
»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.
Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»
»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja parempaa päivää?»
»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt. Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»
»Säkene singahti siitä; niin se oli.»
»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»
»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»
»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset, Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te ajattelette?»
»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin, juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän innokkaasti.
»Blix? Mitä te tarkoitatte?»
Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva — kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan? Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se on selvää, teidän nimenne on Blix.»
»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»
»Niin, miksipä ette olisi?»
»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat menemään.
»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä, tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»
Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.
»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan.
»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se on ainoa keino.»
Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.
»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän kiinalaiselta.
»Puol’ dollaria.»
»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»
»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»
»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»
»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»
Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.
»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.
»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että unhottaisin jotakin.»
»Te tarkoitatte, että minä tiesin sen?»
Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen
Traviksen käteen.
»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne», selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.
»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria
Kearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»
»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen…»
»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa tulisi tälle päivälle huono loppu.»
»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»
Blix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.
»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.
»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja millä pelata?»
»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla pelaamatta.»
»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»
»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun. Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen, vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»
»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»
»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun
Condy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota
kolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,
Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»
»Kiitos teille.»
»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»
»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.
Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin. Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut seuranpettäjä.
Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät teatteriin.
»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .
Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti Condyn käsivarteen.
»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra Sargeantia.»
»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa, Condy?»
Condy muisti, että hän oli aivan rahaton.
»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.
Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.
»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»
He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden. He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.
Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan, taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.
Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois. Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä huutaen kaupaksi.
Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle. Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo, jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix, joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli; ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.
Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle, että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».
»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.