V.
Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon, sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut. Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.
Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.
Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla. Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti; hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli Blixiä.
»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.
Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.
Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma, ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle. Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö. Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen, näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin kielellä:
»Anna teetä hänelle, nainen.»
»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole suurenmoista! Huomasitko sitä?»
Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan. Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo» ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia päähänpistoja».
Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle. Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista aikamiehistä.
»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.
»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille, kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä, niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.
»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.
Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.
»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»
»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti. »Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.
Blix piteli korviaan.
»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia, niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika, mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan mahdottomaksi.»
»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa — »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte. Ja tuota. ja tuota. ja tuota, valitti hän ja huitoi käsillään kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin, ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä. Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat onnellisia, ja —»
»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa. Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»
He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan. Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.
Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten, kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa, josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine kolminkertaisine kruunuineen.
Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva, vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä, vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän viheriän pinnan — avonaisen valtameren.
Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon, vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella säilällä.
»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.
Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.
Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään painostavaa.
Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus eetterissä, vaikutus, aistimus vain.
Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli, ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.
»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten; »toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»
»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?» vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.
»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»
»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan? On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun mielipiteeni.»
»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän sanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin luvannut olla pelaamatta.»
Blix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä tyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.» Sitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»
»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä olen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä millaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima pelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden asiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin toinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättä minulta. Mutta minä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut, vaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia, katsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme kaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin toisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä täkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia; olisi paljon helpompi, luulen.»
»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita itseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on mielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»
»Minun mielestäni se on kelpo nainen.»
»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea mies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on. Me naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle miehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»
Condy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti kypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut; tunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun. Blix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin, Condy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte. Lupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»
»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen pidän.»
»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä valmiina.»
He vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen flanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän oli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy oli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan ihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:
»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin seurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat; olette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen saanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako kertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön sinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten pitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha mies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten sukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää koskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle tapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»
Condy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas ihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän katseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua kirjoittamaan.»
»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn laulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette anna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun olette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»
»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta mitä milloinkaan olen kirjoittanut.»
Vähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin syötävää?»
»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten on aina nälkä.»
»Minusta on mieluista syödä», myönsi hän.
»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdotti
Blix, »kelpaako?»
Condy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?» Ja hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta simpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»
Blix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He söivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä lautanen polvellaan.
Condylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja tarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla kun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka Victorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen käteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut läpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä kiintyvän johonkin ja luki ääneen.
»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin, haluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos molemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynä K.D.B.. tämän lehden konttoriin.»
»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa, hänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä vaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein. K.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»
»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka panevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen luulette hänen olevan?»
»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä tuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia naisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja haaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»
»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha nuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja hyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen nuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden konttori.»
»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti koristeltu, tämä Mc B.»
»Hän ei kai sovi K.B.D:lle, vai kuinka?»
»Hänkö? Hän tekisi hänet hirveän onnettomaksi.»
»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa kirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka suostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän lehden konttorissa.»
»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain tuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti jo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä, että hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on suunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys sanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»
Seuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin huomautuksista.
»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä on.»
»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä tulee. Kuulkaa nyt.»
»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs, ent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen, joka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty ’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»
»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi nähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä talossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»
»Ja valmistaa oivallisen todin joka ilta.»
»Ja polttaa tupakkaa pitkällä liitupiipulla.»
»Hän pureksiikin tupakkaa.»
»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!
Mutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»
»Niin, hän on juuri oikea mies K.D.B.lle.»
»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan varten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa keski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja etsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne siitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan, niin kirjoittavat he heti toisilleen.»
»Mutta te haluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat toisensa», sanoi Condy.
»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix. »Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa heitä jollakin tavalla.»
Condy löi pöytään ja hyppäsi alas.
»Minä kirjoitan heille!» huusi hän.
»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»
»K.D.B:n nimessä», jatkoi Blix haltioituneena päähänpistosta.
»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille kohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja katselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»
»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän ovat aivan vieraita toisilleen.»
»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa tapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat keskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan heistä ole kirjoittanut.»
»Niin, kyllä, mutta siitä he eivät välitä.»
»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset avunannosta.»
»Siitä tulee suurenmoinen huvinäytelmä!»
»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että me asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme se täytäntöön.»
Blix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki kriitillisesti kirjoituspaperia.
»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi irlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa on pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin puolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»
»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta. He ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan kaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista tuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista paikoista.
»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi Condy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten espanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni vanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta. Minä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa siellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä ihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello kahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden ajoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»
Sitten ryhtyivät he kirjeitä kirjoittamaan.
»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan luonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat pienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuin te itse tahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on taidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy kuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan sopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista. Tuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen ihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen ja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään. On varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut ruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin on hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin? Ja mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja 'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias naisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta kohtaan, tämä kelpo kapteeni.»
Useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin valmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti kirjelaatikkoon:
»Kapteeni Jackille!
Suuresti kunnioitettu herra!
Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka nutun pielessä.
Toivoen että nämä rivit tapaavat Teidät terveenä olen
Teidän nöyrä K.D.B..»
»Neiti K.D.B:lle!
Korkeasti kunnioitettu Neiti!
Teidän kaino ja pidättäytyvä kuvauksenne omasta luonteestanne ja persoonallisista eduistanne saa minut uskomaan että minä teissä löytäisin miellyttävän toverin elämän tiellä. Olen pitävä suurena kunniana ja suosiona, jos Te suvaitsisitte myöntää persoonallisen kohtauksen. Ensi tulevana maanantaina säntilleen kl. 7 iltasella tulen Lunan meksikkolaiseen ravintolaan. Nöyrä ja harras toivoni on tavata Teidät siellä. Se on hiljainen ja säädyllinen paikka. Minulla on nutunpielessä valkoinen papinkukka ja pyydän Teitä pitämään kädessänne vihkon samoja kukkasia.
Alati Teidän nöyrin palvelijanne
Kapteeni Jack.»
Blix oli niin huvitettu tästä jutusta, että hän vielä kaiken lisäksi seurasi Condya alas kirjelaatikolle ollakseen oikein varma, että kirjeet tulivat varmasti lähetetyiksi. Condy voisi unohtaa kaikki tyyni, heti kun joutui oven ulkopuolelle.
»Kunpa ne nyt vaikuttaisivat», huudahti hän, kun kansi paukahti kiinni ja kirjeet katosivat. Mutta Condy tunsi itsensä äkkiä kummallisen alakuloiseksi ja tyytymättömäksi koko asiaan.
»Oi, kunpa emme sentään olisi sitä tehneet! Kunpa emme olisi sitä tehneet!» huusi hän kauhistuneena. »Nyt olemme hienosti kiinni.»
Yhä pahojen aavistusten painamana seurasi hän Blixiä takaisin tämän ovelle, jossa hän sanoi hyvää yötä.
Blix ei mennyt heti levolle vaan poikkesi isänsä luo, jonka hän tapasi paraillaan täydessä työssä korjaamassa schwarzwaldilaiskelloa, jonka hän oli purkanut sadoiksi kappaleiksi väittäen siinä olevan jonkun vian — se edisti.
Blix istahti matolle hänen eteensä. »Kuules, isä,» sanoi hän, »silloin kun sinä 60-luvulla ensin tulit tänne ja kaivoit kultaa, pelasitko silloin pookeria?»
»Minäkö? Pelasin totta totisesti. Siihen aikaan ei meillä ollut muuta millä olisimme huvitelleet.»
»Tahtoisitko opettaa minulle sitä?»
»Haluatko sinä sitä oppia?»
Herra Bessemer pani kellon esiliinaansa ja tuijotti tyttäreensä. Mutta
Blix selitti hänelle syynsä.