VI.
Lauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle linnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili ottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun Kiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.
»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut ptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata vähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi pistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»
»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä! Blix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo kuulemaan kuinka Condy voi.
Hän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hän
Condyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.
»Olen yhdentoista dollarin omistaja!» huusi tämä hilpeästi hänelle.
»Minä luulin teillä olevan ptomainmyrkytyksen!» vastasi Blix harmistuneena.
»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se olikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve kuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos nauttimaan elämästä.»
»Eikö teidän ole mentävä toimistoon?»
»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi; soitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat hyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa ja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme: lauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on tehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme ei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti. Teemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko uudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle hylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka juuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»
»Niin, simpukoita esimerkiksi.»
Mutta Condy jatkoi: »Lähtekäämme kalastamaan, Blix.»
»Minne?»
»En tiedä. Missä muut ihmiset täällä ympäristöllä kalastavat. Ainakin sinne, missä on vettä.»
»Onko mahdollista?» kysyi Blix mitä suurimmalla kummastuksella. »Minä olen aina luullut, että te kalastatte takapihalla tai mahdollisesti arkihuoneessa.»
»Olkaa nyt kiltti!» sanoi Condy. »Te nyt sitten aina pilailette. Malttakaas kun mietin — malttakaas…» Hän rypisti otsaansa ja pyyhkäsi hiuksensa ylös. Sitten löi hän polveensa.
»Tulkaa nyt!» huudahti hän. »Nyt sen keksin!» Hän oli jo puolivälissä portaita, kun Blix kutsui hänet takaisin.
»Jättäkää se minun huolekseni», pyysi Condy hartaasti. »Luottakaa vain minuun — tai eikö teitä haluta?» kysyi hän loukkaantuneena.
»Haluta! — Kyllä, sen taivas tietäköön. Mutta —»
»Hyvä, tulkaa sitten!»
He nousivat kaupungin alapäähän menevään raitiovaunuun.
»Minulla on pari haljennutta merenruoko-ongenvapaa», selitti Condy, sillävälin kun he pikajunan nopeudella luisuivat alas jyrkkää Washington-Streetiâ. »Siitä on monta vuotta kun niitä viimeksi käytin — siihen aikaan me vielä asuimme idässä. Mutta se on käsin tehtyä työtä, ensiluokkaista. Muut osat vehkeistä puuttuvat, mutta sitä parempi. Varustusten tulee olla sitä mukaa kuin kalastammekin.»
»Kuinka niin?»
»En itsekään vielä tiedä, mutta pian minä sen selville saan.»
Hän vei hänet Market-Streetin varrella olevaan kaupungin hienoimpaan urheilutarpeiden kauppaan. Siellä oli kokonainen maailma sellaisenaan täynnä kiusauksia, joita oli mahdoton vastustaa. Pitkiä rivejä metsästyskiväärejä, joiden kaksoispiiput muistuttivat urkujenpiippuja; suuria nippuja ongenvapoja, forellia ja lohia ja ahvenia varten; kiukkuisia eri kaliberia olevia revolvereja aina Arizona-ratsuväen 44 millimetrin miehentappajiin; metsästyspuukkoja ja tikareja ja miekkasimia, solevia kuin teräsruoskat; Winchester-kiväärit seisoivat kärsivällisesti riveissä kaapeissaan ja odottivat puolitorkuksissa vissiä komentohuutoa; niillä oli karski vastauksensa valmiina. Siellä oli parvittain kummallisia kaikenvärisiä ja -vivahteisia kärpäsiä, ruskeita, harmaita ja mustia, harmaanruskeita, harmaanmustia, joissa siellä täällä oli loistavan punainen täplä; teloja siimoineen, sormenpaksuisiksi punottuja sätkyttelevän kampelan vedestä vetämistä varten tai vaaleanviheriöitä hämähäkin verkkoja, jonka hyvin kasvanut rautakala helposti voisi repiä. Koukkuja, taljoja, painoja, kielukkeita, tuulaimia, panoksia, kranaatteja, kaikkia urheilijaa houkuttelevia tavaroita, jotka tuovat mieleen yksinäiset kalliotörmät, hirven vesipaikat suolakorvessa, tunturivedet ja pienen peltopyyn maat ja autiot suot, joissa vain siellä täällä vilisee puro tai vilahtaa lammikko kylmänä harmaata syystaivasta vasten.
Muuan kauppa-apulainen tuli heidän luokseen, ja Condy ilmoitti mitä hän halusi.
»Minä aion lähteä kalalle — me aiomme lähteä kalalle. Pitäisi olla sellainen paikka, johon voisimme lähteä ja palata takaisin samana päivänä, ja jossa on kunnollisesti täysin kasvaneita kaloja — ei poikasia.»
Nyt seurasi viehättävä puolituntinen; rakastettavampaa kauppa-apulaista ei ole koskaan ollut olemassa. Oli aivan kuin hänen elämänsä ainoana päämääränä olisi ollut, että Condy ja Blix pääsisivät kalastamaan ja saisivat hyvän saaliin. Kansa sai odottaa hänen aprikoidessaan, tehdessään ehdotuksia, antaessaan hyviä neuvoja ja pohtiessaan mahdollisuuksia. Hän sanoi heille minne heidän oli ohjattava tiensä, millä junalla heidän piti palata kotiin ja kenen puoleen heidän oli käännyttävä siellä. He eivät voineet päästä matkaan ennenkun maanantaiaamuna, mutta he olisivat taas takaisin ennen tuota kohtalokasta klo 7 ip.
»Kysykää vain herra Richardsonia», sanoi kauppa-apulainen, »minä annan teille korttini. Hän saa teidät kyllä sijoitetuksi. Saattaa käydä niin, että siitä paikasta, joka tänään on A numero 1, ei huomenna voi ottaa ainoatakaan kalaa.»
Condy antoi Blixille sysäyksen, kun heidän opastajansa meni noutamaan käyntikorttinsa.
»Kuulitteko te?» kuiskasi hän. »Ei sanota pyydystää kalaa, vaan ottaa se; se on teknillinen sanonta.»
Sitten ostivat he vehkeensä: pari halpaa telaa ja siimoja kielukkeineen ja kohoineen, valikoiman kärpäsiä rakastettavan kauppa-apulaisen neuvon mukaan ja pienen, sievän vihreäksi maalatun tinalaatikon, jonka kannessa oli oivallinen kullattu nieriäinen, suolattuja peltovariksia sisältävän kulhon lisäksi, joita kärpästen ohella oli käytettävä varasyöttinä. Peltovarikset piti Blixin ostaa asuntonsa lähellä olevasta pienestä kalakellarista.
»Mutta», sanoi kauppa-apulainen, »teillä pitää olla lupa kalastaa siinä järvessä. Oletteko te suhteissa vesitoimistoihin? Teillä on ehkä osakkeita yhtiössä?»
Condy vaaleni, ja Blix veti henkeään. He katsoivat toisiinsa. Siinä he nyt olivat.
»Niin, niin», sanoi tämä ylevä olento, joka seisoi paitahihasillaan tiskin takana, »voittehan nyt koettaa. Ja ellei käy, niin tulkaa vain minun luokseni; kyllä me teidät jonnekin saamme sijoitetuksi. Mutta San Andreas-järvi on ollut hyvässä huudossa viime viikkojen kuluessa — sieltä on otettu muutamia tavattoman suuria lohenmulloja. Olisipa ikävä, jos ette te pääsisi sinne.»
Nyt riippui kaikki tuosta luvasta. Vasta kun koko retkisuunnitelma huojui, ymmärsivät Condy ja Blix oikein kuinka korkealle he olivat toiveensa jännittäneet.
»Kyllä se onnistuu», sanoi heidän ystävänsä tyynnyttäen. »Olisipa helkkari, ellette voisi saada sitä sille kortille. Jos saatte otetuksi oikean lohenmullon, niin ilmoittakaa minulle, niin panen sen sanomalehteen. Minä toimitan ’Metsästys ja kalastuspalstaa’ The Pressissä», lisäsi hän niskaansa nykäisten.
Iltapäivällä, kun Blix istui kotona suuressa odotuksen jännityksessä, sai hän Condyltä uuden sähkösanoman: »Tilanne selvä. Rajaton lupa. Elkää unhoittako peltovariksia!»
Oli tarkoitus että Condy tulisi sunnuntai-iltapäivänä sopimaan asiasta lopullisesti Blixin kanssa. Mutta kävikin niin, että hän näyttäytyi jo lauantai-iltana.
Hän oli istunut kerhon kirjastossa ja kirjoittanut uutta loppua sukeltajakertomukseensa, ja juuri kun hän oli valmis, tuli Sargeant.
»Heipä hei, vanha poika, istutko sinä täällä ihan ypöyksinäsi. Tule mukaan saamaan savuke. Hendrich ja Hands tulevat tänne tunnin kuluttua. He pyysivät, että minä koettaisin saada sinut käsiini.»
Condy liikahti hermostuneesti tuolilla. Hän ymmärsi mikä tarkoitus oli. Hänellä oli kyllin rahaa tänä iltana, ja vihamies oli silmänräpäyksessä valpas. Kannukset kylkeen ja ruoskaa selkään. Siinä seisoi Sargeant, klubimestari, hyvin säilynyt kolmikymmenvuotias, kieltämättä hieman kyynikko, mutta sukkela veitikka joka tapauksessa ja Condyn hyvä ystävä. Mutta sielunsa silmillä näki Condy edessään nuoren, yhdeksäntoistavuotiaan tytön, puoleksi lapsen, puoleksi naisen; näki kuinka hyvä hän oli, näki vilaukselta hänen naisellisen hienoutensa, kauneutensa ja voimansa. »Mihin kelpaa heikon miehen hyvyys?» oli hän sanonut ja katsonut häneen.
»Arvelen, että voimme järjestää pienen pelikunnan täällä tänä iltana», ilmoitti Sargeant hyvänsävyisesti hymyillen.
Condy puri huultaan. »Minä tulen pian», sanoi hän. »Odota hetkinen». Hän juoksi portinvartijan luo ja sai lähetetyksi pikaviestin Blixille — kolmannen sinä päivänä:
»Saanko tulla heti? On tärkeä asia. Lähettäkää minulle pari sanaa tuojan mukana!»
Kolmen neljännestunnin kuluttua oli hänellä Blixin vastaus ja hän juoksi portaita alas samassa kun Hendrich Ja Hands nousivat hissiin.
Nyt istui Condy Bessemerin ruokasalin ulkonemassa ja selitti Blixille minkä tähden hän oli tullut.
»Teitte oikein!» sanoi hän. »Te olette aina tervetullut ja milloin tahansa, kun te — kun te huomaatte sen tarpeelliseksi.»
»Toisinaan menen niin pitkälle, Blix», tunnusti hän alakuloisena ja syvällä itsensähalveksimisella, »että kun en voi saada ketään pelaamaan kanssani, niin asetun minä pelaamaan kuviteltujen pelitoverien kanssa ja seurustelen heidän kanssaan saadakseni vain pitää kortteja sormieni välissä ja kuulla niiden kahisevan. Hyi! Minä häpeän itseäni.»
Sunnuntaina tuli Condy illalliselle tapansa mukaan. Illallisen jälkeen, perheen hajaannuttua ja Victorinen mentyä pois, ryhtyivät he kalaretken valmistushommiin. Blix täytti eväsvasun; voileipiä, »premie-liikkiötä», niinkuin Condy tapasi sanoa, kovaksi keitettyjä munia, oliivimuhennosta ja pullo punaviiniä.
Condy riisui nuttunsa ja askaroi hermostuneesti kalastustarpeiden kanssa, purki siimat puolista ja keri ne vapoihin, kiinnitti polot ja sitoi kärpäset kielukkeisiin koko ajan polttaen savukettaan ja kasvoillaan ylen ankara ilme. Hänen onnistui sotkea siimat, saada koukut pöytäliinaan, pudottaa melkein näkymättömät silkkirihmat lattialle ja kiinnittää polot kielukkeisiin, sen sijaan että olisi kiinnittänyt ne siimoihin. Lopulta täytyi hänen pyytää Blixiä avuksi; tämä selvitti siimat kärsivällisyydellä, joka tuntui Condystä melkein yliluonnolliselta.
Kello yhdeksän ajoissa kysyi tyttö häneltä painokkaasti: »Tiedättekö kuinka varhain meidän on noustava ylös, jos mielimme saada kahvia ja ehtiä seitsemän junalla? Viimeistään neljännestä vailla kuusi; ja teidän täytyy nousta vielä varemmin, sillä teillä on pitempi matka. Te voitte kernaasti tulla tänne ja murkinoida — mutta — kuuletteko te — kuuletteko ollenkaan? — teidän on oltava täällä puoli seitsemältä. Kuuletteko, Condy? Sitten menemme yhdessä asemalle. Elkää vain unhottako ottaa vapoja mukaan!»
»Minä pukeudun pyöräilypukuuni!» selitti Condy, »ja otan sellaisen kaulaliinan kuin golfpelaajat pitävät.»
»Ei», selitti Blix, »sitä en tahdo. Teidän on pukeuduttava huonoimpiin vaatteisiinne, mutta pitäkää sentään huoli siitä, että näytätte jotakuinkin arvokkaalta. Mehän aiomme mennä paluumatkalla Lunaan, ettekö muista. Ja menkää nyt kotiin ja pankaa levolle. Ei ole liian varhaista, kun teidän on noustava kello kuusi.»
Condy ei tullut liian myöhään seuraavana aamuna, niinkuin Blix oli pelännyt. Hän tuli päinvastoin aivan naurettavan liian varhain. Merkillistä kyllä oli hän muistanut ottaa ongenvavat mukaansa, mutta hän värisi hermostuneena. Syödä hän ei voinut».
»Me myöhästymme junasta», selitti hän joka hetki. »Olen aivan varma siitä, että me myöhästymme. Katsokaa kelloa, Blix! Nyt meidän pitäisi jo olla matkalla. Tulkaa nyt. Ette te tarvitse enempää kahvia. Onko teillä kaikki mukana? Ovatko kääröt korissa? Hyvä! Entä kärpäset, Blix! Voi kauhistus, jos te unohdatte kärpäset.»
Hätäilemisellään sai hän Blixin asemalle puoli tuntia liian varhain.
Juna ei vielä ollut esillä ja pilettiluukku oli suljettu.
»Sitähän minä sanoin, Condy», huokasi Blix ja vaipui istumaan odotussalin penkille. »Enkö sitä sanonut?»
»Ei», vastasi hän suoraan ilmaan ja katseli hermostuneesti ympärilleen. »Me emme ole tulleet hituistakaan liian varhain — nyt voimme olla hiukan levollisia. Haluaisin tietää miltä asemasillalta tuo juna lähtee. Haluaisin tietää pysähtyykö se San Brunolla. Kuinka pitkä matka mahtaa olla San Brunolta San Andreas-järvelle? Kunhan ei vain alkaisi sataa, Blix. — Olemme unohtaneet peltovarikset!!»
»Ei, sitä me emme ole. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.
Kohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»
Kolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka ei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa. Tänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki ihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea herrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan heille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan kuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen, jotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän seuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti isäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla noutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.
»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi Condy
Blixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.
Seutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut vielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin puolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti tammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina vaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa kuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa oli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea ruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista keuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret sydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen pienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.
»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa melkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa maailman tällaisena aamuna.»
Sitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon, hänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas kotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen. Ei ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän rakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka rohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle aamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi heille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen rautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella rannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia myöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.
Condy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää ongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit koukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat he jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat Richardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»
»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua, »niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän viittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»
He olivat aivan yksin. Oli vielä varhainen aamupäivä.
Järvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla pinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko juuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli se häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan välillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon tuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja hentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti loiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa kutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan; keltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja hoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen ja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.
Paikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin käsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa. Huolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli pukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas kaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri koiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään. Keltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja vienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy ruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle, keltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.
Kului tunti. Kului toinen.
»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen syöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti Blix äkkiä:
»Minun — käy — onkeen — Condy!»
Condy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran ja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima pingottui ja viilsi suoraan läpi veden.
»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.
»Se on komea lohi!»
Blix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan vavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin vapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä loitommaksi venheestä.
»Se pääsi irti!» huusi Blix.
»Oletteko mieletön? Nyt se hyppää. Pitäkää varanne!»
Ja nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina lohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja vaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan säteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta, käyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa, levottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen rauhallisen levon.
»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden välistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua, kun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»
Blix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät.
»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta karkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti pohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se pääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin tämä vapa.»
»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.
Tämä vasta on urheilua.
Metrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät vilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen lähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa. Suu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen alaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala oli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin pitkä kuin Condyn kyynärvarsi.
»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein varovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen. Hyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»
Kaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon pelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin kalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran tuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja punainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli väsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten. Condy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui kahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.
Heidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani ja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi hiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä lauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat hurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa hullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata sen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.
»Eikö ollutkin suurenmoinen näky, kun se hyppäsi yli vedenpinnan?»
»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin arvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut niin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin, ajatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»
»Eikö olekin huiman eriskummallista?»
»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja päivällistä, eikö olekin?»
»Kuulkaapas, Blix, kuinka vanhoja me oikeastaan olemme?»
»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että lohenmullo painaa kaksi leiviskää.»
Kun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista. Ennenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden ajoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä kuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello yksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa pienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.
Ei milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä väliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä! Vähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli levinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän kiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät voineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja reippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän hyvän tuulensa.
Mutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat ja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli sikariaan:
»No, Condy, mitä arvelette, emmekö pelaa pientä erää korttia?»
Condy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet kaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa silkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen hämmästyksestä sanattomana.
»Emmekö?» toisti hän hymyillen ja katsoi häneen.
»Mutta Blix!» huudahti hän, yhä yhtä ihmeissään. »Mitä te tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan mitä sanon. Minä haluaisin kernaasti pelata pienen erän teidän kanssanne.»
»Ei, kiitoksia», epäsi hän melkein kylmästi.
»Kuulkaahan nyt, Condy», alkoi Blix. Ja huolimatta hänen voimakkaista vastaväitteistään ja selityksistään ja kissaviekööstään piti hän hänelle mitä suurimmalla tyyneydellä viisi minuuttia kestävän esitelmän.
»Minä en pyydä, että teidän on lakattava pelaamasta», sanoi hän lopuksi, »minä pyydän vain, jos se teitä tyydyttää, kun te huomaatte, että olette pakoitettu siihen — kun ette voi olla sitä tekemättä, tarkoitan — että te tulette ja pelaatte minun kanssani sen sijaan että menisitte klubiin pelaamaan.»
»Mutta sehän on järjetöntä, sehän on aivan suunnatonta. Minua inhottaa nähdä nuorten tyttöjen pelaavan hasardipeliä — saati sitten teidän!
»Ei suinkaan se ole minulle pahempaa kuin teille — ja keiden muiden kanssa luulette, että minä petaisin? Mutta te luulette kai, että minä pelaan niin huonosti, ettei teillä voi olla siitä mitään huvia?» sanoi hän hilpeästi. »Sekö siinä on esteenä? Mutta siinäpä erehdytte; saatte sen pian nähdä. Kyllä minä pelata osaan — olinpa sitten oppinut sen miten tahansa?»
»Niin — mutta, Blix. Te ette tiedä kuinka usein me pelaamme, minä ja ne muut. Melkeinpä joka… te ette tiedä kuinka usein me korttia lyömme.»
»Condy — milloin tahansa, kun te vain haluatte pelata korttia ja tahdotte pelata minun kanssani, heitän minä kaiken muun sikseen ja olen heti valmis.»
»Mutta minkä tähden?»
»Sentähden, että luulen, että ehkä te siten pelaisitte harvemmin ja vähitellen, ehkä — mutta sitä en nyt huoli ajatella. Minä haluan pelata; tyytykää nyt siihen. Mutta luvatkaa, että ette petaa kenenkään muun kanssa — sanotaanpa puoleen vuoteen.»
Asia päättyi siihen, että Condy häpesi ja antoi hänelle sanansa.
»Pyh!» pilkkasi Condy, »mistäpä te pookeria osaisitte? Parasta lienee, että pelaamme mustaa pekkaa tai kasinoa.»
Blix oli antanut ja jakanut pelirahat.
»Saattoseurueita ja valtteja pyydetään heti», ilmoitti hän kylmäverisesti.
Se sattui Condyyn kuin pistos. Sitten vilkasi hän syrjäsilmällä häneen ja otti korttinsa.
»Teidän on alotettava.»
»Minä panen viisi.»
»Viisikö? Hyvä! Kuinka monta korttia?»
»Minä otan kaksi.»
»Minä panen viisi lisää.»
Blix silmäili korttejaan. Sitten sanoi hän yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin:
»Viisi yhden lisäksi. Niinpä panen viisi.»
»Viisi parempaa.»
»Ja viisi parempaa taas.»
»Nakatkaa!»
»Täysi käsi. Ässiä ja kymppejä», sanoi Blix ja järjesti korttinsa.
»Nepä vasta kortit!» mumisi Condy, kun Blix kokosi pelimarkkojaan.
Tuntia myöhemmin oli Blix voittanut koko Condyn kassan, lähemmä viisi dollaria.
»Nyt taukoamme ja menemme taas kalastamaan; teemmekö niin.»
Condy suostui ja Blix laski voittonsa.
»Te olette minulle velkaa seitsemän ja puoli dollaria, Condy.»
Condy hymyili.
»Hyvä», sanoi hän leikillisesti, »minä lähetän teille sille summalle asetetun shekin.»
Mutta sen pani Blix kovin pahakseen.
»Niin ette kohtelisi ketään ystävistänne klubissa!» huudahti hän. »Niin ette sanoisi heille, ja niinpä ei ole oikein, että sanotte niin minulle. Antakaapa tänne nyt ne seitsemän ja puoli dollaria, Condy. Teidän ei pidä pelata toisella tavalla minun kanssani kuin muiden. Minä olisin kyllä maksanut teille, jos olisin menettänyt.»
»Niin, mutta minulla on vain yhdeksän dollaria. Kuka sitten suorittaa paluupiletit ja illallisen Lunassa?»
»Sen teen minä.»
»Niin, mutta — minulla ei ole varaa menettää noita rahoja.»
»Sitten ei teidän olisi pitänyt antautua pelaamaan. Teillä oli samat mahdollisuudet kuin minullakin. Saanko rahani, Condy?»
»Te suorastaan nylette minut.»
»Saanko minä rahani, vai enkö niitä saa?»
»No, ottakaa ne sitten!»
Blix pisti rahat kukkaroonsa, nousi ylös ja harjasi hameensa.
»Niin, niin», sanoi hän, »kun nyt olemme suoriutuneet huvista, nimittäin korttipelistä, niin ryhtykäämme siis taas totisiin tehtäviimme, nimittäin pyytämään, ei — 'ottamaan' kaikki järvessä olevat lohenmullot.»
Kun kello oli viisi, veti Condy ylös kiskonkappaleen ja souti järven yli takaisin Richardsonin taloon. Blix saattoi merkitä muistiin kuusi lohenmulloa, mutta Condyllä oli ollut ihan naurettavan huono onni.
»Voin varsin hyvin seisoa ongenvapa kädessä niin kauan kuin kuka tahansa, mutta minä tahtoisin niin vietävän mielelläni saada tilaisuuden vaihtaa täkyä ainakin kerran toisinaan. Minun onkeani ei ole kertaakaan nykäisty, ei koko päivänä edes kertaakaan hipaistu. No, olipa hyvä, että te saitte tuon suuren lohenmullon, Blix, sen ensimmäisen, tarkoitan. Noiden viiden minuutin takia kannatti jo tehdä tämä retki. Mutta kaikki tyyni on onnistunut hyvin. Tänne tulemme tästä lähin kerran viikossa.»
Ja sitten oli heillä vielä, juuri kun he astuivat maihin Richardsonin talon kohdalla, pieni seikkailu, joka aivan kuin kruunasi koko päivän. Kahden kiven välisessä lätäkössä näkivät he pienen, kirjavan käärmeen, joka ei juuri ollut lyijykynää paksumpi, ja se yritti juuri paraillaan niellä pientä viheriäistä sammakkoa. Sillä oli siitä hirveä vaiva; he seisoivat ainakin kymmenen minuuttia ja nauttivat jännittävästä pienestä näytelmästä, joka kuitenkin päättyi onnellisesti uhrin pakoon ja hyveen voittoon.
»Sitä me juuri tarvitsimme», sanoi Blix, kun he kömpivät ylös vanhoihin kääseihin ajaakseen asemalle. »Se teki päivän täydelliseksi.»
He saapuivat kaupunkiin hämärissä ja lähettivät kalansa, ongenvapansa ja muut vehkeensä kotiin Bessemerille pikalähetillä, joka samalla vei pari selittävää riviä Blixiltä hänen isälleen.
»Nyt kiireimmiten Lunalle ja avioliittosuunnitelmiimme», sanoi Condy.