VII.
Lunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei sijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä kulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta, kun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei varsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään, niin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne muita. Sinne voi tulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä ahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen kaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä osoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin puolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka, jota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.
Tänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla seitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia katuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä huomasi kilven lähimmässä kulmassa.
Niinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan käytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja kuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot, ja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin soveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon mukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut tulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.
Jotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä oli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.
Condy ähkyi hillitystä jännityksestä.
»Se on hän», kuiskasi hän, »se on kapteeni Jack!»
He tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä, että hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman arkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he olivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.
»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei siitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän on parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla ihmisillä on hyvä sydän.»
»Ne ovat tunneihmisiä», sinkahutti Condy.
Samassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä olevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.» Hänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.
»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana kokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.
»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi curryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.
»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan nimessä on tällä?»
»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä on kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä vuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»
»Niin, ajatelkaas, jos nyt K.D.B. tulee!»
»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli lyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies; hänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin jotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta ei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla entinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.
»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun vain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen, voisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen olemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän velvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne, meidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin tahansa. Paljonko kello on?»
»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea — kapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin vuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä olevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoa mulkoilisi hieman kilpailijaansa, luulisin.»
He katselivat taas pitkän aikaa salavihkaa miehiä.
»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri mulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen hattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi nousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»
»Mitä se hyödyttäisi?»
»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko hänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte katsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»
Condy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta rikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla tilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää jännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.
»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin merkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai Josua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole mainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»
»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin täällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois, kun näki kaksi miestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen napinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»
»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan selville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»
Blix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen kivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja halkovaa luotsilaivaa.
»Tuotako kuunaria te tarkoitatte?» kysyi Blix.
»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta kovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te silmällä kumpaakin miestä.»
»Minkä tähden? Mitä teillä on mielessä?»
»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.»
Blix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on kaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko te sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»
Condy kääntyi ympäri ja katsoi laivaa tuntijan ilmeellä.
Sitten sanoi hän varmasti:
»Se on soima.»
Condyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli silmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa heitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi taas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta, tarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä mumisevan partaansa:
»Itse te voitte olla soima!»
»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois katsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.
Heillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas totisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:
»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta punatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet tieltä pois. Keksikää jotakin!»
»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on ateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on kaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»
»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut siitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on todellakin hieno mies.»
»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea turilas.»
»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne ennemmin tai myöhemmin.»
»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä niin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka sellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi miehiään tavata.»
»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän tällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän tuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi koko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä niin. Tämäpä on melkein katastroofi.»
»Emmekö sitten voi päästä hänestä?»
»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »On yksi keino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi, niin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä voi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»
»Mitä herran nimessä te ajattelette, Blix?»
»Ei, se ei käy. Me emme voi sitä tehdä. Mutta se voisi — — —»
»K.D.B. voi tulla tuosta ovesta sisälle millä sekunnilla tahansa.»
»Minä en melkein uskalla, mutta… lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.» Hän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.
»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on lennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne. Hatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se riittää.»
»No sepä vasta», mumisi Condy, kun hän näki mitä Blix oli kirjoittanut.
»Uskallatteko?» kysyi Blix vähän hermostuneesti väristen.
»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu vaaralle alttiiksi.»
»Ja K.D.B. tulee joka minuutti lähemmäksi.»
»Mutta meneekö hän? Meneekö hän heti? Siinä kysymys.»
»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.
Niin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!
Tahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»
Condy otti hattunsa.
»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä minulla oli.»
Pari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat vihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös lautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä kumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja isäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard valkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan seuratessa hänen kantapäillään.
Hän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen luokseen ja sanoi:
»Arvatenkin teille, herra Atkins?»
Hän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen allekirjoitti kuitin; tuoja meni.
Blix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen sähkösanoman.
Kului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli aivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen kuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti sen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti »meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti järkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan ilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen, lennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos ravintolasta.
Mitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain tämän:
»Kaikki tullut ilmi. Pakene heti!»
Vaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla, punatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä myöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli ollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat nähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt koko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko Yhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi sanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko he säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan kättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se kauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa pienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat aukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille? Olivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton, estäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia oli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.
Sillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B. näyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja hermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka nimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka silmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.
»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut», sanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä ja alkanut pelätä.»
»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.
»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»
»Mitä se sisältäisi?»
»Että hän on saanut esteen, luonnollisesti. Ehdottaa uutta kohtausta.»
»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen kohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»
Richard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opetti
Blixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.
Mutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oli
ilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.
Sitten esiintyi hän äkkiä.
He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin. Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja repi pois vuohensilmäkukkasen.
Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella. Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.
»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.
Miehet ovat oikeita tomppeleja!»
Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine, ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa meidän persoonamme istuivat.
»Mutta — hänhän on kaunis!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.
K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta. Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.
Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä kolmea, jotka siinä istuivat.
Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.
Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän; hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa. Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa, ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa, pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.
»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että hänen pitää ottaa ensimmäinen askel?»
»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran, samalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa tavattoman suureen nenäliinaan.
Kului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin tarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas sirosti kalansa käsittelyä.
»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut pois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.
»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä päässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla. Ellei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso, kuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä hänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut olla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»
»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa kolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, että nuorempi hän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»
»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen aina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»
»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te erehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti suosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»
»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.» Blix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu pukki?»
»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu. Siitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja antakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden, täytyy toisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva siltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»
»Niin, mutta meidänhän piti sitä katsella», väitti Blix.
»Emmehän me missään tapauksessa saata kuulla mitä he sanovat.»
»Sitten emme koskaan saa tietää kuinka käy — tai kuka avaa tulen.»
»Sen tekee K.D.B.», väitti Condy.
»Ei ikinä!» kuiskasi Blix loukkaantuneena.
»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme takaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»
»Sen te kaiketi muutenkin tekisitte», pilaili Blix.
He sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he kapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.
Richardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan pöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti Condy hänet.
»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä ja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte antaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria juomarahoiksi.
»Aateluus velvoittaa», selitti hän arvokkaasti.
He menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat, kun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että ravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He tulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.
»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen Richardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui esiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.
»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy ja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein keppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.
»Niin, se oli siellä», sanoi hän. »Minä unohdan aina tämän kepin.»
»Tervetuloa vastakinl» sanoi Richard ja piti kumartaen oven auki heille.
Ulkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin puolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta. Sisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman pöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään ja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.
Blix huokasi syvästi helpotuksesta ja tyytyväisyydestä!
»Vihdoinkin ovat sitten K.D.B. ja kapteeni Jack löytäneet toisensa.»