VIII.
»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa tietää kuka heistä ensiksi puhui.»
Condy tunsi jo omantunnon soimauksia.
»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän huolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn. Otaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin, että me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme pelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu. Otaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»
»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet pahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet punatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla sähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»
Condy ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sähkösanoman vaikutusta.
»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki tullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».
»Jos teillä vain olisi.»
»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me saimme ilmi.»
Äkkiä tarttui Blix hänen käsivarteensa.
»Tuolla ne ovat, Condy.»
»Kutka? Kutka siellä ovat?»
»Kapteeni ja K.D.B.»
»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.
Ravintola suljetaan kello kahdeksan.»
Blix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohti
Pacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.
Sivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin ja
sanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».
Loppu hukkui ohi-rämiseväin kuormarattaiden aikaansaamaan meluun.
»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa oivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein vauhtiin.»
»Seuratkaamme heitä!» huudahti Condy.
»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»
»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän kohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»
He laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä. Ei ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B. näkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.
»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt menevät? Toiseen ravintolaanko?»
Sitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä Washington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja lipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa tavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen kirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat vielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja K.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen hattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti takaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti viheltäen torin yli.
»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy veti helpotuksen huokauksen.
»Niin», sanoi hän, »olisi voinut käydä pahemmin.»
»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi Blix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä sittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa romaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän päivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse tulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä meillä onkaan ollut!»
Kun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu sumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se vetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua mustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin puolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein sateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.
* * * * *
Condy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan vedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.
»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä pitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen, Condy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa, että te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te olette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle; se osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»
»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.» Aivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen olla siinä uskossa.
Lopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen. Condyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä itse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää. Kun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana ja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan haltioihinsa. Sillä oli aito sointu.
»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat. Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»
Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin — Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen. Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.
Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa, pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.
Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva, eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla, toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi itseään hulttiona.
Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten. Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli. Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.
»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä», ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse laittaa ruokaa keittiössä.»
Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä? Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin sinne? Niin, minä en sitä tiedä.»
Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan, kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.
Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja keltaiset kävelykengät.
»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin, pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.
Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.
»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’ Ei, kiitos!»
Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi nyt kovalla, vihaisella äänellä:
»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa. Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä…»
Blix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.
»Mutta Rivers!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»
»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja te aloititte — hyvää iltaa, neiti!»
»Hyvää — iltaa — herra!»
Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.
Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys. Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa, koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät, pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi, sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot, joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin …
»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän täytyy — täytyy tehdä jotakin!»
Se sattui kuin pistos Blixiin.
»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on jotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa. Isällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen jälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut luvan matkustaa pois.»
»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte lähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»
»New Yorkiin opiskelemaan lääketiedettä.»
Condy oli hetken vaiti. Sitten teki hän liikkeen kuin poistaakseen hänet.
»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan välittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä — niinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja, tietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»
Sitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi tätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New Yorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen »hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50 vaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui tuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen». Hänellä oli siellä pieni kartano.
Condy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli viettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti mieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut ottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja toista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti siltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.
»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole merkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän on oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan. Viime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän antaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole lapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu seuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen. Jos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa sen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä siinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja olla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen lääketiedettä.»
»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea lääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte pakoitettu ansaitsemaan leipänne.»
»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden ei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä esimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin eriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta sitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi minut onnelliseksi. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen siihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte, Condy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä naisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»
»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä puhutte.»
»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New Yorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle prospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän, ainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä olla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella lääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella kirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin voin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset ehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo, että minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen kuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla sellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»
»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja minua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin luotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»
Kun Blix huomasi hänen olevan sävyisän, sanoi hän:
»Niin, ja se onkin jo päätetty. Isä ja minä kirjoitimme eilen illalla.»
»Milloin te matkustatte?»
»Tammikuun ensimmäisellä viikolla.»
»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne täällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä? Entä Detten ja Howard?»
»Täti Dodd tulee hoitamaan taloutta.»
»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia, Blix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne on samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä eikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät perillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille. Ja te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette 'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»
»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan yksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se ajatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna tarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko, Condy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»
»Kunpa minäkin pääsisin New Yorkiin!» mumisi Condy mieli mustana.
Blix unohti silmänräpäyksessä oman onnensa.
»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian hyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin kuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he ovat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa menoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden aputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta laskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta teistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon teihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan täällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen päivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian pääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta on paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään liian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan. Te tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että kernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on, Condy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy oppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä se ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten vain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa sen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren päätöksen ja panna sen täytäntöön.»
Condy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen säkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä käsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.
»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te voitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat miehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte hänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää», jatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi lähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne, Blix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä myöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa sitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa eläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies, Bessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa mahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka tahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»
»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut mielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja toimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt kustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»
Seuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi keitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen alakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt mistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua työhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon mennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin oli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut tullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan. Hän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui ja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus jumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä aamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan. Ja sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi; aamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli menettänyt vetovoimansa.
Iltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän kynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista lausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos ikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien kattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi ilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota hän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan oli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli omistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi sitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen jälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli, että hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona sinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä tapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant tuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen, mutta hän ei halunnut mennä teatteriin.
»Te olette ehkä sopineet kortin peluusta tänä iltana?» kysyi Condy.
»Saattaa kyllä olla niin», myönteli toinen.
»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy. »Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen hälvennän.»
»Minä en suinkaan tahdo johtaa teitä kiusaukseen», sanoi Sargeant.
»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt umpeen.»
Tuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan kuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin, ojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen juuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän kirjoitti:
»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä iltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»
»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän saattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan tulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»
Ensi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan hänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja Blixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään aikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein samalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko viikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että toimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.
»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli toimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»
»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään voitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon syvästä alhosta.
»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa sunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Ennenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä viimeisen kerran.
»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti itsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä. Haluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen veroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin haluttaa lähteä New Yorkiin.»