IX.
Muuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä raitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen jätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia, joka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan, neuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää puistotietä viheriäisten holvien alle.
Ilma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä, maanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin, se huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä. Vaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän oikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä kuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka; ja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja purppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin pienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.
Kenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat tarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa kuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat opistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä paitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he viheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä paraatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja liivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan toisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona harjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat kaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi polkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun napit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai vaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä, ja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu pystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana törähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.
Blix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi. Heidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien ja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle linnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat rannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin, kulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen lopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti ollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja sitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita, sanoi hän.
Ja Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu, lukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui tiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha täytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset hiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen rinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja hän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat silmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä raikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena puhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren rannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa oli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden uudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta kenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät parakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä, jonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.
Condy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän onnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta laivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko ajan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin mielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.
»Kas tuolla, Blix!»
»Mutta, Condy, näettekö tuota?»
He olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat kulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä olevan matalan hiekkapankin läpi.
»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman rannalla — tuo lipputankoinen?»
»Otaksun, että se on pelastusasema.»
»Emmekö voisi mennä sinne sitä katsomaan — se olisi varsin hupaista.»
»Loistava ajatus», huudahti Condy.
Asemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa rantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi hiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä kaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien valtava, hornamainen kuoro.
Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa, kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.
Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä, kudotussa nutussa ja virkatakissa.
Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.
»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä? Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»
»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.
Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään, vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.
»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä, että me menemme täysin purjein.»
»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me olemme kumpikin kaupungista.»
»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia, neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer, tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut, niin te ette uskoisi minua.»
Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he, lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.
Condy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta kirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja jota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»
Kapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut enimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä koko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä erillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan yhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut kiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta hiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun amerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti Perun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen muistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka jonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin yksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan, samalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen dollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti sokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.
Hän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja — luvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli jonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa, mutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille. Hän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin olevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä harppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona Chilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan puoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä Magdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein murhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja saanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi tupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon Gilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden kanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista, kuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina Rannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta ennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa, jolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa virkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi Sakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.
»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me olimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa vietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä vähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San Franciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni; tuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan Basch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika sivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän hymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»
»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan ikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te tarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi teille ruokaa ja niin edes päin.»
Mutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta kuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.
»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin yksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään. Kuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»
»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa pelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan kallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa; ja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi saada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se kävi, näette.»
Condy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa ja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli pohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien varassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta loistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät jännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.
Ja täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät laineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka loiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän kuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran kertomuksen »Viranomaisista huolimatta».
Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria. Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut, otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.
Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin »Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden »nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä, joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä, ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean, häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen eräällä Panama-laivalla.
»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa. Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti. Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle. No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:
»Ei laupeuden luonto ole pakko, se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»
»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»
Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät; valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.
Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.
»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.
Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta herätetty.
»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea. Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta, vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä rakastetaankaan!»
»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te sellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»
»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen voivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»
»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi Blix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja lähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»
»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi savukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa sentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»