X.
»Häi-häitä!» haukotti Condy ja vaipui hieman kokoon. Blix hypähti ylös.
»Oletteko te vasta viettänyt häitä? kertasi hän vähän säikähtyneenä.
»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»
»Niin, niin», änkytti Condy. »Sehän oli hauskaa. Onneksi olkoon!»
»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti, »niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime sunnuntaina.»
»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä erinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset kuumeentapaisella sydämellisyydellä.
»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin heidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös asemalle.
»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana lähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan sysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli aivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili houkkamaisesti.
»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he eteisessä.
Onneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat sisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin välillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:
»Olkaa nyt niinkuin kotonanne, niin minä käyn noutamassa vaimoni.»
Niin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa puoleen.
»Noh!»
»Noh!»
»Nyt me olemme kiikissä!»
»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin luonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»
»Mutta olettakaa, että hän tuntee meidät!»
»Noh, entä sitten? Mutta kuinka he voisivat tietää, että me olemme kirjoittaneet heidän kirjeensä?»
»Hysh, Blix, elkää puhuko niin ääneen!»
»Luuletteko heidän epäilevän jotakin?»
»Nyt he tulevat.»
»Olkaa kylmä, tyyni ja hillitty, Condy! Niin kaikki t käy hyvin.»
»Olettakaahan, että se ei ole K.D.B.»
Mutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka nauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B. sirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli puhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.
»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän iloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan paikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers — tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi oikein muistaa teidän nimeänne.»
»Bessemer», sanoivat Condy ja Blix yhtä aikaa.
»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana — niin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän kääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.
»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon uljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»
»Niin, eikö kapteenikin ollut siellä?» uskalsi Blix kysyä.
»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi palata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin huomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan pöydän ääressä.»
Hänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta silloin.
»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä siellä maanantaisin.»
Blix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin selittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.
»Siellä on hyvää ruokaa», sanoi hän.
»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista keittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka maanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»
Äkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän, »silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»
»Niin, eikö se sitten ollut soima», kysyi Condy viattomasti.
»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari, se se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»
Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix ja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni ja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti kehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he kulkivat tätä tietä.»
»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on meidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»
»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun mielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan nähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en voi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»
»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on se, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»
»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka mielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan niinkuin sen olla pitää.»
»He näyttivät todellakin siltä, niinkuin he voisivat meistä pitää.»
»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi ollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».
»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään, panitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.» Condy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin mielestänne ole niin tehtävä?»
»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»
»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään päivälliselle jonkun kerran.»
»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!
Siinä on jotakin teille».
He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista, puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia kapteenin kertomuksissa.
»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»
»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla valetta kaikki tyyni.»
»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.
Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen, riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa. He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan — päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat, se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.
Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen, hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus. Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään, oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.
Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän Blixiä? Niin, luonnollisesti rakasti hän häntä — rakasti häntä niin, että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen rakkauttaan.
Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan? Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti, niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt, kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen maailmaansa suloudellaan.
Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman, tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine, punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä, monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.
He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla hiekkariutoilla.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen, joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan; ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi takaa kalaa.
Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin, mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä, värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.
»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.
He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla, jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi mustikanvarsia.
Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi; ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.
»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te ette voi tietää, kuinka nälkä minulla on. Nyt on varmaankin jo päivällisaika.»
Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta, ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.
Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin puunjuurellaan.
»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta aamiaisesta — siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»
»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:
»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»
»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken, kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin alas.
»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»
Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin, jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä. Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta, inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta, rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa, hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien, jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa, hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä, mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.
Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään, keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.
Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin. Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.
Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa. Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista, se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan; tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja esteettömästi onnellisia.
Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen helmaansa.
»Mikä teidän on, Condy?».
Blix katseli häntä levottomasti.
»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»
Hän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.
»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,
Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»
»Huomisesta kuusi viikkoa.»
»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»
Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen mereen.
»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä, Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta tahansa.»
»Ei, se on teidän tehtävä.»
»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minä ostanut. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät ja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3 dollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te voitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan lyödä siitä arpaa.»
Condy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin kukkarostaan.
»Heittäkää minun puolestani», pyysi hän.
Condy heitti ja sai kruunun. Kun hän otti kirjan, sanoi Blix:
»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein mieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään erää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä oli taskussa.»
»Niin! Mutta mitä teette kaikilla noilla rahoilla?»
»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin, harsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»
Mutta Condy saattoi kuulla, ettei ollut totta, mitä Blix sanoi.
Runsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta »Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain, paljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien mustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa jylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä alhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.
Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana, huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä hän pari lehteäkin kerrallaan.
»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.
»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä lupaus?»
»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»
»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma, minä en sitä unohda, en — — Niin kuin sanottu, tämä on lupaus. Tänäänhän minä olen… Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»
»Condy.»
»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.
Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»
»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta että syömme Lunassa?»
»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria jälellä. Paljonko teillä on?»
Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja »meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.
»Richardille», sanoi Blix.
»Sikaariksi minulle», sanoi Condy.
»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä saatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»
»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10 centtiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi päiväksi.»
He lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten suoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine kurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine unikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle kenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia. Ja eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia, pysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa, valtamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia vuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä metsäkukkia.
Neljännestunnin kuluttua olivat he golfradalla.
»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen raitiovaunun toisella puolen.»
He menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu suussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin sen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä varoitushuudon:
»Pitäkää varanne siellä!»
Condy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei kymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen sisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä Jack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin soreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä touhussa lyöntinuijineen.