XI.
Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois, työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään, sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.
Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua »Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi, täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen, ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen. Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.
Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa, toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin, niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan, aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien teosten tekijä säästy.
Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta». Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä — tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.
Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.
Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista, kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin? Niin, minä en sitä tiedä.»
Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman. Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä narriksi» kiinalaisessa teetalossa.
Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä, lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.
Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.
Condyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä tuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille eräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin vieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä poltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.
»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla toisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi? Olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä kukaan tiedä kuka hän on?»
»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin katsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»
»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin hän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»
»Vahinko… mitä?» kysyi Eckert.
Carter kohautti olkapäitään.
»Niin, minä en tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat perheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli aina mukana.»
»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä huvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän itse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin — opiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»
»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku nainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä vakavasti ja niin poispäin.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei ole suljettu pois seurasta.»
»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut ihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka tapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin kanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan. Minä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla radalla viime — —-»
»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan, »aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. — Olisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten puoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja neiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä kuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick Forsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers ja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki puetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän myymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona urheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti olleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa aamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja tahriintuneina.
»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin nuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan hienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän olisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle, totta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta edessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa pukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut antaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä, sentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva eräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää — Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle kätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te tulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän vastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä, herra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei olisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.
»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta. Ja siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn nousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, sen minä takaan, ja minun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti Bessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni sanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että sisareni vielä harkitsee asiaa.»
»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon vain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»
Sargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen silmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.
»Sitä voisi sanoa useammasta», vastasi hän.
»Kylläpä käytätte suurta suuta minua vastaan?» kiivaili Carter.
»Menkää hornaan, Johnni! Emmekö ota jotakin juotavaa?»
Saman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan yksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja aivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän saanut lausettakaan kirjoitetuksi.
»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti hän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat pienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt mitä te pidätte viimeisestä luvusta.»
Blix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut hänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa jälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.
»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja sen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä, mutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se on, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun kullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä jatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte siinä myöskin.»
»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee minusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä taas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»
»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi Blix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä päälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma siitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi sanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»
»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin», vastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin sitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan kummankin työn yhtä aikaa.»
»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata erän pokeria?»
He pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen huono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen kuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä kertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.
Hän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy. Hän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät kortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän välinpitämättömin ilmein.
»Montako haluatte ostaa?» kysyi Condy ja väisteli. »Minä seison.»
»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi», jatkoi Blix kylmäverisesti.
»Hyvä. Katsotaanpa — minä panen viisi.»
»Kaksikymmentä lisää.»
Condy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten hän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.
»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa vain huvin vuoksi.»
Blix levitti korttinsa pöydälle.
»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt se tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle 50 centtiä, Blix.»
Blix pudisti päätään.
»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte takaisin koko summan.»
»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette saa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata. Lopettakaamme mieluummin.»
»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen teidänkin kanssanne.»
Blixiltä pääsi pieni ilonhuudahdus.
»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko kokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista? Ooh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään, ellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te pelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»
Condy oli vaiti, istui miettiväisenä ja puri etusormenniveltä.
»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti, »muistakaa se aina.»
»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut vastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä, mutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että ilahduttaisin teitä, Blix!»
»En tiedä mitään, joka minua enemmän ilahduttaisi, Condy.»
Hän ojensi hänelle kätensä.
»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa uhkapeliä, Blix.»
Blix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi mielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.
»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän loistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta se on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka vastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin, että he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni. Onko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan pelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän puoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin olla laulamatta!»
»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette kaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri sanoa kaunottareksi, ja te —»
»Ooh, elkää nyt hassutelko!» pilaili Blix. »Te lupaatte sen?»
»Kunniasanallani.»
»Kiitos, sitten olen levollinen», sanoi hän.
Mutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta, ei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa hän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen kirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä voinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella eikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja mielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.
Kun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan, työskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli. Äkkiä hän sanoi:
»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi jostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei siinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa sitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti antaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi, ymmärrättehän.»
»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan sitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos ottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten? Ettekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi muuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö lehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»
»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole milloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan, niin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te haette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»
Blix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja työnsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän hollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja tyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15 dollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.
Vastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja järjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.
»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja 10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»
Hän työnsi koko kasan Condylle.
»Olkaa hyvä», sanoi hän, »tässä on se, jolla teidän on elettävä.»
Condy tuijotti häneen. »Millä minun on elettävä», mumisi Condy.
»Niin, sillä te kai voitte tulla toimeen kuukauden?»
»Mistä te olette saanut kaikki nämä rahat? Kenen ne ovat?»
»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne minulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»
»Olenko minä lainannut teille rahaa?»
»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä pokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»
»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti kätensä pois kuin olisi sitä polttanut.
»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen säästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta asti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan ollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte olla kokonaan pelaamatta.»
»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa ja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix! Kuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan enää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista. Mutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te olette nainen, joka sopii miehelle, se te olette.» Hän puri hampaansa yhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras sotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja pitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä voisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta. Ooh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.
»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän rahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan yksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään pelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään teidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat teille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla pelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa sanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista, kun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te tiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta' onnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte aikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»
»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi Condy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa minulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi vaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»
»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin mies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi. Minä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi sopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi ollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka pelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi sitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta ja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja kirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan kehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette keksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään, ja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen. — Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä on? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä edun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä haluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te loukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka ovat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te välitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —
* * * * *
Condyn toimittaja pisti kynän korvan taa ja katseli häntä silmälasien yli.
»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti omassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki hyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en luule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään teidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä menetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen sanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»
»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa täällä uudestaan, jos otan lomaa?»
»Kyllä, sitä tarkoitan.»
Tuli äänettömyys. Condy viipyi; sitten hän nousi.
»Otan sen vastuulleni», selitti hän.
Samana iltana kertoi hän Blixille kuinka oli käynyt.
»Nyt on taistelu edessä, Blix.»