XII.
Mutta pitikö Blix hänestä?
Kaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen; kun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen takana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen luonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän tuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon valossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan, kielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen tosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä kuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten osoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt hituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi. Vajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa lopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.
Hän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän vihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt enää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta ajastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja tunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.
Nämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui työhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut hänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja päättäväisyyteen, vissiin voimaan, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Antaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi, tietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun Blix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä, jotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän saisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi hän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen puhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.
Hänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan keskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista huolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja Maanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä etualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine käyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis puikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.
»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista», tunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy Ishamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä kuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne merimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että oikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna pudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään useampia teknillisiä termejä.»
Tämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä heti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.
»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie, ajatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut, että Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on varmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»
»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun se on valmis», sanoi Blix.
»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon kyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»
Joka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy pelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja siniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.
»No kuinka käy kertomuksen?» tapasi hän kysyä.
Sitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä edestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari suussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä persoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia ja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä sankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin ylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari Cassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».
»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet Mazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun vähän järjestystä.»
»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti asiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi. Minä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli työntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin sukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän lämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja huitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.
»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaan
Mazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señora
Estradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuva
merkkikielellä.»
»Mitä?»
»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on kirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain p:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on n ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada saa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjainta taapäin koko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa vain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te voitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä varten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»
»Se on suurenmoista», mumisi Condy ja teki muistiinpanoja.
»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja kafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön, tiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää ottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen mustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on niin halpa.»
»Kuinka se joutui epäkuntoon, kapteeni?» kysyi Blix.
»Eikö olisi hyvä saada siihen teknillinen erityisseikka, Condy?»
»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen kuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa ruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja paisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50 neljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä hallituksen joukot odottavat häntä.»
»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme kernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi keksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan nukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan kaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin jäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»
»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon poikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan ajattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin uutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt saatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä pienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta ennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan aikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni pohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja sitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen laita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla, t.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin sinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»
»Hyvä!»
»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500 laatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua ja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen syntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin järjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja kerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia luulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä dollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre! Kafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen jalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —jos he voivat löytää kuunarin.
Blix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja huusi:
»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te olette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle miehelle.»
K.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi itsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä milloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa edessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.
»Lukenut puvussa?»
»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin niissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin hieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja ’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’ Ludvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine valehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun ’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen ja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli minun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi aina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»
Silloin nyökäytti kapteeni hämmästyneenä päätään ja mumisi:
»Se oli suurenmoista; se oli suurenmoista!»
Blix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään aina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti pitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä kerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina bakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he seuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa tavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen historiasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä pudonnut.
»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa kasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»
»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran oli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia asioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän ei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut sanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli hän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen teknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut, että hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.
»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki luvun hänelle.
»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä silmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu hyvin.»
Seuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä keskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.
»Mitä se on? Lukekaa se vielä kerran!» pyysi hän.
»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy, »saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»
»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo ulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että ulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te tarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma soikoon, vaikea takaheitto!»
He jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka jälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona tehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän itse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei Blix enää kauemmin voinut hillitä itseään:
»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette lukenut. Kuinka on teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»
»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan kainosti.
Sillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn vastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen. Hän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja H:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta Blix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen tehden seuraavan viattoman huomautuksen:
»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eikö
Gibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»
»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut, että se on saari.»
»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna jotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko milloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»
Mutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan tietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt inokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän aivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää pimeyttä.
»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät yksin.
»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan naurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä tiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan, että sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa 'i':llä.»
Ja niin kävikin. Hän puhui »välillisestä veroituksesta».
»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat kotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo ahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin ja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»
»Tietosanakirjastako?»
»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli kysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»
»Hän lukee siis tietosanakirjaa?»
»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee sieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista. Tietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään kultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun hän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia kultakaivoksia.»
Se oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän kuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli perinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt hänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että naistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi, elivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet; onnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta toivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.
He tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli Condy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa pienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät, he pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin etäisimmissä osissa.
Noin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden ajoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen takana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä hampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus, aivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut niin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.
Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla, niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.
»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut sinut valmiiksi.»
Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti, että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen kuoreen.
Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.