XIII.
Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.
Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota. Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua, ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä. Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden elämän tulevan yhä lähemmäksi.
Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa; hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman; hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi, pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään viittausta.
Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa, varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi — kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä, Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri — jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien takaisin kaupunkiin.
Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet, istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.
Heidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan toisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin katseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita, loppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita. Tähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon asti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt ainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan askel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.
Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.
Näkyi tähden lento.
He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut viimeisen neljännestunnin aikana.
»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa — meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»
»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä on ollut liian hyvä yhdessä.»
»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»
»Niin, niin on.»
Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä, ruskeissa silmissään.
Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi, ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä, puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy, että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston samentumattomana.
Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut; juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies. Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi. Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.
Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt, seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa, toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten sanoi hän tyyneesti:
»No, Condy?»
»No, Blix!»
»Niin, no?» toisti hän.
»Blix!» huudahti Condy.
»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään; minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»
»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy aivan kuin hengästyneenä.
»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä — tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut, vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne. Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä tiedän, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän sanoi tuon tiedän ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän. »Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»
»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»
Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat hermostuneesti.
»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»
He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan; heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä, kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä vuosisatana, katso, se oli tullut!
»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»
Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.
He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen. Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen hartioilleen.
»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.
* * * * *
Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä, tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät, pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä kaksi.
»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee huomenna New-Yorkiin.»
»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B., joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten perustama.»
K.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.
Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä» ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.
»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»
Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.
»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»
»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai kuinka?»
»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»
Sitten hyvästeli hän heitä.
»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina; ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella. Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa? Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo 780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen, mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä, eikö totta?»
»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi
K.D.B., »hän vain kerskailee.»
»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»
»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt; mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan, vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»
»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se pakoitettu jatkamaan matkaansa.»
Kapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.
»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»