XIV.
Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto lakkaamatta sähisi.
Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.
Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä, heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.
Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan, etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen, sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan, ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka, nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös, sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.
Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.
Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta, sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa, muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä, joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta, niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin mittaamaton maailman avaruus.
Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen. Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa. Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli — sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus, jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.
Päivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.
»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:
»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä. Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»
He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä liikkeellä.
»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi, oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni — ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin, silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita, ja minä tunnen itseni ikäänkuin suuremmaksi, ymmärrätkö? — ja voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä — äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»
Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi, kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua, joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan, hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.
»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua rakastan?»
Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:
»Condy, minä rakastan sinua!»
»Minä rakastan sinua, Blix.»
Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.
Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema; merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.
Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat. Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he olivat toistensa omat ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku. Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta, kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta, sitä oli uusi vuosi antanut heille.
* * * * *
»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.
»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme olemmekin, me kaksi emme koskaan, emme koskaan hyvästele toisiamme.»
»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme, ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin me kaksi.»
»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»
»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei aikakaan voi meitä eroittaa.»
»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.
»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni», vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen taskustasi nenäliinan mukana.»
Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman kirjeenkuorella.
»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät takaisin», selitti hän.
»Mitä he sitten kirjoittavat?»
»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:
»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä. Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne, ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.
Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule, että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne, oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.
Kunnioittavimmin
Riemukustannusliike,
New-York.»
He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua; hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus. Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.
»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»
He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.
Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi. He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.
Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi; heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa, josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku alkoi menettää loistoaan.
Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä, herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä; myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille, työtä ja kasvaneen maailman.
Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi häntä, valoi häneen rohkeutta.
»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.
»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»