KOULU
Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua. Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa. Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala siunatkoon pientä Lainaa."
Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara ja totinen tuntiviisari on jo melkein VII:n päällä. Sellainen on kellon ilme tänä aamuna.
Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia; Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.
Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole." Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi: "Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"
Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen. Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.
Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi, ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän pesäänsä — Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen. Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei, etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla myllyn laita?
Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan kiertään" — "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt. Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun" (Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan häntä silloin kuunnellut.
Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä. Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä. Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka vaan lienevät Antilan Mantan asiat….
Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan, jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä… Nyt hän muistaa, nuo ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy…
* * * * *
Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä mökiltä äidin tiukka huuto: — Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo aamulla ja myöhästyt.
Viljo nousi — tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.
* * * * *
"— SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs pääset lähteen."
Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon yli tavallisen lähtöajan.
Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia. Viisari yhä menee.
Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.
* * * * *
Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea. Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.
Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan. Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia. Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.
Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.
— Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.
— Ei o' kun leskenlehtiä.
— Ei o' kun kutinnunnuja.
— Kysytääs' opettajalta.
Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun. Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.
Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa. Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä — toiset laihoja ja laimeita, toiset pyöreitä pölvästejä — ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen, loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin. Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.
Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä ei kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui, että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.
Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja — niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja. "Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla", sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.
Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa. Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet — Viljo kertoo". Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille: "Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi oli kutinnunnu, koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten kirjoittanut muistikirjaansa.
"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".
Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden. Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.
Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:
— Ämmä tulee!
Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.
Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden — "Kutinnunnu" ja muutkin tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.
Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen katsonut kertaakaan eikä kysynyt.
Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon syyllisempiä kuin Viljo.
Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan? Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa, jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään. Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.
Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten myrteet.
Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä, muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo. Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.
— Viljo jää tänne.
* * * * *
Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää, että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. — Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui täällä neljättä käydessä.
Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin kaukaa, Austraalian kohdalta.
Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.
Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät, vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela, joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin kuuntelevinaan.
Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.
— Niin kai kun toi Väinö —.
— Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana räpyttävistä silmistä.
— Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.
— Oitis!
Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi, mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut kamarissaan jollekulle vitsaakin… Ja kotona on äiti, se voi olla jo tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.
— Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?
Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona keltaisista kukista.
— Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.
Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä. Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista voinut muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.
Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten ja sanoi:
— No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?
Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.
— No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset kotiin.
Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello on kymmentä vailla neljä.
— No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo itkee ääneensä.
— Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. — No pian nyt, ei rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.
Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat lapsen lähellä.
Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.
— Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?
Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: — A-hanna… me-heille… a-hanteeksi…. meheidän… sy-hyntimme….
Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin opettaja sanoo:
— Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on ollut. — Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja lempeämmin: — Viljo lähtee nyt vain.
Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.
* * * * *
Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä… Vielä pieni matka ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle, jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan, vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki ja käski jo itse sanoa… Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.
— Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.
On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan. Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan, joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.
Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.
— Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.
Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian, ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi pyynnöstä… Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.
Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei opettaja siitä enää mitään puhu.
Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan, muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.