TYHJÄ KOTI
Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä paikkakunnalla — tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen. He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva, omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi, kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen kysyttäessä vastaamaan: — Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.
— Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. — Mikä virka sillä teidän herralla on?
— Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi, enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.
— Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?
— Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa sanoilla ja äänellä.
— Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii.
Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.
* * * * *
Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut. Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan — ja monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin, kulta?
Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.
Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan äitiyttä koskevissa asioissa.
— Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.
— Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o' liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.
* * * * *
Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan, että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.
Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun; hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.
— Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva syvissä mietteissään.
Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään, kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.
Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden…
Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys. Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun, hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava. Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta — niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen… Mitähän lahjoja sillä on, kun se tulee suureksi… ylioppilaaksi… nuori herra Ilmari Lehtinen. Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita… Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä? Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän ominaisuuksiamme.
Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina… Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi; niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella silkillä verhottu korikin…
* * * * *
Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen valistuneempi… Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.
Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan… Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.
Hilja asui poikineen vanhempiensa luona — minnekkäpä hän muuallekaan olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain, lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.
Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan — äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei kykene siihen, mihin tuo nuori Hilja.
Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin, mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.
Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät vähin kaikki kolme naista — vaari ei ollut kotosalla — eikä mikään huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. — Tai kyllä äiti sittenkin on syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin mandolinistaan.
Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. — Sitä sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.
Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava, täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.
Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä, jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi — se "Lehtisen herrasväen palvelustyttö" — joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana, nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti, ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.
Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut mikään harvinaisuus. — Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin palvelija saa? Se saa kaksisataa ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.
Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja uhkasi jättää "mokoman herrasväen".
Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen. Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.
Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti nimittivät) — hän itki ja katui.
* * * * *
Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut. Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.
Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria. (Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin; hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen vanhempiensa luokse.
Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä. Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.
Vaari asteli Lehtisen rouvan luo — ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.
Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä viemään Ilmarin vaatteita — hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla, vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi, että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin oivallinen ja hyvää ennustava.
Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä, vaikkei siellä lasta ollutkaan.
Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta. Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.
Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.