LAPSEN SURU
Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.
Eilisilta — se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne, missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa, silmuineen, lintuineen, lämpöineen… Veren kulku vahvenee, muutamalla sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.
Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä… Silmät painuvat lopulta harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.
Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin jokin soma hepene.
Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.
Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa. Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan, kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat? Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti, tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia. Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin…
Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile, vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana, ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa katsella hopeakuvaa.
Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.
Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:
— Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä hakemaan isää talosta.
Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.
— Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. — Ole hiljaa nyt, ettei äiti kuole, supisee Riika. — Täti käy kiiruusti hakemassa isän kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.
Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa, joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.
Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi: "Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa ovelle päin tarttuen jo ripaan. — Ai-ai-ai — valittaa sairas. Kello käy, päivä sädehtii.
Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta, vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt. Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä. Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään. Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen epätietoisuus on korkeimmillaan.
Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno, kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse "vastustamista".
"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."
* * * * *
Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin, johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse ja supatti sille:
— Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti, kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.
Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä, jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään. Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.
Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua, jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian? sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin. Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.
* * * * *
Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. — Ei ole enää äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.
Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan. Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.
Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään. Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?
Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään — kyllä se sieltä pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.
— Missä äiti on?
— Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.
— Miksei äitiä enää auteta?
— Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.
Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen tilaansa.
Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä. Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.
Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan navetalle kompastellen ja itkien.
— Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.
Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin, kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin: hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy taaskin läpi isän sydämen.
Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.