LUMITUISKU
Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta oppia koko elämänsä iäksi.
Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille oppilapselle semmoisena kuin on — suuri taivaan kokoinen, hiukan vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee. Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha, eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa — saman virsikirjan, josta luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin viemään kirkon hautaan…
Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa, kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään, mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä. Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein loppuun asti herätä.
Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla, siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.
Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä. Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta, joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää, se on tätä tämmöistä… Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain… Mutta isän oli myrsky silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne —. Ainu tiesi sen kaiken ja lähti, tuota tietä…
Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta — ne kuuluivat johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän — vaan siitä, kuinka kauan hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen pirttiin ei uskalla katsoa — sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita, joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen, jonka tietää toivottomaksi.
Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn väivähdyksen — ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.
Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.
Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään. Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.
Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri, tuttu, lämmin ja kotoinen.
* * * * *
Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta, vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa. Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole parempiakaan puhekumppaneita.
Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä. Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi, leikkilumipalloiksi.
Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä… Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.