MAANTIELTÄ MAANTIELLE
Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.
Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään sinne päin.
Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan. Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on. Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä olisi mitään sitä tietämistä vastaan.
Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu: mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty. Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt, vastaa hän: "Kun ei ole mitään työtä."
Samea helmikuun päivä, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa… Mutta pikkupojan korva oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä haihtunut. On tullut tapaus.
Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on palvelukseen pyrkijä. — Vai niin — ja sitten katseltiin samalla reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs — esiintyi yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä. Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.
Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä päivänä saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän oli tullut.
— No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää. Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme. Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.
Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. — Sitä raukkaa ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi sitä tehnyt…
— Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.
— Hm.
— Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole helpompi kuin piian… Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä, että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka äkäpäissään aina ensin ärjäisevät "mitä?" vaikka heille kuinka selvästi puhuisi.
Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä — joka olen tuo onneton isäntä — en sitten lähipäivinä puuttunut Selman oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita — sitä minä todella näin tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen, millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä. Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi ei tehdä niin ja niin. Minuun tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.
Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi sanaton mutina pesupöydän tyköä.
— Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin, ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku opastus töissään häärivälle Selmalle.
Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin, hiukan varastellut ja ollut paha lapsille… Äiti oli aika höpsäkkä, piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän sitten huomenna saisi lähteä.
Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin, oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua, että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että "etpäs tiedä".
Minä menin ulos maaliskuun ilmaan kävelemään ja mietiskelemään. Mieltäni hivelivät sellaiset hiljaiset kuvitelmat, että minä ehkä sittenkin saan ratkaisevasti vaikutettua Selma Kujala-nimisen lapsen elämään. Antaa sen nyt vain olla täällä, aina siihen jotain tarttuu. Näin edessäni ne kaksi eri suuntaa, joita Selman elon tie voisi noudattaa. Toisen määräisi höpsäkän nuuskaa pitävän äidin perintö, toisen meillä saatu kasvatus. Olisi suuri elämänsaalis, kun saisi nähdä tuommoisen onnettoman täysikasvuisena kunnon ihmisenä, pitää puheen hänen häissään, vaikuttaa voimakkaasti läsnäolijoihin… Tuommoisia niitä vaeltaa kansan keskuudessa ilman muuta opastusta kuin minkä maantie antaa, ja heidän vaiheittensa yhteissummasta riippuu paljon koko kansan kohtalo. Juuri heidän suhteensa pitäisi varttuneempien kansalaisten ymmärtää etsikkonsa aika, tarttua heihin tarmolla, niinkuin yhteiseen vaaraan.
Voimakas ja myötäinen yhteiskuntatunteen aalto kulki läpi tajuntani. Selma unohtui, minä aavistelin tämän kansan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden suuntaa — kehityskaudesta toiseen yhä vahvistuen, kunnes tämän olemisen nyt sietämättömältä tuntuva problemi itsestään ratkeaa. Ensimäisen kevätpäivän liian voimakas vastavaikutus talven turruttamassa ajatustoiminnassa…
Sitä kumminkin jatkui uneen asti. Ehtoolla lapset väsähtivät varhain ja meille jäi pitemmälti sellaista oivallista iltarauhaa, joka ikäänkuin etäältä muistutteli tämänkin perheen pienoisrunollisia alkuaikoja… Siinä puheltiin leppeästi, Selmankin kanssa. Tyttö sai hymyillä, kun hän tallukkaineen ja esiliinoineen asteli ikuista asteluaan hellan ja pesupöydän vaiheilla. Keksittiin joku pikku toimi, jonka hän äskettäin oli suorittanut vallan näppärästi; siitä päästiin yllyttävän kehuskelun alkuun. Kuinka hyvä hänen olisikaan täällä olla, kun hän vain yrittäisi olla hiukan tarkempi ja jättäisi tuon ilkeän nurkkamutinansa. Puheista tuli toisia puheita; mainittiin joitakin uusia vaatekappaleita, joita Selmalle tulisi hankittavaksi. Isäntä ja emäntä niistä keskustelivat kilpaillen ehdotusten järkevyydessä ja käytännöllisyydessä. Tämän lempeän huollon esine Selma vain oli ja teki ikuista askarettaan.
— Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.
Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä. Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee: "K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni". Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia. Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli vieläkin jonkin asian kiilua. — Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit sen osoitteen koneella.
Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta.
Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa
Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen.
Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa
tuon omituisen yninän tenhovoimaa.
* * * * *
Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa, joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik Hyyryläisen kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.
* * * * *
Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään. Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut. Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä. Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta, johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty sekin teko… Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.
Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin taas ilmestyi Selman pussiin… Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain, jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean tukkapehkonsa suojaan.
Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa, mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen. Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.
Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua, antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. — Minä en pidä itseäni erikoisen lahjattomana — näin puhelin — mutta olen kuitenkin kerran omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten, että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua… Toinen poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa, sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa… Kun ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa suhteissa mielihyvin…
— Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina pitäisi nenästä vetää.
— En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.
Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma kohtaus meiltä näyttelemättä.
— No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.
— Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi — vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt — ja sitä paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta. Kiellätkös senkin?
— Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.
Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla äänellä:
— Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko: olen tai: en. Minä huusin yhä uhkaavammin:
— Olen tai en — kuuletko sinä ihminen?
Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen.
Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista.
"Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut…"
— Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.
— Yksi sana — olen tai en, ärjyin minä.
Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla. Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi tapahtunut. Korkein saavutus oli:
— No olen minä sitten.
Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:
— Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei käy.
Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä kunnollisesti…
Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään — ja juoksi ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.
* * * * *
Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen näytös pääsi alkamaan.
— Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa kaikkien nähden.
Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi, että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi, jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta mitään omaasi oteta.
Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä. Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras käsi näin joutuisi kääntelemään.
Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun kuluneen pienen silkkiliinan sisältä — jota Selma joskus oli pitänyt kaulassaan — tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä, lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."
Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa, katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään joutuneet. — Voi voi…
Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan — taas tuota samaa joninaa — saanut edellisestä paikasta lähtiessään eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen. Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin, että se ei ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä kohtaa täysin varmana.
Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa, jotka annoin tytölle — tai laskin pöydälle, kun hän yhä itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."
Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti, johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut, "kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta kirjoittamaan. — Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.
Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.
Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen, kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin, tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.