MUUAN TELLERVO-NIMINEN
Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa. Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa, toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta, nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.
Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan, kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa lunastuksen merkityksestä.
Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja
Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa:
"Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava — kyllä minä sun
siinä Kajakka-Maija."
Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:
— Noh — oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä edellensä vain sillä lailla.
Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:
— Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi
Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.
Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:
— No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.
Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.
* * * * *
Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan, ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm, kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.
Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat, mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin. Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.
Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan, sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut, että oli saanut hajallisen luonnon. — Kunnan esimies ei oikein tiennyt surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen vuotta sen edestä maksanut — mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. — Ja se oli niin kaunis ruumiinakin, että —
Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian. Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta — ja musti häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.
Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä varsin liikuttavan pikku kertomuksen.
* * * * *
Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:
— Olkaa vai — ärrä se on eikä mikään ännä.
Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että Tilta joskus ärähti:
— Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.
Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään. Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi "kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet, kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.
Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun, sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan sievisteltynä.
Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut — eihän se siellä tullut toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen — monen nahjuksen rinnalla vallan verraton — mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa. Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä, sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin — vai vielä heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)
Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe siihen, mitä hän keväällä sanoi:
— Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin hyvin kuin meidän tytär.
Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi, ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan. Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.
Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella, ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva. Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe lakkasi mutta poru alkoi.
Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla ja opettaja huutaa:
— No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä ehtii.
Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:
— No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.
Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina "vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen valmiiksi.
Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva leivänkannikka ja lihanpalanen.
Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen uhka — mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä — mutta kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan, hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi" ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa, jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.
Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle, juoksemaan, juoksemaan…
Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi…
Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen — ja kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut. Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.
Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään. Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat ikäänkuin lähemmiksi.
Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot. Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti, kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä, mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä. Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä…
Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä. Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin tykö ja juomaan. — Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta. Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla. Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten juhlissa…
Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi. Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen, laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.
Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.
Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa — oli ollut kohtalokasta, että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.
Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.