SISÄLLYS:
I. Syntymä ja lapsuus.
II. Sukulaisten hoivissa.
III. Miehuutta kohden.
IV. Elämän helle.
V. Kuolema panee parastansa.
VI. Kapinoitsija.
Toivolan Jussi, Juha, Janne — kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika — oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää, päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakin mielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmalle koetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, sillä niiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaiken sen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinä vain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkien kuullen… Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänen järkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysi tasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurena veijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinan aikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niin langetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.
Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotka eivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukan tyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensi päivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikku kohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakin Jussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseen hautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkään seisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle — valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaan ammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. — — —
"Sodassa täytyy nauttia tappamisesta — muuten ei sota menestykään", on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja varmaan osunut oikeaan.
Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää, mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin. Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on…