I
Syntymä ja lapsuus
Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet, etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla kapinoimisestaan.
Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami, viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty, mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu, joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän kylälle päin, niin huusi:
— Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!
— Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.
"… Ämmät saavat lapsia … ämmät on semmoisia, että ne saa aina lapsia … nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari ei enää saa … heh heh hei pojat…
"… Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan … se on mukava äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa, sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes … ja aina rukiita. Ei se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki… Mutta mull' on kolmas ämmä jo ja saa taas lapsen … kuppari siellä nyt leimehtii, mutta kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan … Se on niin mukavaa, kun antaa ämmille satikutia … keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin taas…"
Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa, kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" —"O'", sanoi poika. — "Mitä hän nyt tekee?" — "En minä tie'", vastasi poika. — "Taitaa olla äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin raittia Ollilaan.
* * * * *
Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli. Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään. Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset: "No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen ympärillään.
Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana, kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä — ja leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa tämmöisen talon pariskunnaksi.
Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär". Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" — eikä nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata, ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan, jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta. Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät — lehmät — pysy tolallanne, niin" — Penjami ikäänkuin veti esiin koko peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle melkein entistä hyväntahtoisempi.
Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun. Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut … ja että kaiken yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento, vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva… Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi; kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.
Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.
Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä. Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa, aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.
* * * * *
Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta, kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti, ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.
Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä "mää" ja "sää".
Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu sun olikkeitas — ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja naeit…"
Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat. Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta silloin nousee pappakin ja sanoo:
"Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et hän saa pienii juur parhaillas."
Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden. Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä, että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus, että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.
Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.
* * * * *
Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet, äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen. Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa, sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen, ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.
Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui. Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä on vihainenkin.
Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen:
— Missähän isäkin taas on?
— Ollilassa kai.
— Mitä se Loviisa täällä niin yhtämittaa on? mitä se isälle aina sillä lailla nauraa?
— Kuppari on ollut kanssa isän morsian.
— Niin mutta kuinka se nytkin vielä on täällä kun Maijakin on? Ja kuinka se Maijakin saa täällä niin olla?
— Se on emäntä.
— Äitihän emäntä oli.
— Niin mutta nyt on Maija ja se saa lapsenkin nyt juuri, ettäs tie't.
— Kuinka se sen saa? mitä varten se sen saunassa saa?
— Kysy Maijalta.
— Koska sinä saat lapsen?
— Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli tukkaansa.
Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset, alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä. Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen, sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin miellyttänyt.
Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista, sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.
Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena, arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.
* * * * *
Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää. Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.
Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin; Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.
Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.
Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka, silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä. Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä…
Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika. Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.
Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut, mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.
Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.
Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan. Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs tulee", uhkaa Maija.
Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä — öö — katumuksen ja parannuksen — ja kaikkein pahain himoin kanssa — öö — pitää upotettaman ja — ja jälleen joka päivä nouseman ylös — öö -", kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."
Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.
Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö, niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.
Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa, verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.
Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida, saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia. Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.
Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien, kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan. Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja hän tietää, että talossa on velkaakin.
Poika tyyntyy taas — vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun katkismuksen kantta.
* * * * *
Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa. Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen, kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto, joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli tapauksiltaan seuraavanlainen:
Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika. Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai…
Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami — isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän. Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta, tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä… Se hymyilee yhä ja hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä huvia. Tämä on Maijan poika… Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut tehdyksi…
Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja sanoo:
— Mitä sinä siinä taas — juovuksissa.
Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua raivoa:
— Koreesti, ämmät! — ja työntää Maijan pois.
— Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. — Päästätkös sen pojan pois!
— Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle. Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.
— Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.
Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei halla.
Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.
— Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö polvien välissä. — Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte tietkään, häh.
— Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. — Mutta tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?
— En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu' sitä oikein selkään, häh?
Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa myös Jussin.
— Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. — Äänessä on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.
— Mitä? Kyllä minä — tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.
Taavetti yrittää taas:
— Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä — kai
Nikkilä sentään vähän saa rukiita.
— Älä siinä ähise — tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee; kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.
Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi palautua.
Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa, ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava. Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.
Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.
* * * * *
Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi. Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.
Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia, pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin. Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.
Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten. Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi. Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.
Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät, ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.
Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan — se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin, heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia, joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin "tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa: tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle. Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset. Toiset naiset — ämmät, vaimoiset ihmiset — olivat kyllä lasten yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu. Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa, hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille, aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein salaisimpia asioita.
Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin. Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella… Mutta jollei mitään häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten elämysten jälkikajo.
Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen leikkejä leikkimään.
Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan. Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla. Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6, 6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa kuus-kymmentä kuus.
Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin; varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin lämpöön.
Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia, seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla — ja Maijallakin — oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi, koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen, ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä leimahti ilmi-tappeluksi.
Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle. Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt jäivät kahden torpparin varaan.
Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset — "Suomen kansasta" he eivät puhuneet — yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin katseisiin näyttivät vastaavan:
— Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
Kuljetaan uuteen aikaan.
Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt. Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä. Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä; he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan kaukana.
Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi, oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa, jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:
— Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta ennenkon kevväällä.
* * * * *
On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti, vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää ulkosalla… Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.
On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.
Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa; hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.
Joulu — vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon kilisevin kelloin… Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja — ämmätkin olivat nuorempia.
Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.
Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää, että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi, on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa… Eikä sen kanssa voi mennä jouluyönä hulluttelemaan.
Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten suhteen tietää olevansa entinen isäntä.
— Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella äänellä.
— Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on klinikka. — No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.
Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella poistuvia kerjäläisiä — eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi erikoisesti hänen mieleensä.
Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu, semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.
Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut. Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne … olihan se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta. Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne ilman isäntää.
Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa, kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli veisattu. Pappa melkein ärtyi.
— Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee pantavaks pääommaan. — —
— Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada marka vaiheil… — —
— Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? — —
— Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit kakstuhatta kuussattaa markkaa. — Herran raohaa vaa. — —
Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne, pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan. Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja, sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.
Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän astioita, se on kylästä otettu.
Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään. Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean jouluillan vielä masentamaan.
Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa. Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.
Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä. Hän huomaa pahnat.
— Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?
— Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.
— Kyllä minä opetan, mitä se tekee — ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.
— Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.
Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:
— Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:
— Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota, niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: — Anna viinaa!
Maija katsoo kysyvästi Markeen. — Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke yhtäkaikkisesti.
Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista, karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa, lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.
Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta, kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä. Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala. Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän lakkasi.
Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä, joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen. Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa väriä.
Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä. Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla. Heidän tulostaan heräsi Jussikin puolivalveille ja sai kalseaan uniseen sieluunsa noiden kulkijain kuvat. Oli kuin oikea joulu olisi edistynyt sillaikaa, kun hän nukkui.
Aamulla oli Penjami ärtyisä, mutta muuten niin heikko, ettei kyennyt mitään suurempaa menoa aikaan saamaan. Laimeasti hän riiteli kerjäläisakan kanssa. Akka piti puoliaan, vaali pienokaisiaan ja kiskoi puoliväkisin niille tilkan maitoakin talon niukoista varoista. Hän jättäytyi vielä toiseksikin yöksi, söi hartaasti Nikkilän peluleipää, lausuen samalla siitä suopeita arvosteluja, puhui suurella tuntemuksella vallitsevista oloista, alkavista rautatietöistä jossakin Riihimäellä, mainitsi klinikkapaikkojen nimiä niinkuin joitakin yleisesti tunnettuja asioita, antoi neuvoja leivän valmistamisessa ja esiintyi kaikin puolin viisaampana. Hänestä levisi omituinen kostea kerjäläisen lemu, joka räikeästi sekaantui Nikkilän pirtin ikivanhaan tupakin ja maaperän lemuun. Tapanina hän taas lapsineen ja ryysyineen lähti eteenpäin Tamperetta kohti.
Lopullinen vaihe Nikkilän talossa ja perheessä oli alkanut. Kerjäläisiä poikkesi sen jälkeen usein, eikä niitä enää karkoitettu. Heti kun ne huomasivat, ettei talossa juuri ollut ruoasta tietoa, esiintyivät ne samaan tapaan kuin se joulullinen akka: jättivät turhat rukoukset ja olivat kuin kotonaan päivän tai yön ja lähtivät taas. Jollakin kerjäläisellä oli pivollinen papuja ja ne keitettiin ja juotiin Nikkilässä. Penjami yritti rähistä, mutta joi hänkin kuppinsa.
Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan, tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään, mutta minä päivänä?
Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille. Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä. Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään. Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä mies.
Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää, niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.
Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella, että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".
Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.
Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy uusia kulkijoita. Jo tulee…
Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa. Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.
— Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut? kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti huomiota kerjäläisiin.
— Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.
Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume, viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste! menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.
Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän unohtaa käteensä.
Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa, tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä ainoatakaan kerjäläistä näy.
Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar se niin on — että viimeistänsä kahden viikon päästä — kyllä minä koetan. On tässä vähän kivun puhtia… Jollakinlailla päästiin siihen, että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin…" — "En minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.
Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen saapastelunsa Harjakankaan raitilla.
Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein autuaallisesti.
Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen. Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä, jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.
Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.
Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin. Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena, ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.
Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa. Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:
— Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. — Mutta tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.
Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan, missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille. Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka, joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.
Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille. Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. — — —
Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.
Niin päättyi Jussin lapsuus.